sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Luonnonmukainen kesäillallinen



Kesän kynnyksellä tekee mieli heittäytyä vähän luonnonlapseksi: loikoilla nurmikolla pilviä katsellen (kunnes takamus alkaa tuntua kostealta ja silmiä häikäisee), käyskennellä avojaloin niityllä voikukkia nuuhkien (kunnes muurahainen nipistää varvasta ja nenä värjäytyy keltaiseksi). Jättää ulko-ovi selälleen ja antaa koirienkin elää ihanasti pellossa (kunnes tupa on täynnä kärpäsiä ja koirat tuoksahtavat omatoimiselta mutakylvyltä).

(© Hanna P.)

Valoisina iltoina loputonta linnunlaulua kuunnellessaan ja hyttysiä huiskiessaan kesähippi voi samalla ruokkia lemmikkinsä villiin ja vapaaseen tyyliin, ilman ruokakuppeja tai muita materian kahleita. Mikä olisikaan koiraeläimelle luonnonmukaisempaa toimintaa, kuin ravinnon etsiminen kirsun avulla ja hampaiden upottaminen saaliiseen?

Tähän väliin täytyy taas hiukan intoilla Maukkaan raakatäysravinnoista. Viimeksi Mustista ja Mirristä lähti mukaamme koko laatikollinen Tarmoa, sillä tuoteselosteen, omien kokemusten ja muiden kertoman perusteella olen yhä vakuuttuneempi reseptin toimivuudesta. Kelpiet syövät hyvällä halulla, saavat kaiken tarvitsemansa ja tuottavat päivästä toiseen esimerkillisen tasalaatuista jätettä - jota koiraihminen ei voi olla ihastelematta omalla lajityypillisen kieroutuneella tavallaan. Ei kaasuhaittoja, ei närästyksiä, kutinoita eikä muitakaan epämääräisiä ruokaperäisiä lieveilmiöitä. Hyväksi todettua systeemiä on turha muutella, joten näillä jatketaan.


Ruoan sopivuus ja riittävä energiansaanti näkyvät suoraan koiran olemuksessa, mutta vitamiinien ja kivennäisaineiden optimaalista saantia ei voi päätellä pelkästään kiiltävästä turkista ja pirteästä hännänheilutuksesta. Siksi on ihan loistava juttu, että näihin pötkylöihin on laskettu kaikki ravintoaineet valmiiksi. Tarmoa olen suosinut sen runsaan kalsiumpitoisuuden vuoksi, Kunto taas sisältää lohta, mikä on plussaa rasvahappokoostumuksen kannalta. Seuraavalla ostosreissulla voisin vaihteeksi rohmuta laatikollisen Intoa, joka sopii aivan mainiosti paitsi pentujen, myös touhukkaiden aikuisten sähköpaimenten tarpeisiin.

Täysipainoinen hippi-illallinen on täten äärimmäisen helppo toteuttaa: nakataan kotisusille nappula-annos pitkin pihaa vainuttavaksi, pätkäistään Tarmo-täysravintopötkö jäisenä puoliksi ja tarjoillaan suoraan nurmikolta jäystettäväksi. Kuonot ja hampaat kiittävät, emäntäväki säästyy tiskiltä ja maailma on taas tovin täynnä kukkasia, rauhaa ja rakkautta!


https://youtu.be/8PvDs8oPqRQ

torstai 21. toukokuuta 2015

Pohdintoja putken pimeästä päästä

Hattiksen ja Lottiksen showkiertue jatkuu. Viime lauantain kisoista jäi kaksijakoiset fiilikset. En pelkää haasteita, mutta näin tuoreena kakkosluokkalaisena yrittäisin mieluiten onnistumisia omantasoisilla radoilla kuin harjoittelisin kisatilanteessa kolmosluokan tasoisia koukeroita. Niiden aika tulee sitten joskus, kun olen valmiimpi ohjaamaan Hattia turvallisesti sillä tasolla.

Yksikään ratamme ei toki mennyt hukkaan, vaikkei tuloksia saavutettukaan. Tällä kertaa tuli testattua Hatikaisen kanssa ohjaustekniikoita, joille ei aiemmin vielä ole ollut kisoissa käyttöä. Osa toimi yhtä hyvin kuin treeneissä, osa taas vaatii vielä paljon hiomista. Oma tähtihetkeni oli viimeisen radan lopulla onnistunut sylikäännös ja sen jälkeinen rohkea spurtti putken päähän, jonne ehdin kuin ehdinkin rakettikelpien kanssa rinta rinnan. Kylläpä voikin yksi sylkkäri buustata itsetuntoa!

https://www.youtube.com/watch?v=aNd9Dxb7Ac0

Tämä meidän häröilymme oli vielä suhteellisen harmitonta, sillä ohjausvirheistäni huolimatta Hatti nähdäkseni välttyi vaaratilanteilta ja piti hauskaa koko rahalla. Medikokoisena se ei onneksi joudu venymään hypyissä äärirajoilleen, kuten pikkumaksi Luna, jonka kanssa olen moneen kertaan puntaroinut koko harrastuksen mielekkyyttä. Kieltämättä joskus hirvittää katsoa maksiluokkien kilpailuja, kun tiukat suunnanvaihdot ja ahtaat estevälit saattavat pakottaa koiran lähestymään estettä luonnottomasta kulmasta, äkkijarruttamaan täydestä vauhdista ja ponnistamaan lähes pysähdyksistä hyppyyn itseään korkeamman riman yli. Ketteränkin koiran nivelet ja jänteet ovat järjettömän kovilla, kun tämä toistuu useita kertoja radan aikana päivän jokaisessa startissa, kenties monena päivänä viikossa. Kaiken kukkuraksi kiihtynyt koira saa usein suorituksen jälkeen palkkioksi syöksähtää tavoittelemaan kimpoilevaa palloa.

Ratojen suunnittelu on oma taiteenlajinsa, jossa vastuullisuus on suuressa roolissa. Etevimmätkin ohjaajat ovat vain ihmisiä, joiden ennakointi- ja reaktiokyky ei aina voi olla silmänräpäyksessä muuttuvien tilanteiden tasalla. Riskit ovat sitäkin suuremmat, jos ratojen vaikeutta ja rimojen korkeutta ei ole mitoitettu koirakon tasoluokkaan sopivaksi. Olen jopa kuullut puolusteltavan 65 cm:n rimakorkeuksia sillä, että ne hillitsevät koiran vauhtia. Jaa-a. Innokas agikoira suorittaa hypyt joka tapauksessa täysillä. Korkeat hypyt täydessä vauhdissa ja vireessä kuulostavat minusta vaarallisemmalta yhtälöltä kuin hieman matalammat hypyt täydessä vauhdissa ja vireessä.

(© Miia K-M)

Luulen, etten ole ainoa agilityfani, jota huolettaa lajin suuntaus. Rataprofiilit tuntuvat muuttuvan yhä mutkikkaammiksi ja ihanneajat tiukemmiksi. Vaikka koirien nopeus ja ohjaajien taitotaso kovenevat, monen kilpailun tuloslista koostuu parista yliaikaisesta tuloksesta ja pitkästä hylkyrivistä. Jokin tässä ei nyt käy järkeeni. Eikö olisi reilumpaa kilpailijoita kohtaan, jos useammalla olisi mahdollisuus onnistua, ja nopein onnistuja voittaisi? Ennen kaikkea olisi reilua koiria kohtaan, jos haasteita ei haviteltaisi niiden terveyden kustannuksella.

Näitä epäkohtia pohdiskellessa meinaan jo vallan synkistyä, viskata kisalisenssillä vesilintua ja ryhtyä käärimään kelpieitä pumpuliin. Maailma on vaaroja täynnä. Omilla valinnoillani voin onneksi kuitenkin merkittävästi vaikuttaa yhteisten harrastusvuosiemme määrään ja laatuun. Parhaimmillaan agility on hiuksianostattavan taidokasta urheilua, taianomaista yhteisymmärrystä ja säkenöivää elämäniloa ihmisen ja eläimen välillä. Ja kun oma kunnianhimoni hetkittäin yllyttää: nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, täydellisemmin, Hattivatti palauttaa olennaisten ajatusten äärelle.

*Tärkeintä ei ole nollavoitto, vaan se että menee PUTKEEEEN!*
(© Anu L.)

perjantai 15. toukokuuta 2015

Hatti josta hajosi ratti

Ensin menopeli kiihtyy sekunnissa nollasta sataan, kaasu hirttää kiinni, moottori ylikuumenee, ohjauslaitteet jumittuvat ja ulosajo on väistämätön. Varikkokäynnin jälkeen ajokki näyttää hetken pysyvän hallinnassa, mutta hups, nyt jarru onkin turhan herkässä ja pienikin ohjausliike suistaa ajolinjalta. Näinhän se menee, kun vasta ajokortin saanut amatööri koettaa pärjätä itse tuunaamansa kilpurin ratissa.

Eli meikäläinen on taas extreme-urheillut Hurja-Hatikaisen kanssa julkisella paikalla. Jälkeenpäin on helppo osoitella videolta omia ohjausvirheitä ja jossitella, että taitavamman kuskin käsissä tuo rataraketti voisi tehdä jäätävän hienoa jälkeä. Mutta periksi ei anneta! Iloinen pikku kilpakelpi haluaa mieluummin kaahailla juuri minun ohjauksessani kuin tehtailla tuloksia - ja minä taas sytyn haasteista. Tasavauhtisen koneen köröttelyyn olisin jo kyllästynyt.

https://www.youtube.com/watch?v=8AjmTu5YwsA

Kilpailutilanteessa on miljoona muuttujaa, joita kaikkia ei edes kykene ihmisaistein havainnoimaan, saati hallitsemaan. Kauden ensimmäiset kotikisat tutulla kentällä, edellisviikon reissut ja treenit, pitkä odottelu autossa ennen startteja... joka tapauksessa olimme kumpikin Hatin kanssa tämän hurjastelun jälkeen sen verran sippejä, että viikon varrella on satsattu palauttaviin kotipäiviin: pöpelikössä käppäilyä, rentouttavaa hierontaa ja kevyttä aivovoimistelua sohvalöhön lomassa.

Tänä iltana kilpurin nestetasoja säädellään kohdilleen pienellä rasvapitoisella liha-annoksella ilman kuivamuonaa, runsaan veden ja elektrolyyttilisien kera. Huomenissa sitten jälleen polkaistaan kaasua ja katsastetaan, mihin viritykset riittävät radalla!


(© Päivi Parkkinen)

tiistai 5. toukokuuta 2015

Tarmoa täynnä haasteesta toiseen

Kun agilityaddikti intoilee ilmoittautumisia vapun tienoon kilpailuihin, mielessä väikkyvät jo auringossa pölyävät hiekkakentät ja kesätrikoot. Sääennusteissa kuitenkin näkyy aivan vääränlaisia symboleja: pilviä, pisaroita, muutama vaivainen lämpöaste ja lisää pisaroita. Arvuutellaan, kuinka suureen osaan maata saadaan valkea vappu. Aurinkovoiteiden sijaan kisavarustekuormaan ladotaan toppatakit, lämpösukat, sadeviitat ja paaaljon tarmokasta asennetta.

*Missä päin on lähin putki?*

Hatti Shown 2. tuotantokausi on alkanut! Ensimmäiset kakkosluokan starttimme Mikkelissä kulkivat hieman haparoiden. Edellisillan koulutus painoi vielä molempien jalkoja ja silmiä, mutta koulutuksen henkinen anti oli tuoreessa muistissa: Lottis ei hosu ja sählää, vaan antaa Hattikselle mahdollisuuden reagoida ohjauksiin ja hakeutua sitten täysillä esteille. Tässäpä tavoitetta riittämiin.

Radat olivat keskimääräistä vaikeampia ja sorruin paikoin ylivarmisteluun, mutta Hatikainen pysyi hienosti kuulolla ja meillä oli hauskaa yhdessä.

https://www.youtube.com/watch?v=V_0w7Je97mE

Hatti-Fnattiainen valaisee kyllä harmaimmankin sadepäivän. Helsingin kisoja edeltävänä yönä majapaikan vierashuoneessa havahdun siihen, että lämmin otus kömpii rintakehäni päälle ja käpertyy siihen unikeräksi. Kuinka hellyttävää! Olen varma, että lähekkäin nukkuminen vahvistaa ihmisen ja koiran välistä yhteistyösuhdetta. Ennen kisaradalle menoa pikku naali lipaisee pusukohtauksessaan silmälasini sumeiksi, ja maaliin tulon jälkeen se halailee numeroliivini täyteen kuraisia tassunjälkiä. Radalla se haluaa kovasti tehdä kuten ohjaan, vaikkei intotärinältään aivan malta odottaa lähtölupaa tai keskittyä pujotteluun tai pidätellä putkiriemun kiljahduksia. Vähät siitä! Päivän keskimmäinen ratamme on viittä vaille loistosuoritus ja nostattaa lupaavan adrenaliiniryöpyn.

https://www.youtube.com/watch?v=XngOpOKF8Y8

Tarmokas urheilijaeläin tarvitsee täysipainoista ruokaa reissussakin. Kunnollinen palautuminen vaatii tavallista enemmän suojaravintoaineita, ja etenkin kalsiumin tarve kasvaa välittömästi rasituksen seurauksena. Meillä ollaan kertakaikkisen mieltyneitä Mustin ja Mirrin tarjoamiin Tarmo-ateriapötköihin, joissa laatu ja koostumus ovat harvinaisen kohdallaan. Kalsiumlisät ja muut purnukat voi siis huoletta jättää kotiin (lukuun ottamatta kaliumtabletteja ja muita palautusjuoman aineksia kisakoiralle). Molempien koirien normaali vatsan toiminta ja siistit jätökset kertovat ruoan hyvästä sulavuudesta ja imeytyvyydestä. Lunan närästysoireetkin pysyvät poissa! Tarmoa ja Kuntoa onkin usein paimenten ruokalistalla paitsi reissumuonana, myös ihan kotioloissa.

Koska yksi pötkö puoliksi jaettuna on hiukan pieni annos kelpietä kohden, täydennykseksi nakataan kummallekin vielä desin verran Barking Heads -nappuloita. Koirien eväät on mukava pakata kivannäköiseen kylmälaukkuun, johon mahtuvat pakastepötköjen lisäksi myös nappulapurkki ja matkakupit.


Ja arvaahan sen, mikä on vääjäämätön seuraus, kun on matkustanut autossa, kaahaillut kiljuen esteiden yli (ja ohi), kastunut sateessa ja lopuksi syönyt kukkurakupillisen Maukasta murkinaa: