tiistai 30. joulukuuta 2014

Kun maass' on hanki ja järjet jäässä

Talvipakkasilla sähköpaimenista tulee kirjaimellisesti sähköisiä. Fleecetakkinen emäntä ja kainaloissa kiehnäävät kelpiet saavat tämän tästä kuonolleen kipakan räpsähdyksen. Muutoinhan elävät turkispuuhkat ovat mitä mukavimpia varusteita hyisiin päiviin. Yhden voi kietoa syliin lämmikkeeksi, toisen uumeniin voi haudata viluiset varpaat. Aromaterapeuttiset tassutuoksut ja automaattisesti käynnistyvä pusuherätystoiminto kuuluvat pakettiin.


Kuiva pakkasilma saa ihon kutisemaan, ja lenkillä kylmyyden hengittäminen tuntuu keljulta. Koiran iho on kovilla siinä missä ihmisenkin, ja monesti talviajan rapsuttelujen ja hilseilyjen syy on niinkin yksinkertainen kuin ilmankosteuden aleneminen. Lisäksi kova pakkanen kuormittaa verenkiertoelimistöä, kuluttaa energiaa ja koettelee vastustuskykyä. Jäätävä asfaltti kohmettaa tassuja, ja terävä hiekoitussora saattaa raapia anturoita. Pyrin helpottamaan karvakavereiden talvea seuraavin konstein:

- Veden juonti. Vaikka talvella nestettä ei poistu hikoilemalla samassa määrin kuin lämpimämpinä vuodenaikoina, elimistö vaatii kuivissa olosuhteissa kosteutta myös sisältäpäin. Raakaruokaa syövä koira saa nestettä lihan mukana, kuivamuonan joukkoon kannattaa lisätä vettä, ellei koira ole hanakka juomaan oma-aloitteisesti.
- Huoneilman kostuttaminen. En omista ilmankostutinta, mutta melkein saman asian ajaa pyykkien ja märkien pyyhkeiden kuivattaminen olohuoneessa.
- Rasvainen ravinto. Riittävä rasvan saanti on tärkeää ihon, turkin, limakalvojen ja verisuonten kunnolle. Lisäksi rasva on koiralle merkittävä energianlähde ja hormonitoiminnan ylläpitäjä. Talviaikaan annostelen ruokakuppiin rennoin rantein tuhtia jauhelihaa, ihrapitoisia lihapaloja ja öljyjä, sillä pitkät pakkasjaksot lisäävät energiankulutusta, ja sopiva rasvakerros suojaa kehoa kylmältä. Ylipaino ei tietenkään ole terveellistä talvellakaan, mutta kuivakan lihaskimpun tavoittelu ei liioin ole juuri nyt ajankohtaista.



- Lisäravinteet. Sinkki- ja D-vitamiinivalmisteet ovat meillä jatkuvassa käytössä, eikä niistä luisteta varsinkaan tähän aikaan vuodesta. Molemmat ovat mojovia vastustuskyvyn buustaajia, joten niin koirat kuin ihmisetkin nauttivat flunssakaudella erityisen avokätisiä annoksia. Sinkki on avainsana myös iho- ja turkkiongelmien ehkäisyssä. Runsas D-vitamiinin saanti puolestaan parantaa jaksamista läpi pitkän pimeyden.
- Riittävä lepo. Kylmimpinä jaksoina sekä koiraa että omistajaa saattaa väsyttää tavallista enemmän elimistön kuormittumisen takia. Silloin on paikallaan ylimääräinen lähihetki sohvalla, pitkä loikoilu vapaa-aamuna tai treenien jättäminen väliin. Ankarimmilla pakkasilla päivittäisiä lenkkejä lyhennetään suosiolla.



- Tassujen suojaaminen. Aikuisen koiran anturoiden ei kuulukaan olla pennunpehmoiset, vaan iho paksuuntuu ja vahvistuu ajan myötä kestämään erilaisia alustoja. Haavat ja hiertymät on tietysti hoidettava, mutta pehmentäviä tassurasvoja ei meillä juuri ole tarvittu. Kaupunkireissuilla ja hallitreeneissä mukana kulkee Maxim Tassuvaha, joka muodostaa iholle suojaavan kalvon. Tossujen käyttö saattaa olla aiheellista hitailla hihnalenkeillä asfaltilla, mutta vapaana metsässä liikkuvilla paimenilla ei yleensä näytä varpaita palelevan - ja hyvä niin, sillä töppöset lentelisivät ensimmäisessä spurtissa hankeen hukuksiin. Ulkoilun jälkeen lumitassut putsataan ja varpaiden välit kuivataan tarvittaessa huolellisesti, jotta ne eivät pääsisi tulehtumaan.


- Vaatetus. Kylmyyteenkin tottuu ja sopeutuu, mutta jos koira aina nostelee vaikean näköisenä tassujaan tai tärisee pakkasessa, ei ole typeryyttä pukea sille takkia. Pohjavillattomat rodut palelevat muita herkemmin, samoin pienet pennut ja ikäeläimet. Joskus jo pelkkä takki auttaa jalkojen nosteluun. Sähköpaimenet eivät erityisemmin pukineista perusta, mutta treenien jälkeen ja muuten autossa odotellessa ylle sujautetaan anopin ompelemat fleeceloimet, joissa on hankaussähköä vähentävä trikoovuori, kunnon heijastimet ja pieni söpö tasku vaikkapa kakkapussia varten. Kyllä näissä palttoissa kelpaa esiintyä katukuvassakin!


Ekaluokkalaisen taskua koristaa kynänmuotoinen nappi.

Riemukasta uuttavuotta! Meillä ihmisväki lähtee ystävien luo juhlistamaan vuoden vaihtumista ja kirsulaiset jäävät kotisohvalle tänne metsän reunaan, minne kylän rakettien pauke kantautuu vain etäisenä. Luna ja Hatti eivät onneksi ole kumpikaan koskaan säikkyneet ilotulituksia kaupungissakaan, mutta kaiken varalta suihkimme ilmaan tyynnyttävää feromonisuihketta, suljemme visusti kaikki verhot ja jätämme radion auki.

Toivotaan, että ihmiset juhlivat ihmisiksi ja mahdollisimman harva eläinystävä joutuu pelkäämään tuntikausia tai kavahtamaan karkuteille.

*Parasta talvessa on peuhu.*

maanantai 22. joulukuuta 2014

Paimenet pelikoukussa

Ruoka ja pallo. Siinäpä elämän parhaimmistoon kuuluvia asioita. Miten olisi pallopeli ruokapalkalla? Liian hyvää ollakseen totta? Eivät sähköpaimenetkaan osanneet moisesta haaveilla, ennen kuin avasimme Mustin ja Mirrin joulupaketin, josta paljastui uusi aktivointipeli All For Paws Food Fetch-n-Treat.

Hatti ja Luna saivat tutustua vempaimen ideaan kumpikin vuorollaan, ja siskosten erilaiset lähestymistavat ikuistettiin videolle. Pikkublondi tarjosi innokkaasti yritystä ja erehdystä, kunnes noin kahden ja puolen minuutin kuluttua sinnikkyys palkittiin. Välkympi isosisko taas näytti työstävän toimintastrategiaa jo odottaessaan vuoroaan, suoritti tehtävän onnistuneesti puolessa minuutissa ja kääntyi sitten puoleeni palautekeskustelun merkeissä.


Jo lyhyen pallottelutuokion jälkeen kelpieistä oli helppo huomata, että aivot olivat saaneet raksuttaa kunnolla. Tahti hidastui, katseet alkoivat harhailla ja pallot karkailla sinne tänne. Niinpä pelikone nostettiin jemmaan ja uudet opit jätettiin hautumaan yön yli.

Peli on käyttövalmis suoraan pakkauksesta, eikä toimintaperiaatteen hahmottaminen vaadi ihmisväeltä opaskirjoihin syventymistä. Yksi pallo tulee pelin mukana, mutta jos se sattuu katoamaan TV-tason alle tai kulumaan puhki ahkerassa käytössä, tavallisia tennispalloja saa edullisesti joka marketista. Vaihtopallot voivat muutenkin olla hyvä idea, sillä pelisession jälkeen totesin huvittuneena, että pallosta olisi voinut puristaa kuolaa kuin pesusienestä.


Namilokeroon voi ladata melkein mitä tahansa pienehköjä, kuivia herkkupaloja. Mitä kuivempia, sitä helpommin ne liukuvat ulos oikealla hetkellä. Puolikosteat namit voivat juuttua puolitiehen, jolloin äkkipikainen pelaaja saattaa purkaa turhautumistaan pelikoneeseen rajuin ottein. Kuivaruokanappulat toimivat mainiosti. Päivittäisestä ruokinnasta tulee älynystyröitä kutkutteleva ja omistajiakin viihdyttävä virike, kun koirat saavat itse taituroida sapuskansa esiin pallon avulla. Välillä pikavoittona on yksi nappula, välillä kourusta tupsahtaa varsinainen jättipotti. Oman vuoron odottaminen kaverin pelatessa kehittää myös impulssinhallintaa.

Tämä vekotin sopii parhaiten pedanttisille puuhastelijoille, jotka eivät pyri turvautumaan ongelmanratkaisussa pelkkään raakaan voimaan. En silti jättäisi pedanttipiskiäkään viettämään päiväänsä peliluolan houkutusten ääressä ilman valvontaa. Parin harjoituskerran jälkeen Luna nimittäin pääsi vauhtiin ja alkoi jo osoittaa koukuttumisen merkkejä. Peliriippuvuus ei liene terveellistä koirallekaan, joten omistajan täytyy viheltää peli poikki ajoissa, jotta homma pysyisi jatkossakin hauskana ja rentouttavana.


Luna pääsi myös Mustin ja Mirrin myymälässä demonstroimaan Fetch-n-Treatin toimintaa asiakkaille, jotka olivat etsimässä omalle kullanmurulleen joululahjaa. Ympärille kertyvän yleisön herättämän alkutouhotuksen jälkeen kelpie alkoi paiskoa palloa koloon niin vakuuttavasti, että muu hännällinen asiakaskunta haukahteli kateellisena vierestä - ja peli meni kaupaksi!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Medisäätäjien pöljä päivä

*Kuten tiedätte, olen lahjakas eläin.*

Kelpien kaltaisen vipeltäjän kanssa agilitykisoja tahkotessa ennättää muutamankin kerran kuvitella mielessään sen ensimmäisen nollaradan. Jonakin päivänä, kun kaikki osuu kohdalleen, minä juoksen radalla kevein askelin, hiukset hulmuten, ja ohjaan varman rauhallisin ottein kiiltäväturkkista koiraa, joka kiitää epäröimättä esteeltä toiselle vähintään viiden metrin sekuntivauhdilla, otamme murskavoiton ja saan ylpeänä julkaista videon silmiähivelevästä suorituksestamme.

Jonakin päivänä varmaan joo. Minun ja Hatin ensimmäinen nollatulos ei nyt kuitenkaan syntynyt Strömsössä. Se syntyi näin: minä koikkelehdin radalla tonttutanssia muistuttavin askelin, hiukset liiskana pipon alla, ja ohjaan kömpelöin, unohtelevin ottein sähköpörröturkkista koiraa, joka yrittää kiitää esteeltä toiselle väistellen edessä pyörivää minua, epäröi puomilla ja loikkaa kontaktipinnan yli niin, että viiden pisteen virhe olisi aivan aiheellinen. Tuomarin käsi ei kuitenkaan nouse, joten riemuitsen nollasta hieman epäuskoisena, pokkaan palkinnon kakkossijasta ja vääntelehdin häpeästä katsoessani suorituksen videolta. Virheetön lopputulos on täysin Hatin ansiota. Oma osuuteni on lähinnä silmiäsärkevä.

Samassa luokassa kisaava siskoni teetti meille medisäätäjille hienot tiimipipot.

Ensimmäinen merkintä Hatikaisen kilpailukirjassa lämmittää kyllä mieltä kovasti - sen verran kauan sitä on metsästetty ja läheltä liipattu. Vähitellen pikkuhöntiäinen on oppinut näkemään radalla muutakin kuin vastustamattomina ammottavia putkensuita. Se jaksaa tehdä töitä hyvässä vireessä, rentoutuu starttien välillä ottamalla tirsat autossa, eikä jää kisojen jälkeen ylikierroksille.

Emännän keskittymiskyky sen sijaan... no, se ei ainakaan ole huipussaan parin valvotun yön jälkeen, kolmen reissupäivän päätteeksi. On vain oltava itselle armollinen, vaikka oma toilailu turhauttaa. Joku viisas kouluttaja joskus huomautti, että parhaat radat eivät läheskään aina ole niitä nollaratoja. Jaan siis kekkulointini urheasti kaiken kansan viihdykkeeksi, olen ylpeä hienosta Hattentatista ja iloitsen siitä, että pääsimme viimein askeleen lähemmäs luokkanousua!


(Videolla päivän molemmat startit, joista ensimmäinen meni kieltojen takia hylyksi.)

torstai 11. joulukuuta 2014

Fifty-fifty

Koirankynnet rapsahtelevat unen läpi laminaattia vasten. Kömmin vastahakoisesti lämpimän peiton alta ja kohtaan portin takana hätäisesti nieleskelevän mustan koiran. Sen katse vaatii ulospääsyä. Tunnen kuvion. Jos avaan oven, musti ryntää pihalle ja jumittaa kasvimaan reunaan mutustamaan heinänkorsia, kunnes närästys hellittää. Kuulostaa kätevältä ratkaisulta – paitsi jos seuraavana päivänä oksennellaan heinätuppoja ja kakataan helminauhaa.

Kiiruhdan liuottamaan melatoniinipillerin pieneen vesi- ja piimätilkkaan, ja tarjoan heinähullulle vaihtoehtoa: tämäkin helpottaa oloa, hitaammin ehkä, mutta hellävaraisemmin. Ehkä. Unensekaisessa hämärässä on vaikea pysyä rationaalisena. Kun vaelteleva potilas jo hiljalleen rauhoittuu tuhisevaksi keräksi sohvannurkkaan, oma pää vielä valvoo vatvoen läpi kaikki itsesyytösten lajit ja spekuloiden aines kerrallaan, gramma grammalta, mitä olen mahtanut tehdä ruokinnassa väärin.


Tällaisia öitä Lunalla on onneksi vain jokin yksittäinen silloin tällöin, mutta ne jättävät jälkeensä väsyneen koiran, joka yskähtelee ja röyhtäilee harvakseltaan päiväkausia. Vaivan perimmäistä syytä ei välttämättä löydy ruokakupista, vaan se liittyy Lunan kohdalla mitä todennäköisimmin stressiin, innostukseen ja rakenteelliseen ominaisuuteen. Muita osatekijöitä lienevät kylmänkostea sää, palkkanamien kiihkeä nieleskely treeneissä, liikunnan määrä ja varmaan planeettojen asentokin. Joka tapauksessa se, mitä suusta menee sisään, on olennaista oireiden hoidossa.

Närästyksessä ylös pyrkivä hapan mahalaukun sisältö ärsyttää ruokatorvea ja nielua. Vaikka en ole sitä itse kokenut, voin kuvitella, miten kurjalta se tuntuu. Toistuvat oireet voivat vahingoittaa limakalvoja, aiheuttaa tulehdusta ja jopa kasvattaa syöpäriskiä. Ärtyneet limakalvot reagoivat yhä herkemmin, ja pian kaikki närästää. Noidankehä on pysäytettävä, jotta koiraparan sisuskalut saisivat parantua rauhassa.

Nyt päätän siis jatkaa Antepsin-kuuria kärsivällisesti pari viikkoa. Aamulla puolikas tabletti tyhjään mahaan, illan suussa toinen noin tuntia ennen ruokailua. Pienen margariininokareen kanssa pilleri sujahtaa liukkaasti alas. Antepsin ei ole varsinainen närästyslääke siinä mielessä, että se ei vaikuta mahan happamuuteen, vaan muodostaa mahalaukun pinnalle kalvon, joka suojaa ärtynyttä limakalvoa. Koiran mahanesteen kuuluukin olla vahvaa, joten sen laimentaminen tai vähentäminen kemiallisesti saattaisi vain pahentaa ongelmia.

Lunan ruokavaliota on yksinkertaistettu ainakin toistaiseksi karsimalla pois merilevä, glukosamiini, luumurske ja luut sekä rasvaisimmat lihat. Aiemminkin olen syöttänyt raakaruoan seassa jonkin verran nappuloita, ja nyt olen siirtänyt painotusta lähemmäs 50/50-ruokintamallia, jossa suuri osa vitamiineista ja kivennäisaineista tulee kuivamuonasta, ja raaka liha puolestaan nostaa kokonaisproteiinin määrää ja laatua. Annos viimeistellään maitohappobakteeritabletilla, jotta suolistokin saataisiin tasapainoon ja vastustuskyky kohdalleen.



Jos haluaa ruokkia koiraa helposti mutta silti täysipainoisesti, 50/50-malli on melko lailla ihanteellinen ratkaisu. Päätän mutu-tuntumalla mättää Lunan kuppiin 170 grammaa lihaa ja 100 grammaa nappulaa. Lihan osuus saa olla painollisesti suurempi, koska siinä on runsaasti kosteutta. Suhteiden kanssa ei ole niin tarkkaa – 170 g lihaa siksi, että on helppo arvioida silmämääräisesti noin kolmannes 500 gramman pakkauksesta, ja 100 g nappulaa siksi, että annostelu ja ravintoarvojen laskeminen olisi mahdollisimman simppeliä. (100 g vastaa noin kahta desiä.) Nappulasäkin kyljestä lasken tärkeimpien tarpeiden täyttymisen: kalsiumia pitäisi saada vähintään 130 mg/MEkg (metabolinen painokilo = paino potenssiin 0,75), sinkkiä vähintään 1,5 mg/kg, D-vitamiinia 0,7 μg (28 KY)/kg, A-vitamiinia 30 μg (100 KY)/kg.

Meillä on jo pidempään suosittu Mustin ja Mirrin sponsoroimia Barking Heads -sarjan kuivamuonia, koska niissä miellyttää sekä sisällysluettelo että maistuvuus. Nappuloiden koko ja rakennekin ovat kohdallaan. Myös tämä uusin tuttavuus, viljaton Fish-n-Delish, näyttää sopivan närästyssankarillemme. Kalsiumpitoisuutta ei ole painettu pussin kylkeen, mutta valmistaja vastasi viipymättä tiedusteluuni, että ruoka sisältää mukavat 1,75 % kalsiumia. 16-kiloisen Lunan kalsiumin tarve on hiukan yli gramman (1 000 mg) päivässä, eli sadan gramman nappula-annoksesta saatava 1,75 g täyttää tarpeen ainakin laskennallisesti. Tässä vaiheessa aion olla pähkäilemättä, kuinka suuri osuus tuosta määrästä mahtaa jäädä imeytymättä, sillä nyt on vain tarkoitus saada maha toipumaan, ennen kuin aletaan säätää kalsiumia optimaaliselle tasolle mahdollisten lisien avulla.



Barking Headsissa ilmoitetaan olevan sinkkisulfaattimonohydraattia 51,4 mg/100 g. Sanahirviöstä sinkin osuus on 36 % eli vajaat 19 mg. Luna tarvitsee yli 20 mg päivässä, eikä suurempikaan saanti haittaisi, sillä sinkin imeytyvyys kuivamuonista on heikonlaista ja kyse on kuitenkin erittäin tärkeästä mineraalista. Liha-annoksesta sinkkiä kertynee vain muutama milligramma. Lisätään siis pilleripurkista 15 mg per päivä. Sinkkipikolinaatti on parhaiten imeytyvä muoto, eikä se näytä Lunaa närästävän.

D-vitamiini kannattaa myös tarkistaa. Luna tarvitsisi sitä melkein 12 mikrogrammaa päivässä, ja tässä kohden huomaan, että määrittelemästäni nappula-annoksesta tulee vain 3,7 μg. Vajausta jää siis 8 mikroa per päivä, viikossa 56 μg. Voin näppärästi korvata vajeen antamalla Lunalle lisäksi pari kertaa viikossa 25 mikrogramman D-vitamiinipillerin tai vajaan ruokalusikallisen kalanmaksaöljyä. Myös lohipäivät täydentävät D:n saantia hiukan.

A-vitamiini täsmää tällä annostuksella aika tarkalleen vähimmäissuosituksen kanssa, joten siitä ei tarvitse erikseen huolehtia. Toisaalta ei ole huolta ylisaannistakaan, vaikka silloin tällöin tulisi herkuteltua maksalla, jossa on paljon muitakin hyödyllisiä ravintoaineita.

*Saisko jo hotkaista?*


Sitten närästelijä kaipaa vain hyvin sulavaa lihaa, joka ei sisällä liikaa sidekudoksia, rustoja ja muita roippeita eikä myöskään kovin runsaasti (yli 20 %) rasvaa. Tässä mielessä Lunalle on todettu sopivan parhaiten Maukkaan sika-nautajauheliha (etenkin kuutioina), lohipullat, hevosen jauheliha, siansydän (jauhettuna tai paloina) ja broilerinsydämet. Sopivat lihat on valittava kokeilemalla, sillä toisia närästää herkimmin lohi, toisia broileri ja niin edelleen. Lunalle uskallan lorauttaa ruoan päälle vielä tilkan kalaöljyä muina paitsi lohipäivinä.

Tällä reseptillä Lunan yskähtely ja röyhtäily ovat loppuneet kokonaan jo muutamassa päivässä. Mustin tavallistakin leikkisämmästä ja rennommasta olemuksesta päättelen, että sillä on hyvä olo. Nyt vain toivotaan, että tilanne pysyy rauhallisena. Antepsin-kuurin jälkeen jatketaan vielä pari viikkoa melatoniinilla, jonka luontaista eritystä stressi ja närästys verottavat. Jatkossakin tietysti kiinnitetään erityistä huomiota ruoan sulavuuteen ja stressistä palautumiseen.

*Haa, olen aina halunnut fotobombata! T. Hatti*


torstai 20. marraskuuta 2014

Elämäni koirat

Sain Facebookissa haasteen, jossa pyydetään kertomaan viitenä päivänä viidestä omaan elämään vaikuttaneesta koirasta kuvin ja sanoin. Haasteen inspiroimana päädyin omistamaan aiheelle kokonaisen blogipostauksen.

Minun koiraharrastukseni historia ei käytännössä ole vielä kovin pitkä, mutta kipinä syttyi jo lapsuudessa. Koirat ovat olleet vahvasti läsnä isäni nuoruusmuistoissa, joita olen halunnut kuulla yhä uudelleen. "Ihan kuin Vili"- ja "Noin Vilikin aina teki" -alkuiset kertomukset ovat piirtäneet elävän mielikuvan isän parhaasta ystävästä Vilistä, joka oli suomenpystykorvan ja ajokoiran sekoitus. Vili ansaitsee ehdottomasti paikkansa yhtenä elämäni koiravaikuttajista, sillä tuntuu kuin olisin tuntenut sen omakohtaisesti, vaikken sitä koskaan tavannutkaan. Toivoin aina, että minullakin olisi joskus juuri sellainen koira kuin Vili.

Vaari ja Vili 1961.

Lapsuudenperheeseemme ei otettu omaa koiraa, sillä tuohon aikaan uskottiin, että eläinpölylle altistuminen lisää lasten allergiariskiä. Itse tunsin kuitenkin vastustamatonta tarvetta altistua eläinpölylle kaikin mahdollisin tavoin, joten yritin tiukalla mielikuvaharjoittelulla saada lelukoira Tassua heräämään eloon ja hukutin sukulaisten ja tuttavien lemmikit hellyydenosoituksiin. Biologi-isältä opin paljon luonnosta ja eläimistä - ennen kaikkea ennakkoluulotonta kiinnostusta ja nöyrän pelotonta asennetta kaikenlaisia elollisia olentoja kohtaan.

Konttailukin sujui siis luontevasti muiden nelijalkaisten seurassa. Ikätoverinani varttui kummitädin bokseri Aramis, iso iloinen hömeltäjä, jolle en kylläkään pärjännyt kuolaamisessa.

Aramis ja minä kesällä 1975.

Teini-iässä hankkiuduin aina tilaisuuden tullen hoitamaan ja ulkoiluttamaan naapuruston Rippeä, Jereä, Mallaa ja mitä niitä olikaan. Parhaan ystävän kanssa purettiin monet teiniangstit ja visioitiin maailmaa paremmaksi pitkillä koirakävelyillä. Luja ystävyys on säilynyt ja puheenaiheita riittänyt vuodesta toiseen, vaikka lenkitettävä vaihtui sittemmin. Sylvi-collie näytti tietä paimenkoiruuden viehättävään maailmaan ja antoi vahvistusta omille koirahaaveilleni. Collien liioittelematon sporttinen olemus, sosiaalisuus, yhteistyökyky ja tietynlainen tunneäly tuntuivat sellaisilta ominaisuuksilta, joita arvostaisin tulevassa koirassani, vaikkakin kaipasin pakettiin vielä ripauksen lisää "vääntöä".


Ennen en aivan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittivat puhuessaan "Elämänsä Koirasta". Jokainen oma koirahan on omalla tavallaan äärettömän rakas, eikä niitä voi asettaa keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. Eikö se olisi yhden suosimista yli muiden? Sitten tuli Luna. Ensimmäinen oma koirani, ja niin täydellinen että hirvitti. Kun pääsee kiintymään johonkin elävään olentoon sellaisella peruuttamattomalla voimalla, joutuu samalla kohtaamaan raastavan luopumisen pelon.

Lunassa on totisesti riittänyt vääntöä heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Se on tuonut elämääni kaikkea mitä toivoin, ja valtavasti sellaista, mistä en koskaan olisi osannut unelmoida. Joka päivä sen mantelisilmien katse sykähdyttää sydäntäni syvältä, ja koetan olla surematta etukäteen yhteisten vuosiemme rajallisuutta. Vallankumouksellisen vaikutuksensa ansiosta Luna saa väistämättä kantaa Elämäni Koira -manttelia kapoisilla harteillaan, vaikka yhtä rakkaita tulisi muitakin.


Eikä rakkauden määrä tosiaankaan ole vakio. Aivan turhaan olin huolehtinut, riittäisikö toiselle koiralle yhtä paljon kiintymystä tai voisiko toinen koskaan vetää vertoja Lunalle. Hatin saavuttua taloon rakkauden ja söpöyden määrä vain tuplaantui ja on siitä asti jatkanut eksponentiaalista kasvuaan. Tuo pieni otus oli niin käsittämättömän omituisen hurmaava, että menin jälleen vallan pökerryksiin. Siitä pakkaspäivästä lähtien, kun nostin hytisevän pennun takkini sisälle lämmittelemään, se ryhtyi seuraamaan minua kuin varjo. Minusta tuli Hatille Elämän Ihminen, rajattoman luottamuksen kohde ja turvan lähde. Vaikka Hatti viipottaa metsässä omia polkujaan, se kipaisee vähän väliä luokseni töykkäisemään kuonolla käteen: Olethan varmasti siinä? Se saa minut tuntemaan itseni harvinaisen korvaamattomaksi.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Kurretushaaste!

Tiedättehän nämä villitykset, kun ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa kuvia itsestään makaamassa lankkuna laiturilla, kirkon portailla ja milloin missäkin odottamattomassa paikassa. Lankuttaminen on ihan hyvä tapa kehittää keskivartalon syviä lihaksia, etenkin jos se tehdään kyynärpäiden ja päkiöiden varassa. Niissä kuvissahan ei ole mitään järkeä, mutta viehätys piileekin juuri siinä, että idea on niin koomisen absurdi.

Nelijalkaisille lankutus ei ole mikään juttu, mutta kurreasento vaatiikin jo melkoisesti vartalonhallintaa, tasapainoa ja keskittymiskykyä. Tempun opettelu on hauskaa sekä koiralle että omistajalle, ja lopputulos on niin vastustamattoman söpö, että siitä on pakko saada kuva.

Sähköpaimenet haastavat nyt kanssakuonolaiset kurrettamaan! Kokemattomien kannattaa aloittaa harjoittelu tasaisella, liukumattomalla alustalla, ja aluksi riittää pelkkä asentoon pääseminen. Vähitellen hommaan voi lisätä haastetta vaihtelemalla alustoja ja pysyttelemällä asennossa pari sekuntia pidempään, jotta omistaja ehtii napata kuvan. Kurrettakaa eri paikoissa, yksin ja laumassa, ja laittakaa söpöys kiertämään! Jaa kuvasi tämän viikon aikana Mustin ja Mirrin Facebook-sivulla (https://www.facebook.com/mustijamirri/posts/10153356516723345?notif_t=notify_me), niin voit voittaa jotain pientä herkkua.



Huom! Tämä haaste sopii vain terveselkäisille, normaalipainoisille koirille. Kaikkien nelijalkaisten rakenne ei välttämättä sovellu kurretukseen, joten jos temppu vaikuttaa koiralle liian vaikealta tai epämukavalta, siirtykää toisenlaisten kujeiden pariin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hupikeidas

Tekonurmi on vihreämpää aidan toisella puolen. Ja puomin. Ja pujottelukeppien. Näin tuumasivat sähköiset paimenemme, kun hallitreeneihin pääsivät. Sisähuvipuisto koko illan rannekkeella! Mikäs sen mahtavampi tapa viettää pimeää loppusyksyn iltaa. Omatkin huoleni karisivat tehokkaasti mielestä, kun keskityin pysyttelemään ilovipeltäjien vauhdissa. Hyvien agitreenien noste on kuin kirkasvaloannos, joka kantaa monen väsyttävän hetken yli.

*Vapaa pääsy kaikkiin laitteisiin?!*

Tämä oli Lunalle ensimmäinen treenikerta hallissa sitten viime talven. Tuolloin alustana oli vanha liukas ja kova keinonurmimatto, jolla Luna liikkui varoen ja sai itsensä jumiin. Nyt matto oli vaihdettu uuteen, jonka pito ja joustavuus tuntuivat mukavalta myös ihmisjalkojen alla. Hetken tunnustelun jälkeen musta suikero paineli menemään rennon räväkästi, ilman ainuttakaan luiskahdusta.


Lunahan rakastaa ihmisiä aivan ylettömästi. Sille paras palkka treenistä on päästä lelu suussa steppailemaan kouluttajien ja muiden läsnäolijoiden jalkoihin. Omaa vuoroa odotellessa Luna myös tekee erittäin mielellään kaikenlaisia temppuja. Kun pyydän antamaan tassua, se mätkäisee minua innoissaan molemmilla etukäpälillä. Istu-käskyllä se ponnahtaa takajalkojen varaan ryhdikkääseen orava-asentoon, ja maahan-komennolla esittää jänteviä kierähdyksiä kyljeltä toiselle. Hmmm. Minua naurattaa liikaa voidakseni oikaista väärinkäsityksiä.


Hatti heittäytyi tietenkin ennakkoluulottomasti hurvittelemaan koko rahan edestä. Lopulta jouduin ottamaan innosta tärisevän kääpiön puhutteluun ja suuntaamaan sen harhailevan katseen ohjaavaan käteeni. Toisaalta ymmärrän sitä niin hyvin - aina ei vain jaksa keskittyä olennaiseen. Minuakin koetettiin kahden kouluttajan voimin saada oivaltamaan, mikä on koiran puoleinen käsi. Ei siis ihme, jos Hatti ei tajunnut olevansa käden puoleinen koira.

Uusien kuvioiden opettelu tuotti pikkublondille hieman päänvaivaa, mutta kun viimein päädyimme Hatikaisen kanssa samalle todellisuuden tasolle, niin voi pojat sitä lentoa! Jouduin haukkomaan henkeä paitsi fyysisestä rasituksesta, myös pakahduttavasta ylpeydestä. Sen, mitä hoksottimissa jää uupumaan, Hatti korvaa kirkkaasti nopeudella ja asenteella.


torstai 30. lokakuuta 2014

Radalla jälleen

Riehaannuin tässä muutama viikko sitten shoppailemaan Mustin ja Mirrin verkkokaupan sunnuntaitarjousten innoittamana. Hatti oli tähän saakka saanut tyytyä lainaamaan isosiskon Back on Track -verkkoloimea, joka on melkein vuoden kokemuksella osoittautunut varsin käytännölliseksi vermeeksi. Nyt sattui kuitenkin eteen sen verran mehevä tarjous, että tilaukseen lähti oitis toinen täsmälleen samanlainen pusakka.

(Rallytottelijoidemme pannat ja taluttimet: Feel Color)

BoT:n lämmittävä mutta kevyt materiaali rentouttaa lihaksia hieronnan tai urheilun jälkeen. Ohuessa verkkoloimessa koiralle ei tule tukala olo, vaikka lämpötila olisi plussan puolella. Juuri viime viikonloppuna "Boteille" oli käyttöä molemmilla kelpiineillä, kun kävimme kuukauden kisatauon jälkeen hurvittelemassa paikallisen koirakerhon epävirallisissa agi- ja rally-tokokisoissa. Muutaman tunnin juoksentelu ja seisoskelu koleassa syystuulessa sai minut haaveilemaan, että itsekin voisin kääriytyä tuollaiseen erikoisvaatteeseen (hankintalistalla seuraavana: BoT-paita emännälle!). Koirat sen sijaan vaikuttivat vetreiltä ja suorittivat jokaisen starttinsa yhtä innokkaasti.


*PUTKEEEEN! Eikä edes väärään!*
(Kuva: Jonna Jaatinen)

Agilityssä oli vain yksi hyppy-putki-rata, jonka pingoin kummankin epelin kanssa kahdesti. Ensimmäisellä yrittämällä Hatti teki täydellistä työtä ja kulki juuri sinne, minne ohjasin. Harmi vain, että ajatuskatkon seurauksena ohjasin yhden hypyn väärältä puolelta. Uusintasuorituskin meni loppusuoralla hylyksi, mutta vauhdin hurmassa en jaksanut siitä välittää. Oli niin hauskaa päästä pitkästä aikaa aksaamaan!


Lunan meno oli tavanomaisen varmaa ja nautinnollisen sujuvaa. Ensimmäiseltä kierrokselta tuli yksi kieltovirhe huolimattoman ohjauksen takia, uusintaradalla tipahti yksi rima. Seuraavana päivänä tunsin kintuissani, että kovaa oli menty ja kivaa pidetty.



(Kuva: Jonna Jaatinen)

Rally-tokossahan Luna kilpailee jo virallisessa AVO-luokassa, mutta koska rallyyn perehtynyt puolisoni toimi näissä möllikisoissa tuomarin sihteerinä, meikäläinen sai kunnian ohjastaa konkarikoiraa alkeiskurssin ja muutamien treenien pohjalta. Hatille taas kilpailu oli minun laillani ensimmäinen tässä lajissa, ja olin lapsellisen innoissani siitä, miten hienosti suoriuduimme mölliradasta: onnistuimme kääntymään aina nuolen osoittamiin suuntiin, kiersimme spiraalissa juuri oikeat tötteröt emmekä törmäilleet kyltteihin saati kompastuneet hihnaan!


Kisan jälkeen putosin maan pinnalle, kun minulle huomautettiin, etten ollut osannut laskea kolmeen. Peruutusaskeleissa olin yrityksistäni huolimatta ottanut kaksi askelta kolmen sijaan, mikä oli kymmenen pisteen arvoinen ohjaajavirhe :D On tämä kyllä vaativa laji! 86 pisteellä sijoituksemme oli lopulta yksi... kaksi... kaksi... eikun... no kuitenkin.

Ämpäriin on merkitty tuntematon lukusana.
(Kuva: Jonna Jaatinen)

Jottei homma olisi sujunut liian hyvin, toistin tismalleen saman askelvirheen myös Lunan kanssa kisaavien luokassa. Kaksi on uusi kolme! Kaiken kukkuraksi musti puklasi radalle pienen närästysoksennuksen. Muilta osin olimme tietenkin loistavia kuin BoT-loimien heijastimet syyshämärässä ;)


*Saanko huomauttaa, että luonnollisten lukujen järjestysrelaatiot olisi syytä hallita.*
(Kuva: Jonna Jaatinen)

Pistesaaliiksi tuli 89, ja taas päästiin poseeraamaan ämpärin ääreen (eikä kerrota kenellekään, että tässä luokassa osallistujia oli tasan sen verran, mihin laskutaitoni riittää).

*Tärkeintä ei ole voitto, vaan kädessäsi oleva puruluu.*
(Kuva: Jonna Jaatinen)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Sylvi Selviytyjän muodonmuutos

Laumamme vierailevana tähtenä on silloin tällöin vilahdellut colliemuori Sylvi, joka on alusta asti kuulunut Lunan ja Hatin luottoystäviin. Vuosia pitkäkuonolle on kertynyt mittariin jo kunnioitettavat 11, mutta askelta tai mieltä ikä ei näytä painavan.


Joitakin vuosia sitten tilanne oli kuitenkin aivan toinen. Omistajien elämäntilanteen takia Sylvin aktivointi väheni tilapäisesti, eikä hoitopaikoissa maltettu olla hemmottelematta vetoavaa vierasta ylimääräisin herkkupaloin. Ruoalle perso collie kun osaa erittäin uskottavasti esittää nälkään nääntyvää kaikissa olosuhteissa. Painoa pääsi kertymään kuin varkain, ja samoihin aikoihin alkoivat iho-oireet.

Ikänsä kuivamuonaa syöneelle koiralle ei enää tuntunut löytyvän sopivaa ruokaa. Iho hilseili ja kutisi, silmät rähmivät ja kuono turposi. Silmäkulmat ja kainalot rikkoutuivat jatkuvasta rapsuttelusta, ja bakteeritulehdusta koetettiin hoitaa milloin antibiooteilla, milloin kortisonilla. Voiteet ja allergialääkkeet hillitsivät kutinaa hetkeksi, mutta Sylvi ei voinut hyvin. Se makaili paljon, liikkui kuin vanhus ja vaikutti stressaantuneelta. Ihonäytteistä tai verikokeista ei selvinnyt mitään hälyttävää, joten ratkaisua oli lähdettävä etsimään elämäntaparemontista.


Sylvin omistajat halusivat tietenkin tehdä kaikkensa, jotta koiralla olisi parempi olla. Juttelimme tilanteesta, ja päädyttiin kokeilemaan perinteistä raakaruokintaa. Pian kävi selväksi, ettei collien herkkä vatsa juurikaan sietänyt luuta, ja kasviksetkin aiheuttivat närästystä. Niinpä luulliset lihat vaihtuivat luuttomiin, ja kalsium otettiin purkista. Sopivimmaksi kuidun lähteeksi osoittautui pellavansiemenrouhe. Vähitellen uskaltauduttiin vaihtamaan rypsiöljy kalaöljyyn ja täydentämään ruokintaa vitamiinilisillä. Sylvi oli kovin innoissaan uusista sapuskoistaan. Annoskoot eivät tosin olleet sen mieleen, sillä laihdutuskuuri oli ehdottomasti tarpeen.

Yksinkertaiset muutokset voivat joskus kohentaa elämänlaatua hyvinkin merkittävästi. Sylvin tapauksessa oikea resepti löytyi onneksi suhteellisen helposti, ja ruokaremontin vaikutukset alkoivat näkyä yllättävän pian koiran voinnissa. Kutina väheni, iho parani hiljalleen ja kilot karisivat. Emme olleet uskoa silmiämme, kun viikonloppuvierailulle saapui solakka, kirkassilmäinen ja kiiltäväturkkinen tätieläin, joka näytti nuortuneen vuosia.



Viimeiset kaksi vuotta Sylvi on ollut elämänsä kunnossa pelkistetyllä raakaruokavaliolla, joka perustuu Maukas Lohikuutioihin ja Sika-nautajauhelihakuutioihin. (Kuutiot ovat siisti ja miellyttävä valinta Sylvin emännälle, jota raa'an lihan käsittely ei houkuttanut.) Pellavarouheesta Sylvi saa vatsaystävällistä kuitua, Kalkvitasta kalsiumia, kalanmaksaöljystä A-, D- ja E-vitamiineja sekä purkeista sinkki- ja B-vitamiinilisiä yleiskunnon tueksi. Kyltymätön herkkusuu kelpuuttaa lisäravinnepillerit epäröimättä suoraan kädestä, joten sitä on äärimmäisen helppo palkata terveellisillä nameilla vaikkapa lempiharrastuksestaan, pehmolelun etsinnästä. Painonvartijan herkutteluhetkiin sopii mainiosti myös esimerkiksi tyhjän rahkapurkin nuoleminen.

*Missä viipyy liha-annokseni?*

Sporttinen seniori jaksaa nauttia maalaislomailusta kelpieiden seurassa. Se laukkaa kepeästi nuorempiensa kintereillä ja intoutuu mukaan hippaleikkiin. Se käy salaa parfymoimassa kaulaansa tuoksukurjenpolvipenkissä. Välillä se jättäytyy lenkkipolulla toisista jälkeen, ja varvikon keskeltä näkyy vain neljä tassua, jotka sätkivät kohti taivasta tyytyväisen örinän säestäminä.


*Nykynuoriso... En tunne noita suunsoittajia.*

torstai 9. lokakuuta 2014

Jokakoiranoikeudet

Syksyn tullen ihminen ajautuu alkukantaisen hulluuden valtaan. Menee metsään, näkee tatin, näkee toisen, kiilto syttyy silmiin, ei näe enää metsää sieniltä, unohtuu suppilovahveroiden syövereihin. Hus vaiti järjen ääni, joka väristen tiedustelee, mitä näillä kaikilla tehdään, eikö jo riittäisi? Niin kauan kerätään kuin kerättävää riittää. Ilmaista ruokaa ei ohiteta!

Villiintyneen ihmisen kesykoirat istuskelevat pitkästyneinä mättäällä. Tämä on taas tätä. Metsälenkki tyssää heti alkuunsa, kun emäntä pyllistelee varvikossa. Ajan kuluksi voi toki ottaa erän hippaa, mutta pitää katsoa mihin astuu, sillä sienten vaikutuksen alaisena pyllistelijän käytös muuttuu yleensä hieman arvaamattomaksi. Resurssiaggressiivisuus on tyypillinen oire.


Entäpä sitten, kun villi-ihminen alkaa nähdä maastossa punaisia pilkkuja? Ei missään tapauksessa leikin asia. Katse lasittuu ja todellisuudentaju hämärtyy. Liikkeistä tulee monotonisia ja pakonomaisia. Enää se ei edes huomaa, jos nälkiintyvät koiraparat päätyvät hiipimään samoille apajille. Henkensä pitimiksi voi domestikoitunut jauhelihansyöjäeläin uskaltautua pyydystämään luonnosta puolukan, tai peräti pahamaineisen pihlajanmarjan. Punaisiin pilkkuihin lienee parasta tottua, sillä kaikesta päätellen niitä tulee vilisemään silmissä ruoka-aikoina läpi talven.

*Happamia, sanoi Hatti. Mutta sentään syötäviä.*

Juuri kun pimeys laskeutuu ja tilanne alkaa näyttää toivottomalta, rientää uljas sponsorimme Musti ja Mirri hätiin valkealla ratsulla. Parannuskeino puolukkapsykoosiin on löytynyt! Maukas on kehitellyt uudenlaisen, marjaisen kasvissosereseptin, jossa on jo valmiiksi mukana puolukkaa, mustikkaa, karpaloa... villi-ihminen kohottaa katseensa mättäästä ja ojentautuu kahdelle jalalle. Hän seuraa taikapötköä täydellisessä kontaktissa, kunnes pakastimen tuttu valo kajastaa edessä. Hyllyjen täyttyessä saalisvietti tyydyttyy ja elintoiminnot palautuvat hiljalleen normaaleiksi. Kotieläimet huoahtavat helpotuksesta. Maailmankirjat ovat jälleen järjestyksessä! Huolenpitoa, reipasta lenkkeilyä ja ruokatarjoilu ajallaan - metsänmakuisilla kuiduilla ja flavonoideilla höystettynä.


Parempi Maukas mössö kipossa kuin miljoona marjaa oksalla.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Aina ei voi käydä täysillä

Agitauon kunniaksi sain kunnon räkätaudin, ja kun toinenkin lenkittäjä on vielä puolikuntoinen, niin paimenet ovat saaneet tyytyä virransäästötoimintoihin. Ne ovat hieman huolissaan tilanteesta. Luna kääntyilee metsäpolulla varmistamaan, että hitaasti raahustava emäntä pysyy matkassa. Hatti käy tarkistelemassa sohvalla yskijän henkiinjäämismahdollisuuksia. Molemmat tarjoutuvat mielellään lämpöpakkauksiksi kolottavien jalkojen ympärille. Kyllä tällaisten lähihoitajien huomassa kelpaa potea!

*Olosuhteet huomioon ottaen potilaan tila on nyt hyvin arveluttava.*
*Tukehduksä? Kuka mut ruokkii?!*

Liikunnan vähyyttä on koetettu kompensoida pienimuotoisella puuhastelulla, kuten tasapainojumpalla, tikapuukävelyllä ja paikkamakuuharjoituksilla. On metsästetty nappuloita olohuoneen vaativista maastoista, saalistettu jauhelihaa kongeista ja vainuttu raakaluita kotipihan korkeasta heinikosta.


Lelusäilöstämme löytyy kokoelma erilaisia aktivointileluja, joiden sisälle voi piilotella pieniä tai vähän isompiakin makupaloja. Luna on pennusta saakka osoittanut ongelmanratkaisukykynsä kehittelemällä loogisia menetelmiä, joilla namit saa kalasteltua kulloisenkin esineen sisältä minimaalisin ponnistuksin. Se kääntelee, puristelee, pudottelee ja pyörittelee lelua tarkoituksenmukaisesti ja tutkii aina huolellisesti, ettei muruakaan ole jäänyt huomaamatta.

*Jaahans. Seuraavaksi voisin syventyä Rubikin kuutioon.*

Tasan eivät käy älyn lahjat. Siinä missä isosisko hoksaa jujun, hoitaa homman ja paneutuu tyytyväisenä levolle, Hatti Neropatti äheltää ja säheltää tehtävän kimpussa tuloksetta. Vaikka yritän soveltaa sille helpomman version, huomaan usein tunnin hyödyttömän paiskomisen ja kuopimisen jälkeen, että pikkublondi on uuvahtanut ratkaisemattoman pulmansa ääreen. Miten epäreilua!

*Hei hetkinen. Miten toi siis toimii?*
*Mietin sitä huomenna.*

maanantai 29. syyskuuta 2014

Nollattoman kauden nollaus

Agilityn ulkokausi alkaa olla paketissa, ja Team Sähköpaimenille koittaa ansaittu lepotauko. Suuria tulostavoitteita ei ole tällä kaudella saavutettu - Lunan kanssa kesä meni kuntoutukseen ja SM-nollien haaliminen jäi haaveeksi, eikä Hatin kisaura vieläkään ponkaissut samanlaiseen nousukiitoon kuin isosiskolla viime vuonna. Oma heppoinen kärsivällisyyteni on ollut koetuksella, kun unelmat pujahtelevat mieleen nopeammin kuin kelpie putkeen, eikä todellisuus pysy vauhdissa mukana.


Menestyksen merkit on siis kaiveltava esiin tulosluetteloiden ulkopuolelta. Ja löytyyhän niitä! Jos olisimme tehtailleet nollaratoja sarjatuotantona, en varmastikaan olisi tullut oppineeksi näin paljon koirien fysiologiasta, käyttäytymisestä ja kouluttamisesta sekä omasta kehonkielestäni ja mielenhallinnasta.

Lunan kohdalla olen joutunut alentamaan rimakorkeutta sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Siksi tunnen nyt joka ikinen päivä valtavaa iloa katsellessani koiran kaunista symmetristä askellusta ja tasapainoista asentoa. Keväällä en uskaltanut uskoa, että pääsisimme agiradoille koko kesänä, tai ehkä enää koskaan. Voin siis olla vain onnellinen, kun nyt sain päättää kauden kotikisoissa kahteen viralliseen kisastarttiin, jotka upea musta koipeliini selvitti vaivatta ja silmät loistaen. Omasta myöhästelystäni ja ajatuskatkosta huolimatta saimme molemmilta radoilta jopa tuloksen :)



Hatti sitten... no, se nyt vain on niin omanlaisensa tapaus, etten voisi parempaa toivoa! Minulla on ollut sen kanssa hurjan hauska ja antoisa kisakesä, vaikkemme päässeetkään luokaltamme. Tuo pieni eläin on uskomaton paketti intoa, nopeutta, kuuliaisuutta, rohkeutta, herkkyyttä, yhteistyöhalua ja ketteryyttä. Ai niin, ja omapäisyyttä. Kaikkia aineksia siis löytyy, vaikka niiden annostussuhteet eivät aina osu kohdilleen.

Valehtelisin, jos väittäisin pystyväni aina suhtautumaan virheisiin ja hullutteluihin rennon reippaalla asenteella. Kyllä on tullut itkua väännettyä taannoisissakin Mikkelin kisoissa, joissa kaikilla kolmella radalla taas kerran mokasimme ne kepit, joihin oli niin koetettu panostaa treeneissä. Ja kyllähän se itseäkin nolottaa, kun aikuinen ihminen murjottaa epäonnistumisiaan koiraharrastuksen alkeistason pikkukisoissa.
(Videolle saatiin vain yksi rata, mutta ne loput kaksi olivat tuttua hattihuttua.)


Vaan kun se on tuo meikäläisen mieli sellainen tuuliviiri. Harmitukset puretaan välittömästi tuiskahtelemalla (koiraan niitä ei tietenkään pureta, joten syyttömänä sijaiskärsijänä toimii puoliso), sitten hengitellään syvään, asetellaan perspektiiviä takaisin paikalleen ja hetken kuluttua painellaan entistäkin raivokkaammalla sisulla eteenpäin. Vietikkyys ei liene huono piirre ohjaajallakaan, kun tähdätään pitkälle.

Suuri ilon aihe on Hatikaisen lisääntynyt itseluottamus, jonka tietysti näkyy radalla yhä itsenäisempinä ratkaisuina ja kovempana vauhtina. Lajin kannalta suuntaus on erittäin toivottava, mutta emännälle teettää työtä sinnitellä kehityksen tahdissa. Ei ole aina helppoa riemuita, jos koira irtoaa lennokkaasti juuri sille väärälle esteelle, jolle oma rintamasuuntani on sen tahattomasti opastanut.

(Kuva: Päivi Parkkinen)

Eilisissä kotikisoissa ne nollat jäivät edelleen uupumaan, mutta naaliainen pisteli menemään kolme rataa innosta kiljuen, pujotteli kepit melkein joka yrittämällä loppuun saakka ja retuutti maalissa fleecehihnaansa ennennäkemättömällä taisteluotteella.

Ulkokauden viimeinen Hatti Show sisältää valikoiman mitä taidokkainta häröilyä ja vauhdikkainta kaahotusta. Bonustemppuna tällä kertaa lentokeinu!


Viimeisen suorituksen jälkeen kyykistyin kentän reunaan ja annoin Hatin nousta olkapäitäni vasten pehmoiseen kelpiehalaukseen. Se puski päänsä kaulalleni ja nojautui rapsuteltavaksi, ja sen vilpitön tyytyväisyys itseensä ja elämäänsä pyyhki taas kerran pois kaikki turhantotiset rypyt otsaltani.

*Huoltojoukoissa puhuivat jotain, että henkistä kypsyyttä puuttuu. Emäntää varmaan tarkoittivat.*