keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Sielun peilit

Jos olet joskus elänyt koirien kanssa saman katon alla, tiedät varmasti, miten herkkiä nuo otukset ovat aistimaan ihmisten tunnetiloja. Ne vastaavat jutteluun katsomalla syvälle silmiin ja kallistelemalla päätään ilmeikkäästi. Ne nojautuvat sairastavan kylkeen, ja lipaisevat itkevän kättä lohduttavasti. Ne vetäytyvät pää alhaalla syrjemmälle, kun joku korottaa ääntään. Ne rientävät halailevien ihmisten viereen jonottamaan vuoroaan ja peilaavat ilon ja rakkauden tuhatkertaisina takaisin.

*Pussaillaan!*

Reissuun lähteminen on meidän taloudessamme aina oma pienimuotoinen shownsa. Se kuuluu niihin tilanteisiin, joista en aivan välttämättä toivoisi näkeväni reaaliaikaista Sielun peili -lähetystä. Ihmisväki sinkoilee kiireisenä sinne tänne, etsii pakattavia tavaroita, seisahtaa keskelle lattiaa miettimään, tarvitaanko vielä jotain. Koiraväki kipittää kiireisenä kannoilla sinne tänne, seisahtaa kulkuväylälle ihmettelemään, pyörähtelee jaloissa kysellen, tarvitsetko jotain? Tarvitsenko jotain? Tarvitaanko me jotain??? Ihmisväki alkaa hermostunein elein hätistellä koiraväkeä pois tieltä. Koiraväki ymmärtää yskän ja siirtyy vartioimaan ikkunoita ja ovia haukahdellen: Tilanne päällä siis! Mitä voimme tehdä?

Kiristyvä tunnelma laukeaa kikatukseen, kun ihmisväki vihdoin tajuaa asioiden koomiset yhteydet. Miksihän koirien ja omistajien niin usein sanotaan muistuttavan toisiaan?

Yhteinen sävel löytyi jo vuosia sitten.

Koiran kanssa harrastaville vireen säätely on enemmän tai vähemmän tuttu käsite. Onnistunut treeni- tai kisasuoritus on monien osatekijöiden summa, ja osatekijöistä merkittävimpiä on koiran ja ohjaajan mielentilojen osuminen yksiin. Koiran paraskaan vire ei riitä, jos ohjaajan ajatukset harhailevat toisaalla tai tulospaineet pakottavat päätä. Ohjaajan määrätietoinen asenne puolestaan ei ole avain voittoon, jos koiran motivaatio on päässyt hiipumaan puutteellisen palautumisen tai stressaavan ympäristön vaikutuksesta. Kiihkeänsorttisen koiran suoritus hajoaa herkästi ylivireeseen, jos sitä ohjataan kiihkeän kimakalla äänellä ja hätäisin elein. Epävarma tai laiskanpuoleinen koira sen sijaan passivoituu entisestään ilman jatkuvaa kannustusta ja nostattelua.

Haastavaa hommasta tekee se, että kummankin osapuolen vireet vaihtelevat päivän, tilanteen ja olosuhteiden mukaan, vaikka niihin pyrittäisiin vaikuttamaan parhain mahdollisin keinoin. Ja mikäli kumpaakaan osapuolta ei ole siunattu tasaisella luonteen laadulla, eletään yllätysten äärellä aina kun yhdessä tehdään. Nyt puhun tietenkin itsestäni ja Hatista.

Kolmivuotispäivityksenä Hatikainen näyttää saaneen aimo annoksen keskittymiskykyä. Yhtäkkiä tiimikaverini nuoruus ja kypsymättömyys eivät enää annakaan minulle tasoitusta, sillä huomaan tiimikaverini jättäneen minut kehityksessä kauas jälkeen. Tiedostan entistäkin tuskallisemmin, että tuosta koirasta olisi vaikka mihin, jos en itse jarruttaisi sen edistymistä. Samalla oppimisen haluni kasvaa kasvamistaan.

*Olen kohonnut tietoisuuden tasolle.*

Kymmenien yhteisten agilitystarttien jälkeen saavutimme joulukuussa vihdoin ensimmäisen nollatuloksemme. Sain siitä hurjasti lisää treeni-intoa ja kisanälkää. Seuraaviin kisoihin en kuitenkaan uskaltanut ladata suuria tulosodotuksia, vaan koetin sen sijaan kiinnittää huomiota ohjaukseni rauhoittamiseen. Treenihallilla olen nimittäin kokenut muutamia oivalluksen hetkiä, kun jokin hankalan ja hätäisen tuntuinen ohjaus onkin muuttunut toimivaksi pelkästään sillä, että hengitän syvään, hidastan liikkeitäni hieman ja päästän irti kauheekiire-täytyyehtiä-ajatuksista.

Niinpä vain Hattivattiainen näytti olevansa vahvassa nollakunnossa, kun starttasimme sunnuntaina Porvoossa. Vaikka A-radalla tuli pari ylimääräistä intopyörähdystä myöhästyneiden persjättöjen takia, niin kilpailukirjaamme merkittiin toinen LUVA-nolla ja luokkavoitto!

B-rata eteni vieläkin sujuvammin, ja Hatti oli jo vähällä järjestää todellisen jymypaukun. En vieläkään ymmärrä, mikä aivojenpimennys minuun sitten iski: luulin äkillisen harhan vallassa, että koira oli kääntynyt putkesta takaisin, ja kiiruhdin korjaamaan virhettä, jota ei ollut tapahtunut. Tuomarilla taisi viirata yhtä lailla, sillä hän näytti pöllämystyneenä vain viitosen virhettä - ei siis hylkyä - siitä, että ohjasin saman putken kahdesti. Yleisön ylle laskeutui suuri kollektiivinen "MITÄ IHMETTÄ?!" -ajatuskupla. Ainoastaan Hatikainen pysyi tilanteen tasalla ja syöksyi innoissaan uudelleen putkeen, kun kerran käskettiin. Minun teki mieli hiippailla takavasemmalle takomaan päätäni seinään, ja kakkospalkinnon vastaanottaminen tuntui peräti vilpilliseltä.


https://www.youtube.com/watch?v=DVeCAIGACJk

Ehkäpä viisas alitajuntani halusi täten pelastaa minut nousemasta liian äkkijyrkästi kakkosluokkaan, kun en selvästikään ole vielä henkisesti kypsä :D Palkintojenjaossa tuomari kuitenkin puristi kättäni lujasti ja totesi: "On sulla siinä hieno pieni kelpie!" Siinä hän oli kyllä harvinaisen oikeassa.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Tunnustuksia toppa-asun uumenista

Seurasin tässä eräänä päivänä veikeää ajatusten vaihtoa sosiaalisessa mediassa. Yltiöpositiivinen tuttavani hehkutti talven täydellistä ihanuutta ja lumen uskomatonta kauneutta, mutta hänen ystävänsä oli täysin toista mieltä ja listasi kommentissaan koko joukon nurjia puolia tästä jäätävästä vuodenajasta. Sormetkin olivat kangistuneet kivuliaiksi jo muutaman minuutin pakollisen ulkona käynnin jälkeen. Tähän yltiöpositiivari huomautti hymiön kera: "Ootko kokeillut hanskoja?"

Minun on helppo samastua tuohon nurisevaan kommentoijaan. On pimeää, väritöntä, elotonta. Paleltaa, kutittaa, vaatekerrokset tekevät olosta ahtaan ja lumi tukkii kulkureitit. Talvikuukausien pituus on vähintään kaksinkertainen muihin verrattuna. Heti vuodenvaihteen jälkeen kärsimättömyys tiivistyy, kun kevään merkkejä ei vieläkään näy. Juu, en ole koskaan ollut talvihehkuttaja.
Tai ainakaan en tiennyt olevani.

(Kuva: M. L.)

Jos joku maailmansyleilijä olisi tullut suosittelemaan minulle kunnon rukkasia ja myönteistä asennetta silloin, kun hytisin sohvannurkassa talvi-inhon kourissa, hän olisi saattanut saada rukkaset raivostuttavan säteilevälle naamalleen.

Mutta sitten elämääni tuli yksi häntää heiluttava positiivari, ja toinenkin. Ei auttanut nurista. Oli lähdettävä rukkasostoksille ja tutustuttava toppautumiseen taiteen lajina. Suupielet alkoivat vääntäytyä vahingossa hymyntapaiseen, kun hännänheiluttajat intoilivat, miten huippumahtavaa on peuhata lumessa. Siis ihan joka päivä! Monta kertaa! Aina yhtä hauskaa!

(Kuva: M. L.)

Ne veivät minut talviseen metsään ja näyttivät, miten puut säihkyvät pakkasella, kuinka kirkkaasti kuutamo valaisee, miten lumi tuntuu aina erilaiselta ja miten jään allakin voi kohista elävä vesi. Aloimme tallata omia salaisia polkuja, joille ei eksyisi kukaan muu kuin jokunen jänis tai hirvi. Lumikengät antoivat minulle supervoimat, ja pääsin kulkemaan jättiläisen askelin maanpinnan yläpuolella ihan minne vain. Minun tuli lämmin!

Aluksi asennemuutoksen oireina oli vain poskien punoitusta ja normaalia iloisempia ilmeitä. Vähitellen ilmaantui myös voimistuvaa kaipuuta ulkoilmaan, äkillisiä haltioitumisen tunteita ja suhteetonta superlatiivien käyttöä. Nyt tila on edennyt jo siihen pisteeseen, että haaveilen pääseväni jäälle potkukelkkailemaan ennen kevään tuloa.


Peruuttamattomaan vinksahdukseen viittaa sekin, etten edes harkitse agitreenien jättämistä väliin, vaikka mittari näyttää -22 astetta. Pitkät villasekoitesukat vain jalkaan ja fleeceä ylle sekä itselle että koiralle. Hallissa kyllä tarkenee, ja treenien jälkeinen adrenaliinilataus suojaa tehokkaasti hypotermialta, kun suuntaan hyväntuulisen eläimen kanssa palauttelulenkille pimeään myöhäisiltaan. Hullujen hommaa, mutta onneksi rukkaset on keksitty.

torstai 15. tammikuuta 2015

Rauha mahassa

- Mistä tietää, että koiraa närästää?
- No, se alkaa nieleskellä huomiotaherättävästi, lipoo huuliaan, kakistelee kurkkuaan kuuluvasti, ramppaa levottomana ympäriinsä ja yrittää syödä jokaisen löytämänsä roskahippusen lattialta. Se raapii ovea vaativasti ja syö ulkona heinää suorastaan maanisesti.

Isä nyökyttelee miettiväisen näköisenä.
- Joo-o, tutulta kuulostaa. Tuollaista oli välillä meidän Vililläkin aikoinaan. Ei silloin 50-luvulla vain kukaan tullut ajatelleeksi, että koirakin voi kärsiä närästyksestä.

Niinpä. Tieto lisää ehkä omistajan tuskaa, mutta tieto voi vähentää koiran tuskaa. Vanhojen hyvien aikojen idylli ei välttämättä ollut niin mustavalkoinen kuin valokuvissa näyttää. Toki koirien jalostus on tuonut mukanaan tiettyjä terveysongelmia ja edesauttanut niiden kärjistymistä, mutta ongelmien tiedostaminen ja puheeksi ottaminen ei aina tarkoita, etteikö niitä ennen olisi ollut olemassakaan.


Alkutalvesta tuskastuin Lunan satunnaiseen mutta toistuvaan närästysoireiluun, ja päätin paneutua kunnolla kierteen katkaisemiseen. Kirjoitin sotasuunnitelmastani postauksessa Fifty-fifty. Postaus nousi nopeasti luetuimpien tekstien tilastossa kärjen tuntumaan, ja kommenttilaatikkoon tupsahteli monta vertaistarinaa. Tajusin, että ongelma on yleisempi kuin luulinkaan, ja mitä enemmän siitä jaetaan kokemuksia, sitä useamman näräilijäkoiran eloon löytyy helpotusta.

Pienten muutosten seurauksena Lunan oireet ovat loistaneet poissaolollaan jo viikkokausia. Antepsin-kuuria jatkettiin joulukuussa kaikkiaan kolmisen viikkoa tilanteen rauhoittamiseksi, koska ohjelmassa oli paljon reissaamista, ihmisten ja koirien tapaamista ja muuta kierroksia nostattavaa. Kiihdyttävinä päivinä Luna sai Antepsinin lisäksi 1,5 mg melatoniinia, joka sitten jäi jokailtaiseen käyttöön vielä vähäksi aikaa Antepsinin loputtua. Nyt melatoniinia annetaan enää stressipäivinä varmuuden vuoksi.

Ruokinnassa merkittävin muutos on ollut luiden ja luumurskeiden välttely. Luna on aina ollut taipuvainen pulauttelemaan vähänkin isommat luunpalaset sulamattomina ulos, ja voin kuvitella, että ärtyneessä mahassa pikkumurusetkin saavat herkästi aikaan vain lisää vahinkoa. Koviin luihin (esim. possu, nauta) tuskin on Lunan kohdalla mielekästä palatakaan, sillä pahaenteinen kakistelu alkoi heti, kun kupissa oli eräänä iltana kokeeksi teelusikallisen sianluumursketta. Vähitellen aion kuitenkin alkaa jälleen täydentää kalsiumin saantia säännöllisesti pehmeällä luulla, kuten broilerin ja kalkkunan luupitoisilla jauhelihakuutioilla, sillä puolikas broilerinselkä pysyi jo närästämättä sisällä, samoin seuraavalla viikolla tarjoiltu pätkä kalkkunankaulaa. Hampaatkin tykkäävät saadessaan maukasta vaihtelua kuivien purutikkujen jäystämiseen.


Merilevän taidan joutua harmikseni jättämään pysyvästi pois Lunan ruokalistalta, sillä pienikin ripaus näyttäisi johtavan röyhtäilyn lisääntymiseen. Jodia saa onneksi riittävästi kuivamuonasta, ja hammaskiven torjunnassa on vain luotettava vanhaan kunnon hammasharjaan.

Kaiken kaikkiaan 50/50-ruokintamalli tuntuu toimivan oikein mukavasti Barking Heads Fish-n-Delish -nappuloiden ja muutaman tutun peruslihan varassa. Suoliston bakteerikannan tueksi lorautan ruoan sekaan vajaan ruokalusikallisen Molkosan-heratiivistettä. Ruokakupin nostan nykyään kenkälaatikon päälle, sillä ruokatorven sulkijalihas saattaa toimia paremmin korotetussa ruokailuasennossa. Osan nappula-annoksesta syöttelen jo päivän mittaan palkkanameina tai ajanvietteenä, jotta maha ei joutuisi olemaan tyhjillään aivan koko päivää. Esimerkiksi tiistai-iltana, kun olin Hatin kanssa myöhään treeneissä ja varsinainen ruoka-aika venähti lähemmäs yhtätoista, Luna sai viettää peli-iltaa kotona odotellessaan.


Pikkuhiljaa huomaan omankin mieleni hellittävän ainaisesta hälytysvalmiudesta. En enää ylireagoi nukahtavan koiran tyytyväiseen maiskutteluun tai rävähdä huolestuneena hereille muutamasta yöllisestä askeleesta. Tulen vain niin onnelliseksi vaikkapa siitä, että kun pyydän Lunan viereeni sohvalle iltaruoan jälkeen, hypähdys ei enää laukaise närästystä ja pakota koiraa saman tien takaisin lattialle kakomaan. Sen sijaan musta murunen painaa päänsä reidelleni, huoahtaa syvään ja alkaa pian tuoksua uniselta tassuhieltä.


perjantai 9. tammikuuta 2015

ProfessioNaalin leikkikoulu

Löytyyhän se Hatikaisenkin taistelutahto, kun otetaan pro-tason aseet käyttöön! Edellisessä postauksessa nuuhkaistiin Mustin ja Mirrin sponsoroimaa uutta Pro Dog Pocket Bungee -lampaankarvalelua, joka sitten pakattiin mukaan vuoden ensimmäisiin agitreeneihin testattavaksi.


Nimensä mukaisesti Pocket Bungee on näppärästi taskuun sopivaa kokoa. Hatilla on melko hellä puruote ja se tarttuu leluun mieluiten käden läheltä, joten lampaankarva on sille aivan ihanteellisessa kohdassa. Pehmeä villa tuoksuu lammaspaimenen nenään ilmeisen ihastuttavalta ja houkuttaa haukkaamaan rohkeasti kiinni. Lelussa on tukeva, joustava kädensija, ja toisessa päässä oleva kestävä kumipallo vetoaa myös heittolajien ystäviin. Olinkin ennalta varautunut siihen, että mikäli Hatikaisen leikkikoulu ei tuottaisi toivottua tulosta, voisimme silti nauttia uudesta lelusta palloilun merkeissä.


Agihallissa koin iloisena yllätyksenä sen, miten luontevasti Hatin tekemisen riemu kanavoitui karvalelun kiskontaan, vaikka tähän saakka mitkään patukat, narupallot, fleecepalmikot tai pehmoeläimet eivät ole jaksaneet liiemmin kiinnostaa. Ansioitunut pikku taistelija sai tietenkin runsaat iloiset kehut ja viimeisteli erävoittonsa pöllyttämällä saalistaan tomerin tapporavistuksin.


Myöhemmin kotiportailla tehty kontaktiharjoitus vahvisti, ettei vetoleikki-innostus ollut vain hetken huumaa. Tattiainen tarjosi kontaktiasentoa oma-aloitteisesti uudelleen ja uudelleen, kun palkintona häämötti jälleen kutkuttava kaksinkamppailu villavasta aarteesta.


tiistai 6. tammikuuta 2015

Uuden vuoden leikkilupaus

Uusi vuosikalenteri on ripustettu seinälle, uudet agilitykengät tilattu ja uusi kilpailulisenssi hankittu. Pikku Höyrypää-Hatikainen täyttää kohta kolme vuotta ja aloittaa tällä viikolla tavoitteellisen valmentautumisen seuramme SM-treeniryhmässä. Eikä kyse ole siis Säätävien Medikoirakoiden tukiopetusryhmästä, vaan Hattis ja Lottis kelpuutettiin mukaan edistyneiden konkareiden ja lupaavien tulokkaiden joukkoon! Olen hiukkasen ylpeä ja jännittyneen innostunut. Tästä täytyy tulla hyvä agivuosi!

*Jaa SM....? SuperMahtava? SankariMatskua? SalamiMakkara?*

Uuden vuoden kujeisiin kuuluu myös uusi lelu, jonka Musti ja Mirri lähetti testattavaksemme: Pro Dog Pocket Bungee lampaankarva.


Hatti ei ole koskaan ollut mikään raivokas lelussa roikkuja - treeneissä se palkkautuu lähinnä esteiden suorittamisesta, minun kehuistani ja iänikuisen vinkupallonsa jahtaamisesta. Aiemmin olikin tarkoituksenmukaista, että palkka tuli muualta kuin suoraan kädestäni, koska Hatin henkinen napanuora oli liiankin tiukasti minussa kiinni. Nyt kun ikä on tuonut kiitäjälle kivan annoksen itsevarmuutta, on kuitenkin hyvä hetki opetella vahvistamaan yhteistyösuhdettamme myös vetoleikin keinoin. Agilityhalli on siihen oiva harjoitusympäristö, sillä korkeassa vireessä Hatikainen tarraa leluun tavallista hanakammin. Arvelisin myös aidon lampaankarvan vetoavan paimenen aisteihin.

Ensimmäisten treenien jälkeen on siis luvassa raporttia leikkikoululaisen edistymisestä. Vinkkejä ja vertaistukea otetaan vastaan! Saako omapäisestä pallonpyörittelijästä houkuteltua esiin vuorovaikutteisen taistelijan?



*Eksynyt lammas on korjattava talteen.*