maanantai 29. elokuuta 2016

Täyden kympin kanit

Onko mitään itsepäisempää kuin 10-vuotias kääpiökani?
On: kaksi 10-vuotiasta kääpiökania. Iki-ihanat sähköjäniksemme Hilla ja Muhvi, joita Musti ja Mirri muisti ihan omalla herkkupaketilla. Paketista löytyi Fiba First Rabbit -rehupellettejä, Little&Bigger-herkkutikkuja ja Brit Immune Stick -makupaloja.


Fiba First -rehupellettien pääraaka-aineena on timotei, joten ne sopivat loistavasti heinänsyöjien päivittäiseksi täysrehuksi. Suurissa pötkönmuotoisissa pelleteissä riittää myös pureskeltavaa pidemmäksi toviksi kuin perinteisissä pienissä rakeissa. Pitkäkestoinen puputtaminen onkin jäniseläimille paitsi mukavaa ajanvietettä, myös elintärkeää hampaiden ja suoliston huoltoa.

Vaikka Hillan ja Muhvin näkö ja kuulo ovat jo heikentymään päin, niiden hajuaistissa tai ruokahalussa ei ole ilmennyt mitään moittimista. Lieneekö sitten vanhuuden dementiaa vai silkkaa juonikkuutta, että aina ruokakupin tyhjennyttyä luppakorvien leirissä näyttää vallitsevan yksimielinen tietämättömyys juuri syödystä ateriasta, ja koko kerjuuperformanssi aloitetaan alusta. Ajattelimme siis, että pupupariskunnasta saisi taatusti maailman söpöimpiä kuvia niiden maistellessa uusia herkkuja sievästi vieretysten. Kamera vain valmiiksi, maistiaiskattaus olohuoneen matolle ja portti auki.


Kanitpa eivät ole mitään tyhmiä eläimiä. Ne vaistoavat heti, jos niitä yritetään lahjoa, kiristää tai houkutella. Tavallisesti aina jaloissa pyörivään otukseen iskee äkillinen epäluulo, vastarinta ja täyskäännös: takaisin oman huoneen perimmäiseen nurkkaan. Et voi pakottaa. Käyn yhä uudelleen pyydystämässä penseän Hillan pöydän alta ja kannan sen suoraan makupalojen ääreen, mutta kameran nähdessään se luikkii harvinaisen vikkelästi karkuun pienillä töppöjaloillaan. Sillä välin armoton herkkusuu Muhvi nappaa namuja suun täydeltä mukaansa ja kiiruhtaa viemään saalistaan turvaan. Kameraan tallentuu jokunen heilahtanut kuva pakenevista pupusista.


"En aio koskaan tulla pois pöydän alta."

Lopulta luovutamme, jätämme pari pellettipötköä kanihuoneen lattialle, ripustamme Little&Bigger-siementangon häkin pienaan ja poistumme huoneesta. Eipä aikaakaan, kun vanhat kapinalliset hipsivät lähemmäs, vilkuilevat varovasti, joko epäilyttävä väijytys on ohitse, ja ryhtyvät hyvällä halulla nautiskelemaan tarjoilusta.

Hetken päästä kanihuoneesta kuuluu kummallista räminää ja kolahtelua. Muhvi on tempaissut reippain ottein siementangon ripustuskoukkuineen irti ja yrittää omia aarretta kokonaan itselleen. Pitkän kepakon kanssa törmäilevä sokea ahmatti ja sen perässä jääräpäisesti köpöttävä Hilla ovat yhdessä aivan hellyttävän hulvaton näky. Trooppisten hedelmien makuinen tanko katoaa innokkaisiin turpiin alta aikayksikön.

Jäljelle jäi vain huolellisesti kaluttu puutikku.

Vaikka tutut rutiinit ovat ikääntyville kaneille erityisen tärkeitä, niin vanhuksemme ilahtuvat silminnähden tällaisista terveellisistä pikku yllätyksistä päivittäisten pellettiannosten, heinän ja omenoiden ohessa. Brit Immune Stick -makupalat ovat kätevän kokoisia piilotettavaksi vaikkapa vessapaperihylsyihin, ja antavat talttahampaille sopivasti vastusta. Askartelutuokiot ehkäisevät tylsistymistä tehokkaasti ja pitävät sähköjänikset käynnissä.

Hieman pieni kahdelle, mutta sisu sijaa antaa.


Löytyyhän talosta sentään vapaaehtoisiakin poseeraajia.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taas me lennetään

Lähes kahdeksan viikon agilitytauon jälkeen koitti viimein se suuri päivä, kun pääsimme Hatin kanssa palaamaan lempiharrastuksemme pariin. Kesän mittaan Hatikainen on kuntoillut uiden ja maastolenkkeillen sekä saanut olkapäähänsä laserhoitoa 2-4 kertaa viikossa. Hieroja totesi viimeisimmällä käynnillään, että tilanne vaikutti nyt oikein hyvältä. Voisimme siis huoletta aloitella agitreenejä, kunhan vain jatkossakin panostan erityisesti jäähdyttelyihin ja palauttavaan liikuntaan.

Tämän lisäksi olen nyt oppinut senkin läksyn, että agilitykoira todella tarvitsee silloin tällöin ihan kunnollisen lepokauden lajitreeneistä ja -kisoista, vaikkei harrastustahti mikään tappava olisikaan. Tästedes muistan myös, että lentokeinut, puomilta lipsahtamiset ja esteisiin kolahdukset voivat jättää pitkäksikin aikaa lihaksistoon jälkensä, joita omat silmäni ja käteni eivät välttämättä havaitse. Parhaani mukaan olen tähänkin asti huolehtinut tiimikaverini terveydestä ja turvallisuudesta, mutta opittavaa riittää, eikä kaikkea silti aina voi ennakoida.


Kesä ilman agilitya on kulunut mitenkuten, ja aikatauluttomaan vapaa-aikaan oli jo ehtinyt tottuakin. Niinpä olo ennen ensimmäisiä treenejä oli kuin alakoululaisella kesäloman jälkeen: reppu täynnä iloista jännitystä ja ruostuneita rutiineja. Itse en täpinöissäni tahtonut saada unta edellisenä yönä, mutta Hatti oli onneksi autuaan tietämätön tulevasta riemusta - aina siihen asti, kunnes otin sen autosta ulos treenihallin parkkipaikalla. Siinä vaiheessa ei neljällä jalalla käveleminen ottanut enää onnistuakseen, vaan hihnan päässä kieppui innosta tärisevä vinkupallo, joka pompahteli minua vasten silmät loistaen. En voinut muuta kuin nauraa, vaikka arvelinkin, että näillä kierroksilla saatettaisiin treeniradalla lähteä keulimaan pahemman kerran. Mitä siitä, kunhan pääsisimme purkamaan höyryjä yhdessä!

Koska kelpien vauhtiasetuksissa ei tiettävästi ole säätövaraa, pyrittiin ensimmäistä treenikertaa keventämään madaltamalla hyppyrimoja sekä jättämällä pujottelu ja A-este väliin. Täysillähän sitä sitten mentiin, ja nautittiin! Nähtävästi tauko oli tehnyt meille molemmille pelkästään hyvää, sillä meno tuntui ihmeen vaivattomalta, suorastaan lentävältä. Hatikainen oli vauhdikkuudestaan huolimatta hienosti kuulolla, malttoi odottaa lähtölupaa, teki puomilla täydelliset kontaktit eikä edes livahdellut vääriin putkiin. Voihan kelpele, miten tätä yhteistä adrenaliinikuplaa oli kaivattu!

Intopiukeina molemmat.

Minusta vahvasti tuntui, että Hatti oli aivan yhtä onnellinen kuin minäkin, kun se illalla käpertyi ynisten sohvannurkkaan ja vastasi ylitsevuotaviin hellyydenosoituksiini aloittaen äänekkään syvähengityksen, melkein kuin kehräisi.