torstai 20. marraskuuta 2014

Elämäni koirat

Sain Facebookissa haasteen, jossa pyydetään kertomaan viitenä päivänä viidestä omaan elämään vaikuttaneesta koirasta kuvin ja sanoin. Haasteen inspiroimana päädyin omistamaan aiheelle kokonaisen blogipostauksen.

Minun koiraharrastukseni historia ei käytännössä ole vielä kovin pitkä, mutta kipinä syttyi jo lapsuudessa. Koirat ovat olleet vahvasti läsnä isäni nuoruusmuistoissa, joita olen halunnut kuulla yhä uudelleen. "Ihan kuin Vili"- ja "Noin Vilikin aina teki" -alkuiset kertomukset ovat piirtäneet elävän mielikuvan isän parhaasta ystävästä Vilistä, joka oli suomenpystykorvan ja ajokoiran sekoitus. Vili ansaitsee ehdottomasti paikkansa yhtenä elämäni koiravaikuttajista, sillä tuntuu kuin olisin tuntenut sen omakohtaisesti, vaikken sitä koskaan tavannutkaan. Toivoin aina, että minullakin olisi joskus juuri sellainen koira kuin Vili.

Vaari ja Vili 1961.

Lapsuudenperheeseemme ei otettu omaa koiraa, sillä tuohon aikaan uskottiin, että eläinpölylle altistuminen lisää lasten allergiariskiä. Itse tunsin kuitenkin vastustamatonta tarvetta altistua eläinpölylle kaikin mahdollisin tavoin, joten yritin tiukalla mielikuvaharjoittelulla saada lelukoira Tassua heräämään eloon ja hukutin sukulaisten ja tuttavien lemmikit hellyydenosoituksiin. Biologi-isältä opin paljon luonnosta ja eläimistä - ennen kaikkea ennakkoluulotonta kiinnostusta ja nöyrän pelotonta asennetta kaikenlaisia elollisia olentoja kohtaan.

Konttailukin sujui siis luontevasti muiden nelijalkaisten seurassa. Ikätoverinani varttui kummitädin bokseri Aramis, iso iloinen hömeltäjä, jolle en kylläkään pärjännyt kuolaamisessa.

Aramis ja minä kesällä 1975.

Teini-iässä hankkiuduin aina tilaisuuden tullen hoitamaan ja ulkoiluttamaan naapuruston Rippeä, Jereä, Mallaa ja mitä niitä olikaan. Parhaan ystävän kanssa purettiin monet teiniangstit ja visioitiin maailmaa paremmaksi pitkillä koirakävelyillä. Luja ystävyys on säilynyt ja puheenaiheita riittänyt vuodesta toiseen, vaikka lenkitettävä vaihtui sittemmin. Sylvi-collie näytti tietä paimenkoiruuden viehättävään maailmaan ja antoi vahvistusta omille koirahaaveilleni. Collien liioittelematon sporttinen olemus, sosiaalisuus, yhteistyökyky ja tietynlainen tunneäly tuntuivat sellaisilta ominaisuuksilta, joita arvostaisin tulevassa koirassani, vaikkakin kaipasin pakettiin vielä ripauksen lisää "vääntöä".


Ennen en aivan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittivat puhuessaan "Elämänsä Koirasta". Jokainen oma koirahan on omalla tavallaan äärettömän rakas, eikä niitä voi asettaa keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. Eikö se olisi yhden suosimista yli muiden? Sitten tuli Luna. Ensimmäinen oma koirani, ja niin täydellinen että hirvitti. Kun pääsee kiintymään johonkin elävään olentoon sellaisella peruuttamattomalla voimalla, joutuu samalla kohtaamaan raastavan luopumisen pelon.

Lunassa on totisesti riittänyt vääntöä heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Se on tuonut elämääni kaikkea mitä toivoin, ja valtavasti sellaista, mistä en koskaan olisi osannut unelmoida. Joka päivä sen mantelisilmien katse sykähdyttää sydäntäni syvältä, ja koetan olla surematta etukäteen yhteisten vuosiemme rajallisuutta. Vallankumouksellisen vaikutuksensa ansiosta Luna saa väistämättä kantaa Elämäni Koira -manttelia kapoisilla harteillaan, vaikka yhtä rakkaita tulisi muitakin.


Eikä rakkauden määrä tosiaankaan ole vakio. Aivan turhaan olin huolehtinut, riittäisikö toiselle koiralle yhtä paljon kiintymystä tai voisiko toinen koskaan vetää vertoja Lunalle. Hatin saavuttua taloon rakkauden ja söpöyden määrä vain tuplaantui ja on siitä asti jatkanut eksponentiaalista kasvuaan. Tuo pieni otus oli niin käsittämättömän omituisen hurmaava, että menin jälleen vallan pökerryksiin. Siitä pakkaspäivästä lähtien, kun nostin hytisevän pennun takkini sisälle lämmittelemään, se ryhtyi seuraamaan minua kuin varjo. Minusta tuli Hatille Elämän Ihminen, rajattoman luottamuksen kohde ja turvan lähde. Vaikka Hatti viipottaa metsässä omia polkujaan, se kipaisee vähän väliä luokseni töykkäisemään kuonolla käteen: Olethan varmasti siinä? Se saa minut tuntemaan itseni harvinaisen korvaamattomaksi.


2 kommenttia:

  1. Ei mulla muuta kun, että <3
    -Leena, Mars ja Manna (ja aina ja ikuisesti muistoissa: the one and only Molly)

    VastaaPoista