torstai 31. maaliskuuta 2016

Häntä pystyyn

Sähköpaimenten maaliskuu on ollut rallikuu. Itse olen ottanut agilitysta hiukan hengähdystaukoa ja keräillyt uutta kisakuumetta sillä välin, kun toinen puoliskoni on ahkeroinut molempien koirien kanssa rally-tokon treeni- ja kisaradoilla. Menestys on ollut yhtä vaihtelevaa kuin kevättalven sää.


Taitavakaan koirakko ei ole kone, joka pitkän tauon jälkeen porskuttaisi menemään samaa tahtia kuin ennenkin. Ei siis ihme, että Lunan tulostaso voittajaluokassa romahti kuin vesihäntä tammikuisen ykkössijan jälkeen. Lähes kahden kuukauden sairausloma teki tehtävänsä, ja rallybaanalle palasi tervejalkainen, varsin innokas mutta jokseenkin hajamielinen musta kelpie, jonka ohjaajalla oli rytmi hieman ruosteessa ja käskyt kateissa.

Kolme hylättyä VOI-luokan suoritusta ei toki ole mikään häpeän aihe, sillä tällä tasolla kisaradat ovat täynnä haasteita ja arvostelu tiukkaa. Hetken harmituksesta ja turnausväsymyksestä toivuttuaan ohjaaja vain sisuuntuu entisestään ja ryhtyy suunnittelemaan, mihin asioihin tulevissa treeneissä keskitytään. Mielen päällä on meillä molemmilla kuitenkin ilo siitä, että Lunan jalka on pysynyt kivuttomana ja näyttää kestävän rally-tokoilua ongelmitta! "Reipas suoritus. Iloinen yhteistyöhaluinen koira. Kiva katsella!" kertovat tuomareiden kommentit arvostelulomakkeiden alareunassa.

Pro Dog Bright -patukka on omiaan kaikenlaiseen kelpiemäiseen touhotukseen.

Hatista on kehkeytymässä tässä kakkoslajissaan mukavan varma ja tasainen harrastuskaveri. Se ei enää kovasti ikävöi minua radalla - kunhan vain olen lähtöalueella saattamassa ja maalissa halimassa. Toinen hyväksytty tulos alokasluokasta irtosi muutama viikko sitten hienoin pistein. Viime viikonlopun tuplakisoissa Hatti sijoittui ALO-luokassa kolmanneksi 96 pisteen suorituksella, ansaitsi RTK1-koulutustunnuksen ja ennätti vielä saman päivän aikana hakea ensimmäisen hyväksytyn tuloksen avoimesta luokasta. AVO-debyytti ei ollut lainkaan hullumpi, vaikkakin kilpakehään astelu ilman talutinta sai Hatikaisen siinä määrin hämmennyksiin, että sen piti istahtaa hetkeksi radalle rapsuttamaan karvanlähdön kutittamaa niskaansa. Tuomarit luonnehtivat Hatin esityksiä muun muassa sanoilla "ihastuttava suoritus, iloinen hännänheilutus läpi radan" ja "oikein nättiä yhteistyötä".

Viikonloppureissu ja pitkä kisapäivä veivät tehokkaasti mehut koko tiimistämme, joten nyt lataillaan uutta energiaa kevätsateesta ja auringosta. Tie menestykseen käy tietenkin sohvatyynyjen kautta.


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Pitkän iän salaisuudet

Kääpiöluppakorvakanit Hilla ja Muhvi täyttävät tänä vuonna 10 vuotta. Kaihi on sumentanut Muhvin silmät, mutta pariskunnan käpäliä ei ikä vieläkään näytä painavan. Vireät veteraanipuput paljastavat nyt pitkän ja terveen elämänsä tärkeimmät peruspilarit.



1. Syö hyvin. Toisin sanoen aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Kuitupitoinen ravinto on erityisen tärkeää vanhoilla päivillä, jotta vältyttäisiin kivuliailta suolitukoksilta. Tavanomaisten heinän, pajunoksien ja mustikanvarpujen lisäksi kannattaa maistella ennakkoluulottomasti kaikkea uutta: kynnyslistaa, maton reunaa, päivän lehteä tai vaikkapa verkkopankin tunnuslukukorttia. Talttahampaat tarvitsevat työtä, ja saatat jopa yllättyä niiden monikäyttöisyydestä!

Mustin ja Mirrin joulumuistamisissa on riittänyt askarreltavaa.

2. Liiku paljon. Ja joka suuntaan. Ole aina valppaana, kun jokin ovi avautuu. Ovenraoista livahtelu avaa aivan uudenlaisia hyötyliikuntamahdollisuuksia: esimerkiksi kylpyhuoneessa kannattaa aina tilaisuuden tullen käydä pyrähtämässä pari kierrosta pesukoneen ympäri. Öisin, kun muut yrittävät nukkua, on mainio hetki tehdä loikkaharjoituksia yhdessä kumppanin kanssa ja hoitaa samalla parisuhdetta. Samanvärisiä tuulipukuja ei tarvita, sillä vauhdikkaassa jahtausleikissä pysyy kyllä lämpimänä.


3. Rakasta ja vaadi rakkautta. Vietä aikaa kumppanin kanssa lähekkäin, läjässä, kylki kyljessä, päät vastakkain, peput vastakkain ja korvat ristikkäin. Pysäytä jokainen ohikulkija tönimällä ja kerro, että tarvitset välittömästi silitystä, rapsutusta, hierontaa ja vanutusta. Jos vienoa pyyntöäsi ei noteerata, ota hampaat käyttöön. Viimeistään napakka nipistys varpaasta tai muusta herkästä paikasta yleensä riittää muistuttamaan, mikä oikeasti on tärkeää.


4. Säilytä utelias elämänasenne. Riko rohkeasti rajoja ja sääntöjä. Älä tyydy katselemaan maailmaa lattiatasosta, vaan etsi jatkuvasti uusia perspektiivejä. Kun vain uskot itseesi, voit päästä minne vain: kirjahyllyyn, tuolille, pöydälle ja jopa pianon koskettimistolle saakka. Jos et koskaan uskalla yrittää, voit jäädä paitsi monista jännittävistä elämyksistä, kuten huonekasveilla herkuttelusta tai USB-johtojen pätkimisestä. Satunnaiset extreme-kokemukset, esimerkiksi makupalan tavoittelu koiran suusta, pitävät mielen virkeänä ja pumpun vahvana!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Umpihangessa

Lunta sataa ja sataa. Neljän lumikengän ja kahdeksan kelpientassun voimin tallaamme kaventuvia metsäpolkuja auki päivästä toiseen. Vaikka kevään valo kutittelee silmiä yhä kiivaammin, huomaan väsymyksen painavan. Jalkani kaipaisivat jo pitkiä, keveitä askelia paljaalla mäntykankaalla.

Pimeinä talvi-iltoina agilitytreeneihin lähteminenkin on välillä vaatinut jonkinmoisia voimainponnistuksia. Agilityn antama energialataus saa minut kuitenkin aina kotimatkalla ajattelemaan, että kyllä vain taas kerran kannatti ajaa kahden tunnin taival sinne ja toinen mokoma tänne kymmenen tehokkaan treeniminuutin takia. Hatti on varsinainen helmi, olen saanut kuulla, ja toki näen itsekin, minkälainen potentiaali tuohon pikkukelpieen kätkeytyy. Voin päästä sen kanssa vaikka kuinka pitkälle, jos vain haluan. Tietenkin haluan!

Viime vuoden tulostemme perusteella Hattiainen voitti juuri seuramme agilitytulokkaan kiertopalkinnon. Arvokisanollien keruun aloitimme syksyllä lupaavasti, ja julistin päättäväisenä, että ensi kesänä olemme mukana SM-kisoissa. Kaikki on edelleen mahdollista, mutta nyttemmin mieleeni on laskeutunut harvinaisen rentouttava realismin rintama. Olen näyttänyt itselleni, että pystymme kyllä tekemään nollatuloksia. Olen myös todennut, etteivät ohjaustaitoni vielä riitä teknisesti tyylipuhtaisiin, täysivauhtisiin nolliin, eikä keskittymiskykyni tahdo kestää isojen kisojen hälinää ja pitkiä odotusaikoja. Emme me ole vielä SM-tasoisia, eikä tarvitsekaan. Olemme molemmat vasta tulokkaita.


Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, mikä tästä käsissäni olevasta helmestä tekee niin kallisarvoisen: Hatti on terve ja nauttii harrastamisesta kanssani. Se on vielä nuori, täynnä iloa ja energiaa. Miksi kiirehtisin? Onnistuminen ja edistyminen on hienoa, mutta jos oma mieli juuttuu kontaktivirheiden murehtimiseen, täydellisten jaakotusten hinkkaamiseen tai pakkotulosten pusertamiseen, ollaan jo aika kaukana koiraharrastuksen perimmäisestä tarkoituksesta. Tuo nelijalkainen tiimikaveri kun toivoo vain mielekästä ajanvietettä yhdessä hyväntuulisen ja kannustavan emännän kanssa.

Paitsi että Lunan jalkavamma on päivittänyt tärkeysjärjestystäni ajan tasalle, se on myös kalvanut mieltäni hellittämättömänä huolena, joka on verottanut voimavarojani rajummin kuin tajusinkaan. Kuinka voisinkaan odottaa ylittäväni itseni agilityradoilla, kun tavallinen arkikin tuntuu umpihangessa paarustamiselta? Eräs viisas ihminen on joskus sanonut minulle, että silloin kun alkaa vaatia itseltään yhä enemmän, on aika tehdä vähemmän. Nyt huomaan, ettei uusille haasteille ole sijaa, ennen kuin kuluneen talven stressi on sulatettu ja levätty pois.

SM-haave siis elää yhä, mutta nollajahdin nimissä en aio uuvuttaa itseäni ja koiraani kevään aikana. Jos puuttuvat tulokset eivät ota syntyäkseen, haemme ainakin mukaan seuran medijoukkueeseen ja lähdemme ensikertalaisina Nastolaan nauttimaan huippuagilityn humusta ilman yksilökisojen paineita. Ensi vuonna osaamme taas paljon enemmän!

Viimeisin Hatti Show: