maanantai 6. helmikuuta 2017

Yhden HattiWatin teholla

Hatti Marakatti täytti tammikuussa 5 vuotta, ja vauhti sen kuin kiihtyy. Panostukseni agilityn ohjaustekniikkatreeneihin ja voimaharjoitteluun tuottaa hiljalleen tulosta, ja omatkin jalkani tuntuvat liikkuvan radalla hiukan livakammin. Uusi kisavuosi korkattiin muutama viikko sitten Kuopiossa yllättävän komeasti nollatuloksella ja kakkossijalla. Nyt on kuulkaas motivaatio korkealla! Vakiotreenien lisäksi viiletimme viime viikolla sekä vierailevan kouluttajan opissa että tuurausvuorolla valmennusryhmän treeneissä.


Kuopion nollarata 22.1.

Tällainen tehoviikko voi olla joskus ihan tervetullut poikkeus, mutta ei meillä toki normaalisti kuulu viikko-ohjelmaan kolmea ratatreeniä. Yleensä käymme vain sunnuntaisin esteillä, jolloin viikon varrelle mahtuu myös pari vauhdikasta metsäkirmailulenkkiä rauhallisempien palauttelupäivien lomaan. Tehoviikolla ei vapaana rälläämiselle ole sijaa, sillä maitohapot on ehdittävä saada pois koneistosta treenien välillä. Urheilijan elämä tunnetusti vaatii kompromisseja tietyissä asioissa. Niinpä Hatti sai välipäivinä tyytyä lenkkeilemään joko fleksin päässä tai "Rauhassa"-käskyn alla vapaana.

Aiemmin ajattelin, että koirien on saatava juosta ja leikkiä keskenään rajattomasti ollakseen onnellisia. Ennen meillä rynnättiin aamuisin täyttä vauhtia ovesta metsään, syöksähdettiin automatkojen jälkeen takakontista pihalle purkamaan energiaa ja saatettiin jopa vetäistä railakkaat hepulirallit agilitytreenien tai pitkän lenkin päätteeksi. Talutin tuntui ikävältä kahleelta, jota välteltiin viimeiseen asti. Tottahan se onkin, että paras pohja lihaskunnolle ja koordinaatiolle luodaan vapaalla liikunnalla vaihtelevassa maastossa, ja toisten koirien kanssa peuhaaminen on mitä luontaisinta kuntoilua. Mutta harrastuskoiralle rajattomuus on harvoin toimivin vaihtoehto. Onneksi tajusin sen edes siinä vaiheessa, kun omien agiliitäjieni rasitusvammat olivat vielä kuntoutettavissa.

It's a deal!

Rasituksen ja palautumisen rytmittäminen on täysin minun vastuullani, sillä jos Hatilta kysyttäisiin, se ei tunnustaisi tuntevansa koskaan minkäänlaista väsymystä tai lihasjäykkyyttä, vaan olisi aina valmis vielä yhteen agirataan tai metsähepuliin. Koiran silminnähtävä väsymys ei siis ole mitenkään luotettava palautumisen mittari, varsinkaan agilityssa, jossa suoritukset ovat lyhytkestoisia eivätkä vie energiaa samalla tavalla kuin kestävyyslajeissa. Elimistön maitohappotasot ja kudosten mikrovauriot kun eivät näy päällepäin, eikä niiden kuulukaan, ellei rasitusta ole jo vedetty aivan överiksi. Olisi helppo kuvitella, ettei muutaman minuutin treeneistä tarvitse sen kummemmin palautella, mehän vain harrastelemme omaksi iloksi. Mutta Hatti antaa aina kaikkensa, ja kun vedetään kovia spurtteja, lihakset nyt vain väistämättä alkavat purkaa itseään. Kehittyminen on mahdollista vain, jos kehoa autetaan tuon purkamistilan pysäyttämisessä.

Viime vuosien aikana omassa ajattelussani on tapahtunut sellainen näkökulman muutos, että nautin suuresti myös siitä, kun näen koirieni kulkevan vapaana ravia ja rentoa laukkaa, keskittyen tutkimaan ympäristöään sen sijaan, että aina painettaisiin sata lasissa. Tällaiset kuormittamattomat lenkit huoltavat tehokkaasti kehoa ja mieltä edellispäivän treenien tai metsärallin jälkeen. Usein sanotaan, että väsynyt koira on onnellinen koira, mutta palautunut koira se vasta onnellinen onkin!


Kooste tehoviikon treeneistä

Lukaise myös aiempia pohdintoja siitä, miten ottaa huomioon agilityn vaativuus ja ehkäistä ylirasitusta: Agility on hauskaa - ja kuormittavaa