Taas me lennetään

Lähes kahdeksan viikon agilitytauon jälkeen koitti viimein se suuri päivä, kun pääsimme Hatin kanssa palaamaan lempiharrastuksemme pariin. Kesän mittaan Hatikainen on kuntoillut uiden ja maastolenkkeillen sekä saanut olkapäähänsä laserhoitoa 2-4 kertaa viikossa. Hieroja totesi viimeisimmällä käynnillään, että tilanne vaikutti nyt oikein hyvältä. Voisimme siis huoletta aloitella agitreenejä, kunhan vain jatkossakin panostan erityisesti jäähdyttelyihin ja palauttavaan liikuntaan.

Tämän lisäksi olen nyt oppinut senkin läksyn, että agilitykoira todella tarvitsee silloin tällöin ihan kunnollisen lepokauden lajitreeneistä ja -kisoista, vaikkei harrastustahti mikään tappava olisikaan. Tästedes muistan myös, että lentokeinut, puomilta lipsahtamiset ja esteisiin kolahdukset voivat jättää pitkäksikin aikaa lihaksistoon jälkensä, joita omat silmäni ja käteni eivät välttämättä havaitse. Parhaani mukaan olen tähänkin asti huolehtinut tiimikaverini terveydestä ja turvallisuudesta, mutta opittavaa riittää, eikä kaikkea silti aina voi ennakoida.

Kesä ilman agilitya on kulunut mitenkuten, ja aikatauluttomaan vapaa-aikaan oli jo ehtinyt tottuakin. Niinpä olo ennen ensimmäisiä treenejä oli kuin alakoululaisella kesäloman jälkeen: reppu täynnä iloista jännitystä ja ruostuneita rutiineja. Itse en täpinöissäni tahtonut saada unta edellisenä yönä, mutta Hatti oli onneksi autuaan tietämätön tulevasta riemusta - aina siihen asti, kunnes otin sen autosta ulos treenihallin parkkipaikalla. Siinä vaiheessa ei neljällä jalalla käveleminen ottanut enää onnistuakseen, vaan hihnan päässä kieppui innosta tärisevä vinkupallo, joka pompahteli minua vasten silmät loistaen. En voinut muuta kuin nauraa, vaikka arvelinkin, että näillä kierroksilla saatettaisiin treeniradalla lähteä keulimaan pahemman kerran. Mitä siitä, kunhan pääsisimme purkamaan höyryjä yhdessä!

Koska kelpien vauhtiasetuksissa ei tiettävästi ole säätövaraa, pyrittiin ensimmäistä treenikertaa keventämään madaltamalla hyppyrimoja sekä jättämällä pujottelu ja A-este väliin. Täysillähän sitä sitten mentiin, ja nautittiin! Nähtävästi tauko oli tehnyt meille molemmille pelkästään hyvää, sillä meno tuntui ihmeen vaivattomalta, suorastaan lentävältä. Hatikainen oli vauhdikkuudestaan huolimatta hienosti kuulolla, malttoi odottaa lähtölupaa, teki puomilla täydelliset kontaktit eikä edes livahdellut vääriin putkiin. Voihan kelpele, miten tätä yhteistä adrenaliinikuplaa oli kaivattu!

Intopiukeina molemmat.

Minusta vahvasti tuntui, että Hatti oli aivan yhtä onnellinen kuin minäkin, kun se illalla käpertyi ynisten sohvannurkkaan ja vastasi ylitsevuotaviin hellyydenosoituksiini aloittaen äänekkään syvähengityksen, melkein kuin kehräisi.