Putkiaivo yllättää jälleen

Räntäsateessa nuokkuvista myöhäissyksyn illoista ei aina jaksa ammentaa energiaa koira-arkeen. Jatkuvasti saa olla kuivaamassa kuratassuja ja ripustamassa omia vaatteita kuivumaan. Mieli tahtoo sointua samaan harmaaseen marrasmaiseman kanssa, ja veri vetää voimakkaammin sohvan pehmeään syliin kuin reippaiden harrasteiden pariin.

Orastavasta horroksesta huolimatta olin jonakin valoisana hetkenä tullut ilmoittautuneeksi Hatin kanssa Helsingin kisoihin, vaikka edellisten karkeloiden epäonnistumiset väijyivät vielä takaraivossa. Pääkaupunkireissun lähestyessä stressikäyrä kääntyi jyrkkään nousuun, etenkin kun lähtöluettelosta selvisi, että starttaisimme ensimmäisenä koirakkona jokaiselle neljälle radalle. Kannattaisiko sittenkin jäädä kotiin, sillä en todellakaan ennättäisi sisäistää ratoja, jos en voisi rauhassa katsella muutamia muiden suorituksia ja mielikuvaharjoitella ohjaussuunnitelmiani ennen omaa lähtövuoroa. Hattikin kävisi taatusti aivan ylikierroksilla, kun joutuisin kiireessä hakemaan sen suoraan radalle ilman viime hetken virittelyjä.

Lyhyen agilityurani varrella olen saanut kantapään kautta oppia sen, että kisapäivän ulkoisten olosuhteiden vaikutus itse suoritukseen on loppujen lopuksi varsin pieni. Toki mikään ei estä syyttelemästä säätä, univajetta, kellonaikaa tai lähtönumeroa silloin, kun oma mielipaha kaipaa laastarointia. Me Hatin kanssa olemme kuitenkin tehneet sekä huonoja että hyviä ratoja niin sateessa kuin helteessäkin, varhain aamulla ja myöhään illalla, huonosti nukuttujen öiden, repaleisten reissupäivien ja pitkien ajomatkojen jälkeen.

Tällä kertaa kaikki ne asiat, joista olin hätäillyt etukäteen, kääntyivätkin meidän eduksemme. Radat tuntuivat tasollemme sopivilta, ratasuunnitelmat pysyivät tuoreessa muistissa ja lähtötilanteet olivat rauhallisia, kun radalla ei sinkoillut ketään ennen meitä. Tulospaineitakaan ei ollut, sillä toivoin ainoastaan, että tänään juoksisimme samaan suuntaan ja meillä olisi hauskaa yhdessä.

Jo vain olikin! Näppärä pikku naali näytti, että menneet kepposet oli unohdettu ja mielessä muhi uusia yllätyksiä. Ensimmäisen radan verryttelykympin jälkeen homma alkoi tuntua niin vaivattomalta, että mepä tekaisimme tuplanollan! Aivan kuin ei vähempikin olisi riittänyt riemun ja ylpeyden aiheeksi!



Ei mikään turha reissu siis: kiireetön yhdessäolo ystävien kesken, kaksi kisakirjamerkintää ja iloisten rapatassujen jäljet housunlahkeessa valaisevat harmautta lämpimin sävyin.

Keksitty juttu

Pikkujouluaika on kuumimmillaan. Sähköpaimentenkin emäntäväki aikoo poikkeuksellisesti kaivautua esiin kotiverkkareiden ja kuoriasujen uumenista ja suunnata perjantai-illaksi ihan ihmisten ilmoille. Puheenaiheet tuskin sentään poikkeavat tavanomaisista, kun koirakerhon porukka kokoontuu yhteiseen illanviettoon. Kaikista kotona odottavista karvaisista kullanmuruista riittää aina jaettavaksi arjen sattumuksia, treenivinkkejä ja yleistä söpöstelyä.

Kysyimme kelpieiltä, minkälaiset pikkujoulut ne järjestäisivät, jos saisivat valita. Kun Hatille oli viimein saatu selvennettyä, ettei pikkujoulu itsessään ole syötävää, ja Lunalle tarkennettu, ettei ihan vielä kuitenkaan olisi villien tonttutanssien aika, nousi esiin haave Barking Heads -keksilajitelmasta juustotarjottimella.

*Ooooh, kekseliästä!*

Mustilta ja Mirriltä saadut neljä makuvaihtoehtoa kauniine pakkauksineen ovat omiaan juhlakauteen (ja kiva idea myös viemisiksi koiraperheeseen!). Jokaista käsintehtyä keksiä koristaa söpö koirannaama, ja hyvä tuoksu houkuttaisi melkein ihmisiäkin maistelemaan - puhumattakaan kaneista, jotka suorastaan hurjistuneina vaativat kutsua bileisiin haistaessaan Minties-minttukeksit portin takaa. Kateellisia rettelöitsijöitä lepyteltiin hedelmätarjoilulla.

Liian riehakkaaksi yltynyttä juhlijaa rauhoittavat Nitie nite -keksien sisältämät kamomilla ja valeriaana, ja jos itsehillintä on päässyt pettämään herkkupöydän ääressä, Digesties-versio tekee hyvää ruoansulatukselle.

 

Barking Heads -kekseistä on tullut koko laumamme suosikkeja myös arjessa. Onneksi terveellisiä herkkuja ei tarvitsekaan rajoittaa pelkkiin erikoistilaisuuksiin. Nämä vehnättömät pikkuleivät sopivat myös vehnäherkälle Lunalle, joten meillä on niitä aina eteisen namipurkissa ulko-oven vieressä. Sottaamaton keksi on mukava napata mukaan mihin tahansa taskuun lenkille lähtiessä, ja yhdestä pyöreästä keksistä riittää moneen palkitsemiskertaan, kun siitä taittaa pieniä palasia. Pennuille suunnatut luunmuotoiset Milkies-minikeksit taas toimivat sopivina suupaloina isommalle koiralle. Kelpieitä jaksaa päivästä toiseen kiinnostaa, minkä makuinen ja muotoinen keksintö taskusta tällä kertaa paljastuu.

Huom! Juustoja, viinirypäleitä tai kääpiökaniineja ei vahingoitettu kuvauksien yhteydessä.

Hattiween, joka karkasi käsistä

Lähes kolme viikkoa on kulunut siitä, kun viimeksi kävin Hatin kanssa kisaamassa. Noita hyytäviä Halloween-kisoja ei ole sen koommin tehnyt mieli muistella, joten olen jättänyt videot lojumaan editoimattomina ja vältellyt postauksen kirjoittamista. Nyt päätän olla urhea ja katsoa kisavideot läpi. Häpeän kuumotus kohoaa jälleen varpaista hiusrajaan asti ja tuskan hiki pukkaa pintaan. Miten kaikki kolme rataamme saattoivat lähteä niin tyrmistyttävän totaalisesti lapasesta?! Hatikaisen Halloween-tyyliin ei kuulunut korvia, ei aivoja laisinkaan, ja minä poukkoilin ympäriinsä kuin piru merrassa unohtaen kaikki hienot aikeeni. Sarvet sentään pysyivät päässä.

Ei, tämä ei totisesti ollut meidän päivämme, vaikka tuo pienempi paholainen saattoikin olla toista mieltä. Kyllähän me olemme aiemminkin toilailleet monin tavoin, mutta tämä tuntui jotenkin harvinaisen syvältä pohjanoteeraukselta. Harmitti, etten voinut olla tyytyväinen ohjausratkaisuihini, ja eniten harmitti, etten kyennyt tuntemaan ylpeyttä edes koirastani.

Vähän myöhemmin tunnekuohun alta alkoi kyllä hahmottua järkeenkäypä selitys sille, miksi Hattiainen ei jaksanut kuunnella ohjeitani, vaan rynni omin päin menemään. Viikon aikana oli poikkeuksellisesti käyty treenihallilla peräti kahdesti harjoittelemassa asioita, jotka rassasivat enemmän aivoja kuin lihaksia, enkä ollut tajunnut antaa koiralle riittävästi aikaa uusien oppien  sulatteluun. Samaan aikaan päivittäiset lenkit olivat jääneet tavanomaista lyhyemmiksi ja hidastempoisemmiksi Lunan sairausloman ja emännän flunssan takia. Ei siis oikeastaan ollut mikään ihme, että kun pikkupiru pääsi irti radalla, se päätyi keppostelemaan koko shown edestä.

Nyt olen saanut hieman etäisyyttä Halloweenin haamuihin ja vannonut käsi kurpitsalla, että tästedes panostan meidän kummankin henkiseen palautumiseen entistä paremmin. Ja koska olen alun perinkin lähtenyt sille linjalle, että täysnöyryytykset julkaistaan siinä missä nollavoitotkin, niin on aika kaivaa tämäkin luuranko kaapista. Hyvät katsojat, Hattiween Show! Nyt saa jo nauraa.


https://www.youtube.com/watch?v=tvBKFubwdy8

Maalaisjärkeä reseptillä

Luna kävi lääkärissä, valloitti itselleen uusia ystäviä jo odotushuoneessa ja sai tohtorilta suullisen lausunnon "maailman kiltein koira". Vasemman polven syrjästä vanhan vamman kohdalta löytyi nyt selkeä kipupiste, kun tiedettiin mistä tunnustella. Suoradigiröntgen näytti, ettei nivelessä tai jänneluussa ollut muutoksia, mutta pohjelihaksen kiinnityskohdassa pehmytkudos vaikutti ärtyneeltä ja tulehtuneelta.

Me kaksi huolestunutta omistajaa pommitimme lääkäriä kysymyksillä: Olimmeko lisänneet rasitusta liian nopeasti? Mitä olisimme voineet tehdä toisin? Millä tavalla liikuntaa kannattaisi rajoittaa? Säännöstelemällä lenkkien pituutta, vauhtia vai maaston vaativuutta? Missä vaiheessa uskaltaisimme antaa Lunan juosta vapaasti metsässä kaverin kanssa? Ei varmastikaan mitään täysivauhtisia ralleja vielä pitkään aikaan? Agility ei tietenkään tule kysymykseen lähitulevaisuudessa, jos enää koskaan...?

Kokenut asiantuntija katsoi meitä hyväntahtoisen huvittuneena ja totesi tyynnyttelevään sävyyn, ettei tässä ole syytä huoleen eikä edes agilityn lopettamiseen. Vamma ei ole vakava, ja koira voisi liikkua aivan normaalisti "maalaisjärjen mukaan", kunhan nyt pari viikkoa malttaisimme hiukan rauhoittaa menoa. Evääksi saatiin kuuri kipulääkettä ja Cartrophen-pistoksia.

Siinä kun taluttelin rauhoituksen jäljiltä kännistä kelpietä autolle, näkökulmani tilanteeseen oli hiukan toisenlainen kuin pari tuntia aiemmin. Ajattelin tuttavia, jotka juuri olivat joutuneet tekemään raskaan päätöksen nuoren koiransa lopettamisesta. Heidän suruunsa oli liiankin helppo eläytyä, ja samalla tunsin valtaisaa iloa pelkästään siitä, että oma musta sisupussini lähti klinikalta mukaani kotiin, vaikkakin hiukan hoiperrellen.

Maalaisjärkeni on tosiaan saattanut hämärtyä ajoittain näiden lähes kuuden vuoden aikana, kun olen koettanut tulla Mahdollisimman Hyväksi Koiranomistajaksi™. Olen halunnut oppia lukemaan koirieni signaaleja rivien välistä ja pintaa syvemmältä. Olen kuullut työ- ja harrastuskoirista, jotka ovat katkennein jaloin painelleet entiseen malliin karvankaan värähtämättä. Vietikäs eläin peittää kipunsa viimeiseen asti, joten jää ihmisen tehtäväksi tarkkailla ja tulkita pienimpiäkin muutoksia koiransa olemuksessa.

Hyväksi Koiranomistajaksi™ opiskeleva pänttää siis kauhunsekaisin tuntein erilaisia tarkistuslistoja kipukäytöksen tunnistamisesta. Kyllä taitavat molemmat koirat olla kovin kipeitä, kun ne venyttelevät/eivät venyttele, nukkuvat/eivät nuku, ovat ylivilkkaita/ylirauhallisia, hakeutuvat lähelle/ottavat omaa tilaa, nuolevat, rapsuttavat, piehtaroivat. Ja vaikka mitään merkkejä ei olisikaan, lienee syytä aina olettaa pahinta, koska kelpiet eivät näytä kipuaan. Jos ei muuta, niin syöpä voi ainakin olla. Tai kohtutulehdus, sillä sekin on joskus täysin oireeton. (Ai niin, eihän noilla ole kohtujakaan.) Sitä paitsi omistaja tuntee omat koiransa parhaiten, joten oma aavistukseni on kuulemma yleensä oikeassa.

Tästä perspektiivistä parin askeleen yksittäinen ontuminen tuntuu vääjäämättä kuolemantuomiolta. Moni varoittava esimerkkitarina kertoo, miten tuskin havaittavan oireilun taustalta on paljastunut jokin iso ja vakava ongelma, kenties aivan muusta paikasta kuin oireiden perusteella voisi päätellä. Myötätuntoni on todellakin kaikkien niiden omistajien puolella, jotka ovat tällaisia tilanteita joutuneet kohtaamaan, enkä missään nimessä väheksy tai arvostele kenenkään muun kokemuksia tai neuvoja. Niinpä olen varmuuden vuoksi epäillyt, pelännyt ja surrut ahkerasti. En ota uskoakseni maalaisjärjen ininää tai edes erikoislääkärin rauhoittelevia sanoja.

Olen tosin itsekin kärsinyt pohjelihaksen kiinnityskohdan rasitusperäisestä tulehduksesta, joka ei aiheuttanut minulle jatkuvaa tuskaa eikä pakottanut vuodelepoon. Vuosien jälkeenkin samassa kohdassa tuntuu ajoittain kireyttä, mutten harkitse sen vuoksi liikkumisen lopettamista tahi ennenaikaista eutanasiaa. Perimmäinen intuitioni - sikäli kun olen sitä rohjennut kuunnella - on koettanut ehdottaa, että Lunan vamma vaikuttaa suunnilleen yhtä vakavalta. Kirjanoppinut mieleni on kuitenkin vaientanut moisen vähättelyn. Asioista ei pidä tehdä yksinkertaisempia kuin ne ovat. Kannattaisi ajaa vielä muutamia satoja kilometrejä, maksaa muutamia tonneja, kysellä useampia mielipiteitä, tutkia uudelleen, perusteellisemmin, erikoistuneemmin. Jospa sittenkin löytyisi jotakin dramaattista.

Tai sitten voisin vaihteeksi ottaa sen intuition käteeni ja tunnustaa, että juuri minun koirani vaiva saattaa sattua olemaan jokseenkin mysteeritön. Ihan vain jalka vähän kipeä, näin maalaisittain.