maanantai 28. lokakuuta 2013

Putkiaivon eväät

Runsas vuosi sitten pääsin Hatti-pentusen kanssa mukaan nuorten koirien aluevalmennusryhmään saamaan eväitä agilitykoiran kouluttamiseen alkeista kisavalmiiksi. Tattiainen kuului ryhmän kuopuksiin, joten ensimmäinen valmennuskertamme kului esteiden sivussa lelua vieritellen paimenlapsen saalisvietin herättelemiseksi.

(Kuva: Ville L.)

Vuoden valmennusprojekti on nyt paketissa, ja eilen käytiin hallikisoissa katsastamassa, mihin rahkeet riittävät. Omana tavoitteenani oli pysyä rauhallisena ja viedä suoritukset parhaani mukaan loppuun saakka, vaikka radan varrella tapahtuisi mitä. Ja tapahtuihan siellä monenlaista! Pikku tähtönen itse hurvitteli radalla koko rahan edestä, ja live-yleisökin taisi viihtyä Hatti-shown parissa. Voisi sanoa, että kisat menivät meidän osaltamme ihan putkeen. Monta kertaa.

Koska olen tosi innostunut videoiden editoinnista, päähäni pulpahteli jo etukäteen vaihtoehtoisia ideoita kisavideon taustamusiikiksi. Mahtaisikohan päivän teemaan sopia paremmin se biisi, jossa lauletaan "Life is much more simple when you're young", vaiko se, jonka sanoma on "Life is more fun when you're lost"? Valinta oli lopulta helppo, sillä hukassa ON hauskempaa.


Kelpieiden kanssa harrastaminen ei käy koskaan tylsäksi. Olin varautunut siihen, että kisasuoritusten todennäköisimmät kompastuskivet olisivat lähdössä paikallaan pysyminen ja kontaktipinnoille pysähtymiset, koska ne ovat tuntuneet viime aikoina treeneissä haastavimmilta jutuilta. Hieno kääpiökiitäjä kuitenkin istua tapitti molempien starttien alussa hievahtamatta odottamassa lähtölupaa ja otti sekä puomin että A-esteen kontaktit aivan mallikkaasti. Muutenkaan en voi harmitella, sillä tulen vain niin hyvälle tuulelle katsoessani tuota innosta kiljahtelevaa putkiaivoa.

Mitenkään koiriamme inhimillistämättä päätin, että Hatti Hylkyhamsteri ansaitsee oman palkintoseremonian, koska sitä varmasti harmittaa, että isosisko on päässyt jo monta kertaa poseeraamaan herkkupussien kanssa muoviämpärin takana.

Kotikutoinen palkintokoroke järjestyi helposti, ja sponsorin lahjoittamat ruokanäytteetkin odottivat parahiksi avaamista. Oletteko jo huomanneet, että Carni Love -kuivaruokasarjaan on tullut kaksi kiinnostavaa uutuusmakua? Olen ollut niistä ihan täpinöissäni. Pussitkin ovat niin hienot! Pohjanmeren kala ja kalkkuna -versio sisältää peräti 39 prosenttia proteiinia ja 20 prosenttia rasvaa. Lammas ja villisika on aivan tuntumassa prosenteilla 38/20. Ajattelin vaihtelun vuoksi siirtyä tuohon viimeksi mainittuun, samalla kun syötän entisen Lohi ja valkoinen kala -säkin loppuun. Talvikaudeksi tuhdimpi nappula voi olla ihan paikallaan.

Tarvitseehan nuori urheilija kunnon rakennusaineet.

Kuvauspalkkioksi tarjoillut maistiaiset vietiin kirjaimellisesti käsistä. Bonusten toivossa esitettiin ylimääräisiäkin ohjelmanumeroita.


torstai 24. lokakuuta 2013

Sähköpaimenet goes LED

Sähäkän kisakauden päätteeksi Luna pääsi ihka ensimmäistä kertaa osteopaatin käpälöitäväksi. Rintarangasta löytyi toispuoleisia jumeja, joiden pahentajaksi yllättäen ei arveltu agilitya vaan jokapäiväisiä riehupainiotteluita ja päätöntä vapaana laukkaamista. Olin jotenkin ajatellut, että koira huoltaa itse kehoaan liikkuessaan vaihtelevassa maastossa, mikä osittain onkin varmasti totta. Mutta jos koiraa on kaksi kappaletta kelpien kaltaisia reikäpäitä, jotka juoksevat täpötäyttä toisiaan vastaan puiden lomassa, tekevät viime hetken väistöliikkeitä tai paiskaavat vauhdissa toisensa tantereeseen, niin kyllähän siinä ranka ottaa melkoisia tärskyjä. Eikä asiaa auta se, että pikkumaksi joutuu loikkimaan kisoissa 15-20 cm omaa säkäänsä korkeampia esteitä ja laskeutuu joka hypystä etupäänsä varaan. Juuri tämän yhteisvaikutuksen takia kokonaiskuormitus nousee helposti liialliseksi.


Myös Lunan viimetalvinen liukastuminen hallitreeneissä ja siitä seurannut venähdys on saattanut jättää kroppaan jälkensä vetämällä lihastasapainoa vinoon. Osteopaatin käsissä koira rentoutui silminnähden, ja hoitokerran jälkeen huomasin sen liikkuvan jotenkin vaivattomamman näköisesti. Hoito-ohjeeksi annettiin selkää rentouttavan ravin lisääminen ja rajujen painileikkien säännöstely. Lunaa on aina ollut vaikea saada ravaamaan hihnassa, koska se haluaa mennä kovaa. Ihmisten kävelyvauhti saa sen herkästi peitsaamaan tai kulkemaan jonkinlaista puolilaukkaa, mikä taas on omiaan kiristämään selän lihaksia. Olemmekin aina pyrkineet kehumaan raviaskelluksesta ja yhdistämään siihen vihjesanan "ravi".

Itsekin olen tuskaillut selkäni kanssa taas viime kuukaudet. Lannerangassani on synnynnäinen nikamansiirtymä, joka ajoittain äityy kipuilemaan ja jumittamaan alaselkää. Lääkärin ja fysioterapeutin mukaan liikunta on parasta lääkettä tähänkin vaivaan, joten ei muuta kuin kelpievaljakko kiinni talutusvyöhön ja peruskuntolenkeille! Kaverukset malttavat nykyään jolkottaa suhteellisen asiallisesti edelläni vetämättä, ja nyt kun Lunan nikamia on availtu, on oivallinen sauma pitää yllä tuota kauniin pitkää raviaskelta. (Emännän köpöttely sen sijaan ei silmiä hivele, mutta eteenpäin mennään.)


Meillähän on täällä syrjäkylällä katuvalotkin - kokonaisen kilometrin matkalla! Tähän aikaan vuodesta siis on enimmäkseen oikeasti pimeää. Se ei kuitenkaan estä eräitä hulluja hiippailemasta pitkin metsiä. On vain varustauduttava oikein! Otsalamppu on ihan paras keksintö, enkä kadu myöskään nastakenkien hankintaa. On aika olennaista, että näkee eteensä ja pysyy pystyssä.

Koko laumallamme on käytössä Hurtta Lifeguard -huomioliivit, jotka paitsi erottuvat räikeinä hämärässä, myös kuulemma näkyvät heijastimineen todella tehokkaasti autoilijoille pimeän maantien laidassa. Paimenten liivit ovat vetoketjullista Polar-mallia ja pysyvät hyvin päällä kovassakin menossa.


Etsi!
Kuvissa Lunalla ja Hatilla on kaulassaan uudet Rukka Visible LED -pannat, jotka saimme Mustilta ja Mirriltä. Pannan sisällä on siis ledit, joihin saa sytytettyä valon napsauttamalla pannassa olevaa mötikkää. Valoissa on kolme asetusta: tasainen valo, hidas vilkku ja nopea vilkku. Valo on erittäin miellyttävää silmälle, ei liian räikeää. Iltapissakäynneillä kotipihassa ja irtolenkeillä pimeässä metsässä vilahtelee kaksi pientä värillistä tuikkua. Kauempaakin erottaa, että pinkki valopää on Luna ja keltainen Hatti.

Pantaa ja lediosaa pystyy lyhentämään sopivan pituiseksi, joten jos pitää puntaroida kahden koon välillä, kannattaa valita se pidempi vaihtoehto. Kelpien kokoiselle eläimelle 35-45 cm näyttää olevan passeli koko, paitsi kääpiökelpielle nimeltä Hatti, jolle pantaa saa askarrella hieman lyhyemmäksi.


Jääräpäiselle ja kurittomalle vetämiseen taipuvaiselle koiralle Visible-panta ei välttämättä riitä yksinään talutuspannaksi. Vain parisataa metriä maantien laitaa, ajattelin tänään lenkillä ja kiinnitin hihnan suoraan valopantaan. Totta kai höyryveturi Luna ehti silläkin matkalla äkätä jonkin superkiinnostavan hajun ja kiskoa kaikin voimin itsensä ojan pohjalle. Eihän se paina edes kolmannesta minun massastani, mutta uskokaa pois, minulla oli täysi työ pidellä vastaan. Samassa pannan lukko singahti auki, minä lennähdin pyllylleni pientareelle ja Luna jatkoi vapautuneena matkaansa takaisin tielle, jota pitkin juuri sillä hetkellä lähestyi jyrisevä rekka. Hämmentynyt Hatti tempoili toisen hihnan päässä, kun rääkäisin Lunalle - edelleen istuma-asennossa - epätoivoisella äänellä TÄNNE!

Onneksi epätoivo tehosi ja lenkki jatkui turvallisesti. Jälkeenpäin en voi olla nauramatta mielikuvalle siitä, miltä tilanne on näyttänyt rekan ohjaamosta katsottuna: karjuva emäntä kökkii pyrstöllään tiellä ja roikkuu yhden koiran niskanahassa toisen haahuillessa ympäriinsä.

Joka tapauksessa Visible-panta toimii hyvin valjaiden tai toisen pannan ohessa, ja näkyvyystarkoituksessa se hakkaa mennen tullen aiemmat kaulassa pompottavat otsalamppuviritelmämme ja avaimenperävilkkuvaloshowt, jotka aiheuttavat ihmisille migreenikohtauksen ja koirille hyppyhepulin. Pantojen raikkaat värit erottuvat kivasti myös hämärässä, ja mätsäävät tietenkin saman sarjan taluttimiin, valjaisiin ja sadetakkeihin.


Lopuksi Hatti haluaa muistuttaa, että KÄYTTÄKÄÄ IHMISET HEIJASTINTA! Mieluiten sellaista, jossa esiintyy Hattivatteja.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Koira- ja vauvaterapiaa

Viime viikko oli intensiivinen ja tunteikas. Olen kulkenut koirien kanssa syvällä hämärtyvässä metsässä, antanut räntäsateen ja pohjoistuulen piiskata ytimiin asti ja ikävöinyt tuttua ihmistä, joka nukkui juuri pois aivan liian varhain sairauden murtamana. Samalla olen tuntenut entistäkin väkevämpää iloa siitä, että olen täysillä elossa, pystyn tekemään asioita joita rakastan ja muut läheiseni ovat terveitä.

Koiraterapiahan on parasta kriisiapua. Ensilumi satoi maahan, ja siksi jokainen ulosmeno on yhtä suurta hepulia. Kuinka voisikaan olla innostumatta yhä uudelleen tuosta ennenkokemattoman mahtavasta aineesta, jossa voi kaahailla, möyriä ja piehtaroida!? Kohtauksen päätteksi siihen on ihanaa heittäytyä vilvoittelemaan niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Moista sekoilua katsellessa suu kääntyy väkisinkin hymyyn ja maalliset murheet unohtuvat.


Myös vauvaterapia toimii. Saimme muutamaksi päiväksi kylään siskoni ja pikkuisen kummilapseni. Harmaisiin aamuihin heräämistä helpotti huomattavasti, kun olohuoneesta kantautui vauvelin kikatusta ja riemastuneita hihkaisuja. Lapsonen on elänyt pienen ikänsä terriereiden keskellä, joten kelpieiden luvattomat märät hellyydenosoitukset kirvoittivat vain virnistyksiä ja silmien räpyttelyä. Luna ymmärsi enimmäkseen pitää kohteliasta etäisyyttä lattialla mönkivään kiljahtelevaan olentoon, mutta Hatin oli kovin vaikea hillitä kieltään.

(Kuva: M. L.)
Molemmat kelpiinit ovat onneksi aina suhtautuneet kaikenkokoisiin pikkuihmisiin suurenmoisen ystävällisesti ja kärsivällisesti. (Ainoastaan nuo ylenpalttiset pusuyritykset ja vispaavat takapäät ovat aiheuttaneet satunnaisia muksahdustapaturmia.) Tyypit ottavat auliisti vastaan lapsikavereiden halauksia, ovat aina valmiina retuuttamaan lelua ja antavat viedä vaikka puruluun suustaan.

Pikku kenneltyttö pääsi viikon varrella mukaan seuraamaan Hatin rally-tokokurssia sekä Lunan hallitreenejä. Radan sivussa viihdykkeeksi kelpasivat muun muassa koiran valjaat ja fleecehihna.



(Kuva: M. L.)
Viikon piristäviin hetkiin kuului myös Mustin ja Mirrin paketin saapuminen. Yhteistyökumppani lahjoitti meille tällä kertaa ihanan Wouapy-pedin, jossa kummitusvaavi sai kunnian koeköllötellä ensimmäisenä. Näytti niin mukavalta, että kateeksi kävi! Wouapy sulautuu kauniisti sisustukseen, ja sen pehmeä tyyny päällisineen voidaan pestä koneessa. Oikeastaan tämä peti oli ajateltu Hatille, mutta isosiskon oikeudella Luna valtasi sen muitta mutkitta. Koon puolesta löhötilaa riittäisi kahdellekin, mutta Mustin mielestä asia on loppuun käsitelty.



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Töpeksinnän taito


Tänään vietetään Epäonnistumisen päivää. Ei mikään maailman turhin teemapäivä. Epäonnistuminen on oikeasti taitolaji. Kuka tahansa osaa ottaa menestyksen vastaan hymyssä suin, mutta mokaaminen muiden edessä kysyy jo vähän kanttia.

Itsekin olen pelännyt, karttanut ja hävennyt möhlimistä. Olen valvonut öitä mitäjos-aatosten vallassa ja päättänyt jäädä vastedes kotiin, jotta pääsisin helpommalla. Olisi niin mukavaa, jos ei koskaan joutuisi tuottamaan pettymystä niille, jotka jaksavat tsempata, kehua ja iloita puolestani onnistumisen hetkinä: "Kyllä sinä pystyt. Hyvin se menee. Tiesin, että onnistuisit, kun vain yrität tarpeeksi."

Mitä jos en pysty? Entä jos ei mene hyvin? Jospa en teekään tarpeeksi?
 
(Kuva: Ville L.)

Agilityharrastus on muuten oivaa siedätyshoitoa epäonnistumisen pelkoon. Voihan siinäkin toki varmistella, jarrutella, tehdä kaiken aina samalla tutulla tavalla ja pyrkiä viimeiseen asti välttelemään riskejä. Silti niitä virheitä tulee - ihan kaikille, tasoon ja titteleihin katsomatta. Ja koska suoritus on aina ihmisen ja koiran tiimityötä, on otettava vastuu paitsi omasta sähläyksestään, myös niistä tekijöistä, jotka ovat kenties itsestä riippumattomia. Ei voi jäädä kentän pintaan kiukuttelemaan ja syyttelemään olosuhteita, vaan on kömmittävä pystyyn, pudisteltava tunnelataukset yltään, kannustettava tiimikaveria iloisesti ja yritettävä uudelleen.

Yritettävä uudelleen nimenomaan sitä juttua, josta ajattelee, että tämä ei meiltä ainakaan onnistu.


Olin aamupäivällä Hatin kanssa nuorten koirien aluevalmennusryhmän viimeisessä tapaamisessa ennen tavoitekisoja, joihin vuoden valmennusprojekti huipentuu kahden viikon kuluttua. Viisas valmentajamme Harri jutteli meille kisajännityksestä siitä näkökulmasta, että kilpailut ovat ikään kuin katsastus, jossa käydään tsekkaamassa, mikä tällä hetkellä toimii niin kuin pitää, ja mikä vaatii korjaamista. Sitten hoidetaan tarvittavat asiat parhaamme mukaan kuntoon ennen seuraavaa katsastuskierrosta. Osuva muistutus päivän teemaa sivuten oli: "Paras tapa välttää virheitä on olla tekemättä mitään, mutta silloin ei myöskään saa mitään aikaan."
Menestys alkaa tapahtua vaivihkaa juuri silloin, kun antaa itselleen luvan mokata yhä uudelleen siinä vaikeassa jutussa. Sen sijaan, että takoisi päähänsä onnistumisen pakkoa, voisi sanoa mielessään: tätä me emme vielä osaa, eikä tarvitsekaan - siksihän olemme täällä opettelemassa.


Tältä se Lunankin kanssa näytti kaksi vuotta sitten :)

perjantai 11. lokakuuta 2013

Minkä taakseen jättää, sen sohvaltaan löytää

Koska teemme töitä kotitoimistossa ja harrastuksetkin liittyvät lähinnä koiriin, Luna ja Hatti eivät kovin usein joudu viettämään aikaa keskenään kotona. Luna Luupää, joka eli ensimmäiset vuotensa ainokaisena koirana, on silti oppinut suhtautumaan satunnaisiin yksinoloihin tyynesti ja vaikuttaa jopa sangen tyytyväiseltä, jos pikkusiskokin viedään toviksi muualle, jotta se saa vallata sohvan kokonaan itselleen.


Hatti Tattiaiselle lauman hajaantuminen on aina ollut vaikeampi paikka. Ei se mistään todellisesta eroahdistuksesta kärsi, mutta saattaa metelöidä jonkin aikaa peräämme ja läähättelee yli-innostuneena jaloissa, kun tulemme takaisin. Siksi pyrimme tekemään lähdöistä ja tuloista mahdollisimman vähän numeroa. Kotiinpaluun jälkeen koiria ei tervehditä, ennen kuin ne ovat asettuneet aloilleen.

Yksin jäämistä helpottaa ainakin meillä se, että kumpikin koira saa jonkin pienen ekstraherkun, kun lähdemme kotoa. Sen on oltava melko nopeasti syötävissä, jotta siskoksille ei tule keskinäistä nahinaa. Taas on aika kurkistaa Mustin ja Mirrin herkkupaketin sisältöön.

Wagg-makupaloista on testivuorossa Sensitive-versio. Pussista leijuva tuoksu herättää raadissa erittäin suurta kiinnostusta. Isokokoiset pehmeät makupalat sopivat piilotettaviksi vaikkapa vessapaperihylsyjen sisälle, jolloin saatetaan jopa välttyä lähtöhaukuilta.


Kotiin tullessa näemme ensimmäiseksi tien puoleisessa ikkunassa mustat suippokorvat ja ulvohaukun tahdissa kohoilevan kuonon. Pihan puoleisessa ikkunassa puolestaan päivystää pieni maantienvärinen kelpiennaama, joka yhtyy tervetuloserenadiin kirkkaalla lapsisopraanoulinallaan.

Sisällä voi huomata, että sohvassa on kaksi lämmintä painaumaa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Tuplanolla ja luokkanousu

Vielä heinäkuussa, kun tahkosin Lunan kanssa ykkösluokan agilitykisoja ilman ainuttakaan nollatulosta, en takuulla olisi uskonut tarinaan, jonka mukaan nousisimme kisakauden päätteeksi peräti kolmosiin! Mutta kun homma lähtee sujumaan, niin kaikki on näköjään mahdollista.

Ilmoittauduin kauden viimeisiin kotikisoihin kaikille kolmelle kakkosluokan radalle, joista ensimmäinen oli hyppyrata (C). Ohjaamiseni ei ollut parasta mahdollista, ja radan loppupuolella unohdin aivan hetkeksi, minne olimme menossa. Ennätin huudahtaa "apua!" ja nähdä mielessäni, miten musta sukkula suhahtaisi omin päin väärälle esteelle, kuten niin monesti aiemminkin. Hieno Luna kuitenkin kääntyi heti takaisin viereeni tarkistamaan, ollaanko kartalla, eikä ehtinyt ohittaa estelinjaa. Kuin ihmeen kaupalla vältimme virheen ja jatkoimme puhtaasti maaliin.

Luokassamme tehtiin hyppyradalla kolme nollatulosta, mutta pienehkön osallistujamäärän takia vain kahdelle parhaalle voitiin myöntää LUVA. Ennen tulosten kuulemista olin jo varautunut siihen, ettei aikamme riittäisi kahden nopeimman joukkoon, koska muistikatkokseeni oli tuhrautunut ylimääräisiä sekunteja. Hypähdin spontaanisti ilmaan, kun ero olikin lopulta 0,33 sekuntia meidän hyväksemme.

B-agirata oli ohjauksellisesti hiukan haasteellisempi, mistä olin oikein innoissani, sillä paloin halusta päästä testaamaan oppimiani tekniikoita ja soveltamaan oivalluksiani käytännössä. Nooh, suunniteltu vastakäännös taisi jäädä tekemättä, eivätkä kaikki linjaukset osuneet kohdilleen, mutta ainakin muurilla onnistuin jarruttamaan juuri oikealla hetkellä, jolloin Luna ehti koota hypyn ja kääntyä tiukasti putkeen. Muutenkin se teki jälleen siistiä ja tarkkaa työtä, tuo pätevä pikku eläin.

Maalissa tajusin, että taisi tupsahtaa toinenkin nolla. Kuinkas tässä näin kävi! Hölmistyneenä kävin varmistelemassa toimitsijoilta, että oliko se ihan oikeasti LUVA ja mitäs nyt tapahtuu?


Kakkosluokan A-radalle meillä ei sitten enää ollutkaan asiaa. Sen sijaan tuijottelin nimiämme tulosluettelon ensimmäisellä rivillä ja koetin sulatella SERT-merkintää tuloksen perässä. Se merkitsi, että seuraavan kerran starttaamme kolmosluokan kisoissa, tosiurheilijoiden joukossa. Vähänkö mahtavaa! Sitä ennen rakas supersuikero saa kuitenkin pitää lepotaukoa kilparadoilta, käydä osteopaatilla huollettavana, nauttia pitkistä metsälenkeistä, treenailla rally-tokoa ja halliagia. Tähän loistavan aurinkoiseen sunnuntaihin on hyvä päättää antoisa ja vaiheikas kisakesä.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Show-linjalla

Eihän tämä koiraperheen arki ole pelkkää värikkäissä varusteissa poseeraamista, tulosten tuulettelua ja sohvalla söpöilyä. Ehei. Tiedätte varmaan ne hetket, kun tekisi mieli kaupata karvakaverit torilla ja hankkia tilalle Elämä. Esimerkiksi siemailla aamulla rauhassa kahvia ja perehtyä maailman menoon sen sijaan, että kuuraa supikoiran kakassa ilakoineita löyhkääviä kullanmuruja suihkussa. Tai katsella telkkarista lempiohjelmaa ilman, että elämyksen katkaisee sohvan takaa kuuluva räyhäpainimölinä tai joukkohysteerinen vahtihaukku. Taikka istua syysiltaa kynttilöiden ja herkkujen ääressä sen sijaan, että juoksuttaa nuorta huonokäytöksistä agilityeläintä jäähdyttelylenkillä pimeillä kaduilla jäätävässä tihkusateessa 60 kilometrin päässä kotoa.

(Kuva: Ville L.)

Nuori huonokäytöksinen agieläimemme on palannut leikkauslomalta harjoitusten pariin. Viime viikolla iloitsin siitä, että Hatti oli valtavan motivoitunut yhteistyöhön ja seurasi kivasti ohjausta. Eilen se puolestaan taantui treenikentällä puolivuotiaan pennun tasolle. Virtaa riitti kuin isommassakin kylässä, mutta järki näytti pudonneen matkan varrelle ja sen mukana KAIKKI asiat, mitä olemme vuoden ajan opetelleet. Lähdössä pikkunilviäinen varasti toistuvasti, pakkovalssia se ei muistanut koskaan nähneensäkään, se viis veisasi ohjauksistani ja karkaili suorinta tietä putkiin, se aloitti pujottelun innokkaasti ja itsepintaisesti väärältä puolelta, kiersi takaakierrot laajoina kaarina koko hyppyesteen ympäri, soitti suutaan - ja kaiken huipuksi lirautti yhtäkkiä silmieni edessä merkkipissat keskelle kenttää!

Lällällää!
(Kuva: Ville L.)

Oma kärsivällisyyteni hupeni nopeasti shown edetessä, joten koetin päättää harjoituksen helppoon ja suoraviivaiseen onnistumiskokemukseen. Kolmesta viimeisestä hypystä peräti kaksi meni oikein, ja tekopirteän kannustukseni säestämänä pakenimme autoon jäähtymään.

Siinä häpeän kyyneleitä nieleskellessäni muistelin erästäkin mustaa kelpietä, joka puolentoista vuoden itsenäisessä iässä aikanaan vedätti kokematonta emäntäänsä treeneissä minkä ennätti. Nykyäänhän tuo lakupötkö on mitä ihanin ja taitavin harrastuskaveri. Kyllä tästäkin vielä hyvä tulee, vakuuttelin itselleni. Kaikki nopeat ja rohkeat ovat joskus olleet epäkypsiä villikoita.



Pääsin sitten illan päätteeksi kotiin nautiskelemaan lämpimästä suihkusta, pehmeästä sohvasta ja hyvästä ruoasta. Muhmustelin kaksi hävyttömän suloista kelpienketaletta uneen ja mietin, että tässähän se Elämä on.