perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lumipeuhulla huippukuntoon

Jäähdyttely on treenin tärkein osuus. Tästä olen vakuuttunut vuosien varrella yhä vankemmin, mitä enemmän olen liikunta-asioita harrastanut, opiskellut, havainnoinut ja järkeillyt. Lämmittely on hyvä juttu sekin, mutta jäähdyttely on avain kokonaisvaltaiseen palautumiseen, joka puolestaan on edellytys fyysiselle ja henkiselle kehitykselle ja kunnossa pysymiselle.

Agilityharrastuksessa olen koettanut oppia miettimään ennen kaikkea koiran alku- ja loppuverryttelyjen tarkoituksenmukaisuutta. Puolen tunnin tasavauhtinen köpöttely ei aktivoi niitä nopeita lihassoluja, joita agilitysuorituksessa käytetään. Ennen treenejä käymme kyllä Hatin kanssa enintään vartin hihnakävelyllä, jotta koira ennättää tehdä tarpeensa ja nollata päätään nuuskimalla pientareita. Sen jälkeen Hatti odottelee kuitenkin vielä vuoroaan häkissä tai autossa, joskus pitkänkin tovin, eivätkä mahdollisen lämmittelyn vaikutukset niin kauan säilyisikään. Varsinainen suoritukseen valmistava lämmittely tehdään siis vasta 5-10 minuuttia ennen omaa vuoroa, eli käytännössä edellisen koiran harjoitellessa radalla. Silloin jumppaillaan, temppuillaan ja pyrähdellään vapaamuotoisesti, pääasia että pysytään liikkeessä ja liikkeen suunta vaihtelee. (Hyppylihakset Hatti verryttelee oma-aloitteisesti pomppimalla intopiukeana minua vasten 😁)


Palautumisen ja vammojen ehkäisyn kannalta pidän siis jäähdyttelyä vieläkin tärkeämpänä kuin lämmittelyä. Pyrin pitämään tiukasti kiinni siitä, että välittömästi jokaisen kisaradan, jokaisen treenikierroksen ja jokaisen metsäriehunnan jälkeen jatketaan rauhallista liikkumista 5-15 minuutin ajan. Jäähdyttelyn tarkoitushan on nimensä mukaisesti elimistön jäähdyttäminen takaisin normaaliksi, kun ruumiinlämpö on rasituksessa kohonnut. Hatin mielestä tämä käy talviaikaan kätevimmin lumessa piehtaroimalla, ja siinä se on kyllä ihan oikeilla linjoilla. Meille ihmisille on lapsesta saakka taottu päähän, että urheilun jälkeen täytyy pukea lämmintä päälle, jottei vilustu. Meillähän hikoilu hoitaa tehokkaasti osan jäähdytyksestä, mutta koiran iho ei kostu hiestä, vaikka olisi kuinka kuuma. Läähättävä koira ei kaipaa takkia eikä lepoa, vaan viileää juomavettä, viileää ilmaa ja liikkeessä pysymistä. Talvipakkasella tämä on joskus haastava yhtälö, kun yritän tempoa itselleni riittävästi vaatetta ylle ja samalla saada hottis-Hattiksen mahdollisimman pian ulos kävelemään. Paikalleen jääminen radalla ryntäilyn jälkeen olisi nimittäin tehokas tapa pitää elimistö stressitilassa ja saada maitohapot jämähtämään lihaksiin.



Kun välitön jäähdyttely on tehty, Hatti saa lepäillä häkissä tai autossa, sään vaatiessa takki päällään, kunnes kaikkien treenit on saatu päätökseen ja esteet korjattu pois. Sitten käydään vielä rauhallinen 10-20 minuutin palauttelulenkki ennen palautusjuomaa ja kotimatkaa, joka meillä kestää tunnin verran normaaleista viikkotreeneistä.

Hatilla ja monella muulla kiihkeällä koiralla kuumeneminen on myös henkistä laatua, joten fyysisen jäähdyttelyn ohessa hermostokin saa tarpeellista tuuletusta. Jo agilityhallin näkeminen saa Hatin kierrokset nousuun, ja kun siihen lisätään vielä hallin sisällä kaikuvat kiihdyttävät äänet, oman vuoron malttamaton odottelu sekä kovatempoinen harjoitus, on treeni-ilta kokonaisvaltaisesti varsin kuormittava kokemus. Olipa stressi sitten henkistä tai fyysistä, negatiivista tai positiivista, se hidastaa aina palautumista ja heikentää oppimiskykyä. Oma stressitasoni tahtoo pysytellä sunnuntai-iltaisin treenien jälkeen koholla niin, että valvon puoli yötä ja nukun levottomasti. Hatikaisella virrankatkaisu toimii onneksi tehokkaammin, ja ilta-aterialta siirrytään viipymättä palautumisprosessin seuraavaan olennaiseen vaiheeseen, keräasentoon.


maanantai 6. helmikuuta 2017

Yhden HattiWatin teholla

Hatti Marakatti täytti tammikuussa 5 vuotta, ja vauhti sen kuin kiihtyy. Panostukseni agilityn ohjaustekniikkatreeneihin ja voimaharjoitteluun tuottaa hiljalleen tulosta, ja omatkin jalkani tuntuvat liikkuvan radalla hiukan livakammin. Uusi kisavuosi korkattiin muutama viikko sitten Kuopiossa yllättävän komeasti nollatuloksella ja kakkossijalla. Nyt on kuulkaas motivaatio korkealla! Vakiotreenien lisäksi viiletimme viime viikolla sekä vierailevan kouluttajan opissa että tuurausvuorolla valmennusryhmän treeneissä.


Kuopion nollarata 22.1.

Tällainen tehoviikko voi olla joskus ihan tervetullut poikkeus, mutta ei meillä toki normaalisti kuulu viikko-ohjelmaan kolmea ratatreeniä. Yleensä käymme vain sunnuntaisin esteillä, jolloin viikon varrelle mahtuu myös pari vauhdikasta metsäkirmailulenkkiä rauhallisempien palauttelupäivien lomaan. Tehoviikolla ei vapaana rälläämiselle ole sijaa, sillä maitohapot on ehdittävä saada pois koneistosta treenien välillä. Urheilijan elämä tunnetusti vaatii kompromisseja tietyissä asioissa. Niinpä Hatti sai välipäivinä tyytyä lenkkeilemään joko fleksin päässä tai "Rauhassa"-käskyn alla vapaana.

Aiemmin ajattelin, että koirien on saatava juosta ja leikkiä keskenään rajattomasti ollakseen onnellisia. Ennen meillä rynnättiin aamuisin täyttä vauhtia ovesta metsään, syöksähdettiin automatkojen jälkeen takakontista pihalle purkamaan energiaa ja saatettiin jopa vetäistä railakkaat hepulirallit agilitytreenien tai pitkän lenkin päätteeksi. Talutin tuntui ikävältä kahleelta, jota välteltiin viimeiseen asti. Tottahan se onkin, että paras pohja lihaskunnolle ja koordinaatiolle luodaan vapaalla liikunnalla vaihtelevassa maastossa, ja toisten koirien kanssa peuhaaminen on mitä luontaisinta kuntoilua. Mutta harrastuskoiralle rajattomuus on harvoin toimivin vaihtoehto. Onneksi tajusin sen edes siinä vaiheessa, kun omien agiliitäjieni rasitusvammat olivat vielä kuntoutettavissa.

It's a deal!

Rasituksen ja palautumisen rytmittäminen on täysin minun vastuullani, sillä jos Hatilta kysyttäisiin, se ei tunnustaisi tuntevansa koskaan minkäänlaista väsymystä tai lihasjäykkyyttä, vaan olisi aina valmis vielä yhteen agirataan tai metsähepuliin. Koiran silminnähtävä väsymys ei siis ole mitenkään luotettava palautumisen mittari, varsinkaan agilityssa, jossa suoritukset ovat lyhytkestoisia eivätkä vie energiaa samalla tavalla kuin kestävyyslajeissa. Elimistön maitohappotasot ja kudosten mikrovauriot kun eivät näy päällepäin, eikä niiden kuulukaan, ellei rasitusta ole jo vedetty aivan överiksi. Olisi helppo kuvitella, ettei muutaman minuutin treeneistä tarvitse sen kummemmin palautella, mehän vain harrastelemme omaksi iloksi. Mutta Hatti antaa aina kaikkensa, ja kun vedetään kovia spurtteja, lihakset nyt vain väistämättä alkavat purkaa itseään. Kehittyminen on mahdollista vain, jos kehoa autetaan tuon purkamistilan pysäyttämisessä.

Viime vuosien aikana omassa ajattelussani on tapahtunut sellainen näkökulman muutos, että nautin suuresti myös siitä, kun näen koirieni kulkevan vapaana ravia ja rentoa laukkaa, keskittyen tutkimaan ympäristöään sen sijaan, että aina painettaisiin sata lasissa. Tällaiset kuormittamattomat lenkit huoltavat tehokkaasti kehoa ja mieltä edellispäivän treenien tai metsärallin jälkeen. Usein sanotaan, että väsynyt koira on onnellinen koira, mutta palautunut koira se vasta onnellinen onkin!


Kooste tehoviikon treeneistä

Lukaise myös aiempia pohdintoja siitä, miten ottaa huomioon agilityn vaativuus ja ehkäistä ylirasitusta: Agility on hauskaa - ja kuormittavaa

lauantai 14. tammikuuta 2017

Vilkaisu menneeseen vuoteen

Kun mietin yhteenvetoa tiimimme harrastusvuodesta 2016, mielen pinnalla lillui ensin samea kerros epäonnistumisia, pettymyksiä, takapakkeja. Sekä agilityssa että rally-tokossa kisatulokset jäivät vähiin, mutta tarkemmin kun aloin muistella, niin ne harvat tulokset olivat sitäkin kirkkaampia. Nuo lukuisien hylkyjen lomassa loistaneet helmet otettiinkin vastaan onnesta ymmyrkäisinä:

- Lunan voitto ensimmäisessä voittajaluokan rallykilpailussaan 92 pisteellä (tammikuu)
- Hatin rally-tokouran aloitus 100 pisteen suorituksella (tammikuu)
- Hatin ensimmäinen agilitysertifikaatti kolmosluokassa (huhtikuu)
- Hatin nousu rally-tokon avoimesta luokasta voittajaluokkaan 99 pisteen voittotuloksella (lokakuu)
- Hatin toinen agilitysertifikaatti ja ensimmäinen nollavoitto kolmosluokassa (marraskuu)

Molemmat koirat tekivät arvokisadebyyttinsä, Hatti agilityn SM-joukkueessa kesäkuussa ja Luna rally-tokon SM-joukkueessa lokakuussa. Nämä olivat myös meille kaksijalkaisille uusia ja jännittäviä reissuja, jotka veivät hetkittäin hyvinkin kauas mukavuusalueelta, mutta antoivat paljon arvokasta kokemusta ja ajateltavaa.

(© Erkki Lampén)

Viime vuoden alavireinen kokonaissävy johtui suurelta osin siitä, että tarjolla oli myös annos epäonnea ja huolta. Alkuvuodesta kuntoutettiin pitkään ja hartaasti Lunan polven nuljuluuvammaa, joka uusiutui entistä pahempana päästyään ikävästi pitkittymään. Tällä kertaa saimme onneksi kunnon eväät kuntoutukseen, eikä vaiva sen koommin ole oireillut. Agility päätettiin kuitenkin Lunan osalta lopullisesti unohtaa, ja päätavoitteeksi asetettiin sen sijaan terve ja vahva, vapaata metsälenkkeilyä kestävä kroppa.

Hatti puolestaan sairaslomaili loppukesästä lievän biceps-jänteen tulehduksen vuoksi, ja joutui pysyttelemään pari kuukautta poissa agilitykentiltä. Kesän ja syksyn mittaan katselinkin ahkerasti peiliin ja kyselin itseltäni, haluanko todella harrastaa lajia, joka on vaarantanut molempien koirieni terveyden. Vastaukseni oli lopulta myöntävä, sillä vaikka koiran terveys painaa aina vaakakupissa eniten, agility tekee Hatin ja minut onnelliseksi. Minun oli vain ryhdyttävä tekemään joitakin asioita toisin.

Jälkeenpäin ajatellen sekä Lunan että Hatin vammoista on koitunut hyviäkin seurauksia. Kummankin koiran fysiikasta on löydetty ne heikot kohdat, joiden huoltamiseen osaamme nyt kiinnittää erityistä huomiota. Olen tullut perehtyneeksi entistä tarkemmin fysiologiaan, lihashuoltoon ja treenaamisen lainalaisuuksiin - parempi myöhään kuin vielä myöhemmin. Olen ymmärtänyt, että agilitykoiran arkiliikkumista on suunnitelmallisesti rytmitettävä, eikä joka päivä kannata painella täysillä, vaikka koira siitä tykkäisikin.


Rasittavan liikunnan vastapainoksi löysimme viime vuoden aikana myös uusia elämyksellisiä harrastuksia, kuten kantarellien etsinnän ja vaelluksen. Syksyisellä lomamatkallamme me kaikki neljä innostuimme Pohjois-Suomen ja -Norjan maisemista niin, että unelma seuraavasta reissusta jäi kytemään. Tuo huikea irtiotto kuului ehdottomasti vuoden kohokohtiin ainakin omasta mielestäni, ja vaikutti vahvasti siltä, että Luna ja Hattikin nauttivat seikkailusta täysin sydämin!

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olen oppinut näkemään entistä selvemmin, mikä on oikeasti tärkeää. En enää jaksa kiiruhtaa arvokisakelpoisten tulosten perässä, vaan toivon tältä vuodelta vain, että saisin pitää nämä kaksi rakasta otusta ehjinä ja elämäniloisina vierelläni metsäpoluilla, harrastuskentillä ja kotisohvalla.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Lennokasta uutta vuotta!

 

Sähköpaimenet ampaisevat uuteen vuoteen raketin lailla, täynnä ruutia ja riemua. Kunpa itsekin osaisin katsoa jokaista uutta päivää yhtä haltioituneen yllättyneenä kuin ilotulitteiden muuttuvia värejä ja kuvioita! Toivotamme kaikille elämyksellistä vuotta 2017!