torstai 20. marraskuuta 2014

Elämäni koirat

Sain Facebookissa haasteen, jossa pyydetään kertomaan viitenä päivänä viidestä omaan elämään vaikuttaneesta koirasta kuvin ja sanoin. Haasteen inspiroimana päädyin omistamaan aiheelle kokonaisen blogipostauksen.

Minun koiraharrastukseni historia ei käytännössä ole vielä kovin pitkä, mutta kipinä syttyi jo lapsuudessa. Koirat ovat olleet vahvasti läsnä isäni nuoruusmuistoissa, joita olen halunnut kuulla yhä uudelleen. "Ihan kuin Vili"- ja "Noin Vilikin aina teki" -alkuiset kertomukset ovat piirtäneet elävän mielikuvan isän parhaasta ystävästä Vilistä, joka oli suomenpystykorvan ja ajokoiran sekoitus. Vili ansaitsee ehdottomasti paikkansa yhtenä elämäni koiravaikuttajista, sillä tuntuu kuin olisin tuntenut sen omakohtaisesti, vaikken sitä koskaan tavannutkaan. Toivoin aina, että minullakin olisi joskus juuri sellainen koira kuin Vili.

Vaari ja Vili 1961.

Lapsuudenperheeseemme ei otettu omaa koiraa, sillä tuohon aikaan uskottiin, että eläinpölylle altistuminen lisää lasten allergiariskiä. Itse tunsin kuitenkin vastustamatonta tarvetta altistua eläinpölylle kaikin mahdollisin tavoin, joten yritin tiukalla mielikuvaharjoittelulla saada lelukoira Tassua heräämään eloon ja hukutin sukulaisten ja tuttavien lemmikit hellyydenosoituksiin. Biologi-isältä opin paljon luonnosta ja eläimistä - ennen kaikkea ennakkoluulotonta kiinnostusta ja nöyrän pelotonta asennetta kaikenlaisia elollisia olentoja kohtaan.

Konttailukin sujui siis luontevasti muiden nelijalkaisten seurassa. Ikätoverinani varttui kummitädin bokseri Aramis, iso iloinen hömeltäjä, jolle en kylläkään pärjännyt kuolaamisessa.

Aramis ja minä kesällä 1975.

Teini-iässä hankkiuduin aina tilaisuuden tullen hoitamaan ja ulkoiluttamaan naapuruston Rippeä, Jereä, Mallaa ja mitä niitä olikaan. Parhaan ystävän kanssa purettiin monet teiniangstit ja visioitiin maailmaa paremmaksi pitkillä koirakävelyillä. Luja ystävyys on säilynyt ja puheenaiheita riittänyt vuodesta toiseen, vaikka lenkitettävä vaihtui sittemmin. Sylvi-collie näytti tietä paimenkoiruuden viehättävään maailmaan ja antoi vahvistusta omille koirahaaveilleni. Collien liioittelematon sporttinen olemus, sosiaalisuus, yhteistyökyky ja tietynlainen tunneäly tuntuivat sellaisilta ominaisuuksilta, joita arvostaisin tulevassa koirassani, vaikkakin kaipasin pakettiin vielä ripauksen lisää "vääntöä".


Ennen en aivan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittivat puhuessaan "Elämänsä Koirasta". Jokainen oma koirahan on omalla tavallaan äärettömän rakas, eikä niitä voi asettaa keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. Eikö se olisi yhden suosimista yli muiden? Sitten tuli Luna. Ensimmäinen oma koirani, ja niin täydellinen että hirvitti. Kun pääsee kiintymään johonkin elävään olentoon sellaisella peruuttamattomalla voimalla, joutuu samalla kohtaamaan raastavan luopumisen pelon.

Lunassa on totisesti riittänyt vääntöä heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Se on tuonut elämääni kaikkea mitä toivoin, ja valtavasti sellaista, mistä en koskaan olisi osannut unelmoida. Joka päivä sen mantelisilmien katse sykähdyttää sydäntäni syvältä, ja koetan olla surematta etukäteen yhteisten vuosiemme rajallisuutta. Vallankumouksellisen vaikutuksensa ansiosta Luna saa väistämättä kantaa Elämäni Koira -manttelia kapoisilla harteillaan, vaikka yhtä rakkaita tulisi muitakin.


Eikä rakkauden määrä tosiaankaan ole vakio. Aivan turhaan olin huolehtinut, riittäisikö toiselle koiralle yhtä paljon kiintymystä tai voisiko toinen koskaan vetää vertoja Lunalle. Hatin saavuttua taloon rakkauden ja söpöyden määrä vain tuplaantui ja on siitä asti jatkanut eksponentiaalista kasvuaan. Tuo pieni otus oli niin käsittämättömän omituisen hurmaava, että menin jälleen vallan pökerryksiin. Siitä pakkaspäivästä lähtien, kun nostin hytisevän pennun takkini sisälle lämmittelemään, se ryhtyi seuraamaan minua kuin varjo. Minusta tuli Hatille Elämän Ihminen, rajattoman luottamuksen kohde ja turvan lähde. Vaikka Hatti viipottaa metsässä omia polkujaan, se kipaisee vähän väliä luokseni töykkäisemään kuonolla käteen: Olethan varmasti siinä? Se saa minut tuntemaan itseni harvinaisen korvaamattomaksi.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Kurretushaaste!

Tiedättehän nämä villitykset, kun ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa kuvia itsestään makaamassa lankkuna laiturilla, kirkon portailla ja milloin missäkin odottamattomassa paikassa. Lankuttaminen on ihan hyvä tapa kehittää keskivartalon syviä lihaksia, etenkin jos se tehdään kyynärpäiden ja päkiöiden varassa. Niissä kuvissahan ei ole mitään järkeä, mutta viehätys piileekin juuri siinä, että idea on niin koomisen absurdi.

Nelijalkaisille lankutus ei ole mikään juttu, mutta kurreasento vaatiikin jo melkoisesti vartalonhallintaa, tasapainoa ja keskittymiskykyä. Tempun opettelu on hauskaa sekä koiralle että omistajalle, ja lopputulos on niin vastustamattoman söpö, että siitä on pakko saada kuva.

Sähköpaimenet haastavat nyt kanssakuonolaiset kurrettamaan! Kokemattomien kannattaa aloittaa harjoittelu tasaisella, liukumattomalla alustalla, ja aluksi riittää pelkkä asentoon pääseminen. Vähitellen hommaan voi lisätä haastetta vaihtelemalla alustoja ja pysyttelemällä asennossa pari sekuntia pidempään, jotta omistaja ehtii napata kuvan. Kurrettakaa eri paikoissa, yksin ja laumassa, ja laittakaa söpöys kiertämään! Jaa kuvasi tämän viikon aikana Mustin ja Mirrin Facebook-sivulla (https://www.facebook.com/mustijamirri/posts/10153356516723345?notif_t=notify_me), niin voit voittaa jotain pientä herkkua.



Huom! Tämä haaste sopii vain terveselkäisille, normaalipainoisille koirille. Kaikkien nelijalkaisten rakenne ei välttämättä sovellu kurretukseen, joten jos temppu vaikuttaa koiralle liian vaikealta tai epämukavalta, siirtykää toisenlaisten kujeiden pariin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Hupikeidas

Tekonurmi on vihreämpää aidan toisella puolen. Ja puomin. Ja pujottelukeppien. Näin tuumasivat sähköiset paimenemme, kun hallitreeneihin pääsivät. Sisähuvipuisto koko illan rannekkeella! Mikäs sen mahtavampi tapa viettää pimeää loppusyksyn iltaa. Omatkin huoleni karisivat tehokkaasti mielestä, kun keskityin pysyttelemään ilovipeltäjien vauhdissa. Hyvien agitreenien noste on kuin kirkasvaloannos, joka kantaa monen väsyttävän hetken yli.

*Vapaa pääsy kaikkiin laitteisiin?!*

Tämä oli Lunalle ensimmäinen treenikerta hallissa sitten viime talven. Tuolloin alustana oli vanha liukas ja kova keinonurmimatto, jolla Luna liikkui varoen ja sai itsensä jumiin. Nyt matto oli vaihdettu uuteen, jonka pito ja joustavuus tuntuivat mukavalta myös ihmisjalkojen alla. Hetken tunnustelun jälkeen musta suikero paineli menemään rennon räväkästi, ilman ainuttakaan luiskahdusta.


Lunahan rakastaa ihmisiä aivan ylettömästi. Sille paras palkka treenistä on päästä lelu suussa steppailemaan kouluttajien ja muiden läsnäolijoiden jalkoihin. Omaa vuoroa odotellessa Luna myös tekee erittäin mielellään kaikenlaisia temppuja. Kun pyydän antamaan tassua, se mätkäisee minua innoissaan molemmilla etukäpälillä. Istu-käskyllä se ponnahtaa takajalkojen varaan ryhdikkääseen orava-asentoon, ja maahan-komennolla esittää jänteviä kierähdyksiä kyljeltä toiselle. Hmmm. Minua naurattaa liikaa voidakseni oikaista väärinkäsityksiä.


Hatti heittäytyi tietenkin ennakkoluulottomasti hurvittelemaan koko rahan edestä. Lopulta jouduin ottamaan innosta tärisevän kääpiön puhutteluun ja suuntaamaan sen harhailevan katseen ohjaavaan käteeni. Toisaalta ymmärrän sitä niin hyvin - aina ei vain jaksa keskittyä olennaiseen. Minuakin koetettiin kahden kouluttajan voimin saada oivaltamaan, mikä on koiran puoleinen käsi. Ei siis ihme, jos Hatti ei tajunnut olevansa käden puoleinen koira.

Uusien kuvioiden opettelu tuotti pikkublondille hieman päänvaivaa, mutta kun viimein päädyimme Hatikaisen kanssa samalle todellisuuden tasolle, niin voi pojat sitä lentoa! Jouduin haukkomaan henkeä paitsi fyysisestä rasituksesta, myös pakahduttavasta ylpeydestä. Sen, mitä hoksottimissa jää uupumaan, Hatti korvaa kirkkaasti nopeudella ja asenteella.