maanantai 20. tammikuuta 2014

Laatuaikaa

Hatilla oli hauska viikonloppu: kavereita ja agseerausta. Luna-parka joutui jäämään kotiin molempina päivinä, sillä se alkoi perjantaina uudelleen ontua. Jalka ei vielä kestänyt pientä kokeellista leikkipyrähdystä, vaikka oli ollut jo viikon oireeton. Me kun luulimme ottaneemme tooooosi varovasti! Ei siinä muu auttanut kuin askel takaisin, uusi kipulääkekuuri ja lenkkeily minimiin. Musti osaa kyllä nauttia olostaan myös sohvaperunana, etenkin kun naapurit ja "isovanhemmat" käyvät antamassa sille erikoishuomiota sillä aikaa kun pikkusisko on liesussa.


Lauantaina kokoonnuimme kelpie(/-collie)porukan kanssa lenkkeilemään ja kahvittelemaan. Meidän muiden iloksi joukossamme on antaumuksellisia valokuvausharrastajia, jotka jaksavat paukkupakkasellakin kökkiä hangessa kameroineen, loihtia taskustaan lihapullia ja puristella höttölumesta palloja heiteltäväksi, jotta saataisiin hienoja kuvia. Ja niitähän saatiin! Puitteetkin olivat mitä kauneimmat.


Oikealla Kelju, vasemmalla Eedla, taustalla Luka. (Kuva: Hanna P.)
Eedla, Luka ja Hatti tärkeinä. (Kuva: Ville L.)
(Kuva: Hanna P.)

Sunnuntaiaamuna ajelin Hatikaisen kanssa hallille Lotta Vuorelan agikoulutukseen. Paljon hinkattiin lyhyitä ratapätkiä ja viilattiin yksityiskohtia toimivammiksi, kuten tällaisissa erikoiskoulutuksissa kuuluukin. Toki olisi lystiä rallatella 29 esteen rata puhtaasti läpi ja lyödä kaikki ällikällä, mutta mitäpä siitä oppisi.

Hattifnatin itseluottamus ja röyhkeys (hyvässä mielessä) lisääntyvät koko ajan, mutta samalla se on liikuttavalla tavalla minun koira. Siinä missä Luna haluaa aina treenien hengähdystauoilla käydä tervehtimässä kaikki paikalla olevat ihmiset, Hatti tapittaa tiiviisti vieressäni: milloin käsket mua taas?! Viikonlopun runsas laatuaika pikkukelpin kanssa lujitti taas keskinäistä suhdettamme.

Alla on koulutuksen ratapiirros tutkailtavaksi kiinnostuneille. Oheisella videolla havainnollistamme Hatin kanssa, miten yrityksen ja erehdyksen kautta edistytään.



Tänään pakkanen on vain kiristynyt, eivätkä pitkät ulkoilut tule kysymykseen. Kelpiet eivät tosin vähästä hytise, mutta hengityselimistö ja lihakset ovat kovilla niin koirilla kuin emännilläkin. Sitäpaitsi ne lyhyetkin hihnalenkit käyvät ulkoiluttajan voimille, kun sairaslomalaisella on virtaa koko seutukunnan tarpeiksi ja kääpiö on muuten vain sekaisin. Ennen kuin on edes kotipihasta lähdetty, olen jo selvitellyt Hatin hihnan puiden ympäriltä, Lunan hihnan sen jalan ympäriltä ja molempien hihnat itseni ympäriltä sekä koettanut hyvällä ja pahalla saada kontaktia maassa piehtaroiviin maanisiin otuksiin. Yli kahdestakymmenestä miinusasteesta huolimatta hiki pukkaa pintaan.

Pakkaspäivän ohjelmistossa on ollut lukuisia makuupainiotteluita ja Maukas-rustoluiden rouskuttelua.


Lisäksi on haettu askartelumateriaalia omatoimisesti lankakorista. Ystävällisesti on ajateltu myös emäntäväen aktivointia.


torstai 16. tammikuuta 2014

Synttäri-ilottelua

Syntymäpäiväänsä viettää tänään:
Kokovartaloiloinen Hatti Hapsenkakkiainen!

2012

2014

2012
2014
2012
2014
Eihän näiden kanssa kestä elää.

Kaksi vuotta on ihana ikä - pentua ja aikuista koiraa samassa pirtelössä sopivasti sekaisin vatkattuna. Juhlapäivän kunniaksi meillä pistettiin tanssiksi! Kenellä on notkeimmat lanteet?


tiistai 14. tammikuuta 2014

Palikat paikoillaan

Mitä rauhoituksesta heräilevä kelpie liikuttaa ensimmäiseksi? Tietenkin häntää! Silmät seisovat päässä eivätkä jalat oikein kanna, mutta viltin alla heilahteleva huiskutin viestittää: Hengissä ollaan! Mahtavaa kun olette siinä vieressä!


Lunan lääkärireissun jäljiltä olen iloisen hämmentynyt. Henkisesti olin jo varautunut ikäviin uutisiin ja valmistautunut kirvelevin mielin luopumaan agilityharrastuksesta Mustin osalta. Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin erikoistunut eläinlääkäri kopeloi ja taivutteli koiraa huolellisesti nivel niveleltä, ja sitten otettiin vielä rauhoituksessa kuvat polvista, koko selkärangasta ja jopa pikkuvarpaasta, jota Lunalla on tapana nykiä kynsiä leikattaessa. Kuvia syynättiin tarkoin ja moneen kertaan, mutta kaikki näytti kertakaikkisen siistiltä. Napakat ja eheät ristisiteet. Ei ylimääräisiä nikamia eikä spondyloosimuutoksia.

Lopulta lääkärikin päätyi siihen, että Lunan viimeviikkoinen ontuminen johtui lihasvenähdyksestä. Ohjeeksi saatiin vielä pari viikkoa taukoa treeneistä ja riehuleikeistä, arkiliikunnan vähittäistä lisäämistä ja tarvittaessa kipulääkettä. Viiden päivän kipulääkekuuri on kuitenkin tainnut jo tehdä tehtävänsä, sillä varsinainen nilkuttaminen jäi oikeastaan siihen yhteen iltaan, ja sen jälkeen esiintyi vain satunnaista jalan jäykistelyä. Silti etenemme mieluummin liiankin varovasti.

Vamma on saattanut syntyä kisatilanteessa, jossa oikea takajalka luistaa alta, kuten seuraavasta hidastuksesta näkyy:


Lääkärin mielestä nivelravinteiden syöttäminen urheilukoiralle "varmuuden vuoksi" ei ole ollenkaan huono idea, joten jaan glukosamiinipurkkini jatkossakin koirien kanssa. Lisäksi Mustin selän keskivaiheilla tuntui lihasjumia, jonka syinä lienevät kipeän jalan varominen ja tavallista vähäisempi liikunta lähinnä hihnassa. Fysioterapeutin tai osteopaatin käsittelyyn suuntaamme siis sitten, kun jalka on ehtinyt varmasti parantua.

Luna sai klinikalla herätteen ja käveli omin horjuvin jaloin autoon, missä se matkusti poikkeuksellisesti pelkääjän paikan jalkatilassa. Takakontissa odotellut Hatti hätääntyi hetkeksi mekastamaan, kun auto lähti liikkeelle eikä siskoa näkynytkään. Perillä jälleennäkemisen riemu oli suuri: Hei! Ei se jäänytkään kyydistä!

Kotona Luna nukkui koko iltapäivän sikeästi fleeceen käärittynä. Hysteerisehkön emännän piti tietysti välillä käydä tarkistelemassa, vieläkö kaveri hengittää. Vasta läppärin kannen sulkemisääni sai aikaan tavanomaisen reaktion: Nyt ylös! Jotakin kivaa tapahtuu! Iltaa kohden potilaan pää selveni, ja pikkuannos jauheliha-kaurapuuroa teki hyvin kauppansa.

Matkiminen on empatiaa.

Vaikka lihasvamma onkin peräti ilahduttava diagnoosi muihin pelätympiin vaihtoehtoihin verrattuna, ei sekään mikään leikin asia ole. Tällainen lieväasteinen venähdysvamma voi jäädä omistajalta jopa kokonaan huomaamatta, koska moni koira peittää kivun taidokkaasti, ja ainoa silminnähtävä oire saattaa olla muutama epäpuhdas askel levolta noustessa. Luna ei edes aristanut mitään kohtaa, kun jalkaa tunnusteltiin. Jos lievä onnahtelu sivuutetaan hoitamatta ja rasitusta jatketaan normaaliin malliin, huonosti parantunut kudos on entistä alttiimpi vaurioitumaan uudelleen - ja vieläkin pahemmin.

Tämä varoittava esimerkki pistää jälleen kerran pohtimaan agilityurheilun eettistä puolta. Se, että koiralla ja omistajalla on hauskaa ja mielekästä yhteistä tekemistä, on tietenkin todella painava tekijä vaakakupissa. Sitten taas se, että huipputasolla ihannoidaan yhä sähäkämpiä koiria, kilpaillaan yhä tiiviimpään tahtiin ja otetaan radoilla yhä suurempia riskejä hallinnan kustannuksella, on minusta huolestuttavaa. Vaikka koiran luusto olisi tutkitusti kunnossa ja sen lihaksia huollettaisiin säännöllisesti (kuten varmasti useimmat tosiharrastajat tekevätkin), niveliin ja jänteisiin kohdistuu valtavia iskuja ja vääntöjä lennokkaissa alastuloissa ja jyrkissä käännöksissä. Nivelside- ja jännevammat ovat jo varsin hankalia ja hitaita paranneltavia ja tietävät usein kilpauran loppua.


Kaikesta huolimatta minä ja koirani olemme peruuttamattomasti hurahtaneet tähän kamalan vaaralliseen lajiin, joten järki on koetettava pitää kädessä (jos ei se päässä pysy). Harvakseltaan kisoja, treeneissä matalammat rimakorkeudet, riittävästi palauttavaa liikuntaa. Eikä mitään hullupainihepuleita kaverin kanssa treenien tai kisojen jälkeen.

Mutta JEE! Nyt uskallan jo iloita siitäkin, että sain juuri samaan hallitreeniryhmään toisenkin ryhmäpaikan, joten Mustin sairausloman jälkeen pääsen treenaamaan molempien koirien kanssa joka viikko, kun tähän asti on vaihdeltu vuoroviikoin. Minulla on kuin onkin kaksi terverunkoista agiapinaa!

Niin oliko se järki sulla kädessä, kun ei oo ainakaan täällä päin näkynyt?

torstai 9. tammikuuta 2014

Tunnelmasta toiseen

Viikonlopun virtapiikki alkaa vähitellen tasaantua. Olin niin innoissani päästessäni kisaamaan, ettei kuuden startin rupeama juuri painanut jaloissa. Molempien kisapäivien suorituksiin sisältyi muutamia hienoja onnistumisen hetkiä, jonkin verran aivotonta häröilyä ja roppakaupalla tekemisen riemua. Puolivakavat tulostavoitteetkin täyttyivät, sillä sekä Hatti että Luna saivat kahden hylätyn agiradan jatkoksi hyppyradalta tuloksen.

Ykkösluokkien kisailut olivat lauantaiaamuna. Hattiaisen pienessä pääkopassa näyttää taas tapahtuneen jonkinmoinen kehitysharppaus, ja päivän ensimmäisellä radalla se yllätti kulkemalla kuuliaisesti mutta varman vauhdikkaasti sinne minne ohjasinkin! Hylky tuli väärälle esteelle irtoamisesta, mutta olin lähinnä hyvilläni siitä, että käsissäni oli tällä kertaa itsenäisesti irtoava medikelpie sen aiemman epävarman törmäilijän sijaan.


Ehdin jo ajatella, ettei näin näpsäkästä suorituksesta edes irtoaisi Hatti Shown aineksia, mutta toinen agirata menikin sitten vanhan tutun putkihölmöilyn merkeissä ja oma mielialani hieman latistui. Viimeiseen starttiin eli hyppyradalle sain siis kuitenkin pakan jälleen kasaan, ja Hatille kirjattiin kaikkien aikojen ensimmäinen virallinen kisatulos! Vaikka ratavirheitä kertyikin 15 (kielto pussilta ja 2 keppivirhettä) plus aikavirhettä 1,83 sekuntia keppisähläyksestä, niin leirissämme oltiin juhlafiiliksissä tästä noususuhdanteesta.

Hatti Show 3, olkaa hyvät:


Päivästä ei voi tulla huono, jos sen alkajaisiksi havahtuu varovaiseen nenän lipaisuun. Varhain sunnuntaiaamuna Luna istui vuoteeni vieressä tiedustellen kohteliaimmin, pääsisikö kainaloon. (No pääsihän se.)

Kisapaikalla tunnelma oli lauantaistakin huikeampi. Paikalla oli vain kolmosluokan kisaajia, joista osa Suomen huippuja. Ennen ensimmäistä rataantutustumista kurkistelin radalle nieleskellen tyhjää ja aprikoiden, kykenisinkö mitenkään selviytymään moisista kiemuroista, saati muistamaan esteiden järjestystä. Paniikki uhkasi, kun kuuntelin sivukorvalla kokeneempien ohjaajien spekulointeja enkä osannut valita kahden vaihtoehtoisen ohjaustavan välillä. Sitten vedin henkeä ja päätin: mitään hävittävää ei ole, joten varmistelemaan en ryhdy. Vain kokeilemalla saan tietää, ehdinkö tai pystynkö.


Siispä jäitä pipoon ja menoksi. Ensimmäisen radan alkupuolisko sujui suorastaan maagisessa flowssa, joka kuitenkin katkesi, kun suuntavaistoni herpaantui hetkeksi ja Luna ohjautui väärälle hypylle. Loppurata hyörittiin sitten pasmat sekaisin, sillä olin keskittänyt parhaan latauksen niihin vaikean näköisiin kohtiin ja unohtanut, että helpoilta vaikuttavat hyppyosiotkin täytyy tosiaan ohjata.

Toinen rata oli ehkä kokonaisuutena päivän parhaamme: muurilta kielto, mutta muutoin sujuva ja ehjä suoritus aivan loppumetreille saakka - kunnes viimeisellä putkella olin huolimaton ja Luna sujahti väärään päähän. Hylkäyksestä huolimatta kuplin ylpeydestä ja hämmästyksestä, sillä olin jo ylittänyt itseni ja osoittanut, että mehän pärjäämme tällä tasolla! Me kuulumme tänne!

Hyppyrata kruunasi debyyttimme - en aivan ollut uskaltanut tosissani odottaa tulosta ensimmäisistä kolmosten kisoista. Vain yksi viitosen virhe rimanpudotuksesta, joka oli seurausta myöhästyneestä persjätöstä, epätietoisesta pyörinnästä ja vauhdin pysähtymisestä edellisellä esteellä.

Luna Flow:

Lunan kanssa on vain niin upeaa kilpailla! Kovasta draivistaan huolimatta se suorittaa esteet huolellisesti eikä hötkyile omiaan. Meidän molempien keskittymiskyky ja motivaatio nousivat aivan uudelle tasolle, kun pääsimme kovaan seuraan ja kunnon haasteiden kimppuun. Jälkeenpäin olen ihmetellyt videolta, miten onnistuin tekemään radalla asioita, joita en tiennyt tai uskonut edes osaavani.

Illalla Uljas Musta simahti pitkin pituuttaan keskelle sänkyämme, kun itse vielä kävin intokierroksilla ja editoin kisavideoita yömyöhään.

Rakas kisakaveri.

Kisareissun murkinat tarjosi tietenkin Musti ja Mirri - kummankin agipäivän iltapalaeväänä oli Rehti Kypsä Kana-ateria, joka jaettiin kelpieille puoliksi ja höystettiin kuivanappuloilla runsaan nesteen kera. Kotimaisesta lihasta valmistettu kiinteärakenteinen märkäruoka maistui urheilijanuorisolle mainiosti. Ensimmäisenä iltana hiukan ihmettelin, miksi Luna näykki annostaan epäluuloisena, mutta kupista leijuva vieno sitruunan tuoksu paljasti, ettei syljeskelyn syynä ollut Rehti-eines. Olin lorauttanut ruoan sekaan kalanmaksaöljyä anoppilan Möller-pullosta huomaamatta, että öljy oli maustettu sitruuna-aromilla. :D


Pudotus kisahuumasta takaisin arkeen oli melko tyly, sillä Luna alkoi ontua takajalkaansa palattuamme reissusta maanantai-iltana. Kyllä tuli hölmö olo, kun ryhdyin laskemaan tekijöitä yhteen. Juuri vastikään kirjoitin täällä viisaita sanoja siitä, miten ylikuormitus ja riittämätön palautuminen ovat varmimpia vammojen aiheuttajia. Sitten päästän itse koirat kisojen jälkeisenä päivänä suoraan autosta kotipihaan rälläämään täyttä vauhtia, kun ne ovat ensin nököttäneet tuntikausia ahtaasti vetoisessa takakontissa. Lihakset, joiden palautuminen kisarasituksesta on vielä kesken, eivät taatusti ole kimmoisimmillaan pitkän paikallaolon jäljiltä, ja kotiinpaluun riemuhepuli vie viimeisetkin järjenrippeet mennessään. Mutta kun koirilla on niin kivaa.

Illan väsyneinä tunteina huoli paisuu helposti kauhukuviksi. Mielessäni ennätin jo valmistautua lupaavan agilityuran lopetukseen ja sitäkin pahempiin skenaarioihin. Todennäköisin vaihtoehto lienee kuitenkin "vain" lihasvenähdys, joka paranee kipulääkekuurilla ja levolla. Oman mielenrauhan vuoksi varasimme silti Lunalle ensi maanantaiksi ajan tarkempiin tutkimuksiin ja selkäkuvaukseen, koska esimerkiksi spondyloosi ja muut selkäongelmat voivat oireilla satunnaisina takaraajan ontumisina. Kyse on niin arvokkaista asioista, etten halua jättää mitään arvailun varaan. Toivottavasti meillä on Mustin kanssa edessämme vielä monta yhtä mahtavaa kisapäivää! Nyt on vain maltettava köpötellä lyhyitä hihnalenkkejä ja popsia kiltisti lääkettä ja B-vitamiinia.