tiistai 28. toukokuuta 2013

Rimakauhua ja rakkautta

Kun minusta tuli kelpienomistaja, monelta taholta udeltiin: "mitä lajia aiotte alkaa harrastaa?" ja "tuleekos tästä agitykki?" Hiukan hämmentyneenä vastailin, että tämähän on vasta pentu, katsotaan sitten myöhemmin, mistä innostutaan eniten. Aktiivisuus oli yksi olennainen valintaperuste rotua harkitessani, sillä vilkkaanpuoleisena tapauksena toivoin itselleni kaveria, joka jaksaisi juosta, painia, palloilla ja temppuilla kanssani. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi suunnitella pennulle valmiiksi kisauraa tulostavoitteineen – enhän voinut etukäteen tietää, minkälaisiksi koirani ominaisuudet kehittyisivät ja mihin suuntaan yhteistyömme veisi.

Itse olin aivan ulkona harrastuspiireistä, kaikenmaailman tokot ja mejät ja vepet kuulostivat lähinnä japanialta. Arvelin, että minusta tuskin koskaan tulisi koiraihmistä, sellaista vähän omalaatuista tuulipukuhiipparia, joka ei osaa keskustella muusta kuin koirista, reippailee kaiken vapaa-aikansa jossakin ryhmätreeneissä, herää viikonloppuisin epäinhimillisen aikaisin ajellakseen satoja kilometrejä koiratapahtumiin ja luopuu vapaaehtoisesti matkustelusta, koska ei henno olla erossa mussukoistaan.

(Arvaatteko mitä? Tässä on tainnut käydä niin, että minusta on kehkeytynyt täysin pesunkestävä sellainen koiraihminen.)

Lunan täytettyä vuoden päätin lähteä sen kanssa agilityn alkeiskurssille. Minulla oli rajaton luottamus potentiaaliimme - tietenkin koira osaisi hypellä niitä esteitä ja minä juoksennella siinä vieressä. Villeissä visioissani olin jo nähnyt meidät agiliitämässä aina kansaiväliselle tasolle asti. (Minullahan on aina uutta harrastusta aloittaessani tähtäin jollakin mestaruustasolla, ja kun menestyksen rajat sitten tulevat vastaan, onkin aika vaihtaa lajia.) Olisimme taatusti luonnonlahjakkuuksia, vaikka en lajin käytännöistä juuri mitään tiennyt. Jännitin mahdollisia tulevia kilpailuja jo ennen ensimmäisiä varsinaisia treenejä.

MUTTA. Minua ja koiraani yhdistää myös häiriöherkkyys ja matala ärsykekynnys. Emme loistaneetkaan starttikurssilla. Minua nolotti, kun palkkasin koiraa väärällä hetkellä, en saanut sitä odottamaan paikallaan, juoksin itse esteiden läpi ja kompastuin jalkoihini. Koiran puoleinen käsi, kumpi se on? Riippuu siitä, kummalla puolellani koira kulloinkin häslää. Ja miten oli mahdollista, että ikäni tanssikoreografioita hinkanneena en yhtäkkiä kyennyt liikuttamaan jalkojani samalla kun osoitin kädelläni tiettyyn suuntaan?

Aloin ymmärtää, ettei tiemme agiradan valtiattariksi tulisi olemaan mutkaton eikä kuopaton. Ne vaativimmat esteet kun ovat aivolohkojeni uumenissa. Jäin kuitenkin auttamatta koukkuun ja vakuutuin siitä, että kilpailemaan oli päästävä.

(Kuva: © Ville L.)

Kuluneiden kahden vuoden ajan olemme Lunan kanssa käyneet treeni- ja kisakentillä kouluttamassa toisiamme, törmäilemässä, liitämässä, riemuitsemassa ja möhlimässä. "Olisi tärkeää muistaa se esteiden järjestys", minulle on huomautettu poukkoillessani vähän väliä väärään suuntaan. Olemme huipentaneet eräätkin harjoitukset vauhdikkaaseen kelpiekampitukseen – eikös kontaktieste tarkoitakaan sitä, että koira estää ohjaajan etenemisen vartalokontaktilla, jonka jälkeen ohjaaja ottaa perskontaktia kentän pintaan?

Toisilla kerroilla, aivan yhtä yllättäen, kaikki jäsentyy päivänselväksi ja ohjaan pikkukiitäjää keskittynein, itsevarmoin ottein esteeltä toiselle. Nostatamme toisiamme sopivaan vireeseen ja välillemme syntyy nautinnollinen yhteisymmärrys. Adrenaliinin siivittäminä pingomme radan läpi kuusi rimpulakinttua viuhuen. Maalissa huohotan ankarasti ja haluan mennä uudelleen! Kelpien silmät loistavat: mitä seuraavaksi? Tätä lisää! Yhteistä vauhdin hurmaa, pakahduttavaa ylpeyttä ja syvää kiintymystä.

(Kuva: © Ville L.)

Meistä ei saa tasaisen varmoja keskitien suorittajia, vaan painelemme täysillä joko huipulle tai pohjalle. Yksi pieni herpaantuminen radalla voi riittää hylkäykseen, mutta jos sitä alkaa pelätä, saa hyvästellä myös haaveet nopeista nollaradoista. Jonakin hyvänä päivänä olemme ihan ykkösiä. Siihen saakka viiletetään virheitä päin ja sisuunnutaan hylyistä!

maanantai 20. toukokuuta 2013

Häätö punkeille

Tuntemattomasta syystä minun ja paimenten lenkkireiteille osuu useimmiten sen seitsemän mutaojaa, ja aina joku meistä kolmesta saa päähänsä, että tuon ryteikön läpi pääsee varmasti oikaisemaan. Kesäsääret on jo koristeltu ensimmäisillä vatukkonaarmuilla ja onnelliset ojauimarit ovat heittäneet talviturkkinsa.


Meilläpäin puutiaisten asukastiheys ei ole maan suurin, mutta joka kesä noita verenimijöitä tässä kulmilla pyörii, etenkin rantareissujen jälkeen. Siksi koirat saavat jo toukokuun alussa niskaansa apteekista hankittua valeluliuosta. Punkkikarkotteiden turvallisuudesta kohistaan vuodesta toiseen, koska jonkun koira on joskus menehtynyt sellaista käytettyään. Toki ihminenkin voi kuolla vaikka omenaan, jos sattuu olemaan sille yliherkkä. Omien koirieni kohdalla pidän kuitenkin ohjeen mukaista myrkkyannosta pienempänä riskinä kuin punkin puremasta mahdollisesti tarttuvaa sairautta.

Moni koiraihminen vannoo vaihtoehtoisten, luonnonmukaisten punkkikarkotteiden nimeen. Olisi kyllä mahtavaa, jos esimerkiksi valkosipuli, magneetti taikka yrttikylpy todella pitäisi pirulaiset yksiselitteisesti loitolla. Skeptikkona en ihan uskaltaisi moisiin luottaa, varsinkaan runsaspunkkisimmilla alueilla. Yrttipantaa kokeilimme, kun Luna oli pentu, mutta päivittäisten punkkilöydösten jälkeen totesimme sen tehottomaksi.

Epäilyksistäni huolimatta annoin nyt kuitenkin yhdelle "luonnolliselle" valmisteelle mahdollisuuden. Saimme kokeiluun purkillisen Fixodida Zx -jauhetta, jonka vaikuttavaksi aineeksi ilmoitetaan fulvohappo (Tieteen termipankki määrittelee: fulvohappo = humusyhdiste, joka liukenee veteen pH:sta riippumatta.) Valmistaja kertoo, että "aktiivinen ainesosa fulvohappo aktivoi eläimen oman puolustuskyvyn täysin luonnollisesti". Heh, tässä kohtaa naureskelen käännösvirheelle ja näen mielessäni koiran harjoittavan fyysisiä itsepuolustustekniikoita tappajapunkkia vastaan. Puolustuskyky tarkoittaa aivan eri asiaa kuin vastustuskyky, joka perustuu elimistön immuunijärjestelmän puolustusmekanismeihin.

Jos jätetään sanavalinnat sikseen, niin olisin mielelläni halunnut lukea lisää perusteluja sille, millä tavalla tuo humusyhdiste "aktivoi" immuunijärjestelmää ja miten se vaikuttaa punkkien ruokahaluun. Tällaisenaan tuotekuvaus ei aivan vakuuta tieteellisyydellään. Mutta olkoon. Aloitin vertailevan eksperimentin: koe-eläin Hatti on nyt muutaman viikon ajan nauttinut iltaruokansa seassa Fixodida-jauhetta, kun taas verrokkiryhmä Luna sai viime viikolla Exspot-liuosta niskajakaukseensa. Tällaiseen ryhmäjakoon päädyttiin siksi, että haaleanruskeasta turkista mahdolliset salamatkustajat on helpompi bongata kuin mustasta.

Toistaiseksi tuloksista ei ole paljonkaan raportoitavaa - onneksi. Ryteikköretkistä huolimatta koe-eläimellä sen enempää kuin myrkytetyllä verrokillakaan ei ole havaittu ainuttakaan verenimijää. Tiedottelen lähiviikkoina lisää kokemuksistamme. Jokailtaisista punkkitarkastuksista tutkimuskohteet ottavat kaiken nautinnon irti.

Miten teillä varustaudutaan punkkeja vastaan? Turvaudutko tutkittuihin lääkevalmisteisiin vai oletko löytänyt avun jostakin vaihtoehtoisesta konstista?

perjantai 17. toukokuuta 2013

Lumipentu Hatti Hapsenkakkiainen

Ihminen ei voi korvata laumaeläimelle lajitoverin seuraa, ei edes ihmisen parhaalle ystävälle. Toki jotkin rodut tai yksilöt saattavat viihtyä parhaiten perheen ainokaisena lemmikkinä, mutta Luna ei näyttänyt kuuluvan niihin yksilöihin. Mitä enemmän katselin sen pidättelemätöntä kaahailua ja loputtomia painiriehoja koirakavereiden kanssa, sitä vankemmin vakuutuin siitä, että näitä pitää olla kaksi. Itsekin kaipasin laumaa ympärilleni, toiseenkin kylkeen pehmustetta maailmaa vastaan. Niinpä lupasimme Lunalle 2-vuotissynttärilahjaksi pikkusiskon.

Hatti-fnatti syntyi sydäntalven kaamokseen. Sieltä se hölmöläinen tihrusteli viisiviikkoisena pentulaatikon pohjalta pikkuruisine porsaansilmineen ja erottui sisarusten joukosta heti. Paitsi että se oli kaikkein pienin ja erivärisin, tunnistin siinä jotakin. Oman tiensä kulkija! Pentu tepsutteli töppöjaloillaan määrätietoisesti ympäri taloa häntä pystyssä, kun se laskettiin lattialle. Sillä oli jäynät mielessä: matonreuna, kaapinkulma, ihmisvarpaat ja sisarusten hännät joutuivat vuorotellen napakan hammastelun kohteiksi. Se teki isosisko-Lunalle kömpelöitä leikkikumarruksia, yritti haukkua kimeällä äänellä ja tuiskahti kuonolleen. Se mönki syliin, kierähti selälleen ja polki vimmatusti mopoa käyntiin, kun rapsutin kyljestä. Se pötkötti luottavaisena yhden käden otteessa ja kiljui vaativasti, jos maisemat pysähtyivät. Se kapusi rohkeasti lumikolaan pihalla vessareissulla, se pöhelsi muiden mukana lumella ja ilmaisi vilunsa kaikkein äänekkäimmin. Se uinahti äkisti keskelle olohuoneen mattoa, tuoksui pennunpissalta ja näytti hymyilevän lakkaamatta.


Kahdeksi viikoksi piti vielä malttaa jättää ipana emon hoiviin. Kiintymys oli kuitenkin ennättänyt kietoutua tiiviiksi punokseksi sydämen ympärille heti kun annoin sille luvan. Mahtavalla yhden koiran kokemuksella luulimme tietävämme, mitä odottaa. Taas saimme yllättyä luovutushetken koittaessa. Tällä kertaa käsissämme oli avuton pennunpallero, joka nyhjäsi ihmisten jaloissa ja hytisi dramaattisesti portailla, lirutteli sisälle lätäköitä sarjatuotantona ja nukkui sikeästi missä tahansa aina kun väsyi. Ruoan ääressä se ei huomannut, vaikka ympärillä olisi häärinyt pölynimuri tai kirkonkylän iltapäiväliikenne. Hihnassa kulkeminenkaan ei ollut mikään ongelma, mikäli siitä sai syötävää. Nyt vasta aloimme käsittää, mistä niissä koirakirjoissa puhuttiin.


Tattiaisen hurja temperamentti ja taistelutahto tulivat esiin leppoisan ulkokuoren alta aina, jos piti vaikkapa pukea kaulapanta, kuivata tassut tai putsata korvat. Tai vain rauhoittua sylissä riekkuhepulitilasta. Eli USEIN. Miten niin hömelö pikkuinen olento voikin purra ja murista sellaisella voimalla!? Isosiskokaan ei tietenkään säästynyt naskalihyökkäyksiltä, mutta antoi takaisin kiskomalla vetolelun jatkona roikkuvaa kääpiötä pitkin lattioita. Yhteinen leikkisävel löytyi heti ensimmäisenä iltana, eikä sen jälkeen ole mennyt päivääkään ilman olkkariörinöitä, metsähippaa tai pihamatseja.


Mikään ei ole kauniimpaa kuin nukkuva koira. Paitsi kaksi nukkuvaa koiraa. Oma laumani :)

maanantai 13. toukokuuta 2013

Sata lasissa

Pienenä Lunalle ostettiin pääkallokuvioinen pistolukollinen kaulapanta ja tyylikäs talutin samaa kuosia. Jouduimme pian asioimaan eläintarvikeliikkeessä uudemman kerran, sillä pannan muovinen lukko oli - harvinaista kyllä - napsahtanut rikki kovassa käytössä. (Samalla ostosreissulla päädyimme hankkimaan paitsi tukevan soljellisen nahkapannan, myös oikean ison putkiluun, koska rämäpäinen pentumme oli intopäissään nielaissut kokonaisena sellaisen kasvitärkkelyksestä valmistetun purusiilin.) Myöhemmin sain päivittää järeämpään versioon myös jousto-osallisen vetoliinan, jonka olisi kaikkien lainalaisuuksien mukaan pitänyt kestää 15-kiloisen veturin tempaukset katkeamatta.

Niin, aikomuksenani ei tosiaankaan ollut vedättää itseäni nuorella koiralla, jonka fysiikka oli vasta kehittymässä. Halusin opettaa sen ravaamaan vierelläni vyöhön kiinnitettynä, jotta voisimme lenkkeillä yhdessä juosten tai hiihtäen. Suksiin totuttelu ei kuitenkaan sujunut aivan opetussuunnitelman mukaan, sillä ennen kuin ennätin inahtaakaan, musta sähikäinen oli ampaissut riemukkaaseen kiitolaukkaan ja minä raahauduin perässä sukset epätoivoisessa aura-asennossa harittaen, silmät vettä valuen, kunnes lyhyt laturetki päättyi päinmakuulle näreikköön. (Maltti ei ole tämän valjakon valtti.)

Mitkään tavanomaiset "pysähdy aina kun hihna kiristyy" -tyyppiset konstit eivät koskaan ole saaneet Lunaa ymmärtämään, että taluttimessa olisi tarkoitus kulkea kävelyvauhtia. Ei, sen mielestä AINA on tarkoitus kulkea TÄYTTÄ vauhtia. Vierelle tuleminen on kyllä iän myötä mennyt jakeluun, mutta kai lyhytkin käväisy vierellä riittää, jotta voi taas singahtaa jojona hihnanmitan päähän? Mennäänjo pliiiiis pitääpäästätonne!

Onneksi järjestelmällisempi puoliskoni on jaksanut paneutua molempien koirien kanssa keskittymiskykyä ja impulssinhallintaa kehittäviin harrastuksiin vauhtilajien vastapainoksi. Pentukoulun ja tokokurssien jälkeen hänet vei mukanaan rally-toko, jonka monipuolisuus ja iloisuus näyttävät motivoivan työorientoituneita koiriakin innokkaampiin suorituksiin kuin perinteisen tottelevaisuuskoulutuksen staattisuus.

Rally-tokon alokasluokassa koira suorittaa kilpailuliikkeet kytkettynä, ja sääntöjen mukaan sillä on oltava ei-kuristava, sileä kaulapanta. Parahiksi helatorstain epävirallisiin kisoihin Luna ja M saivat käyttöön Mustin ja Mirrin oman Feel-merkin varusteet. Pyöreä nahkatalutin tuntuu miellyttävän pehmeältä kädessä ja on kuulemma sopivan pituinen ja kevyt käsitellä radalla. Tikattu solkipanta on vielä uutuuttaan jäykkä pukea, ja aluksi Luna hetken vierasti pannan leveyttä (3 cm). Panta istuu kuitenkin tosi tukevasti, ja pirteä väri kirvoitti ihastuneita kommentteja kentän laidalla. Kaatosateessa kilpaillut koirakko arvosti myös sitä, että nämä vermeet eivät vettyneet painaviksi tai hiertäviksi kastuessaan. Möllikisoista saalistettiin tällä kertaa hienot 91/100 pistettä ja kolmas sija!







keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kuutamopentu Luna Luupää

Esikoiskoiramme Lunan hakureissu keväällä 2010 oli pitkä ja väsyttävä. Mielialat vaihtelivat riemukkaasta odotuksesta tuskastukseen ja epäilykseen. Sitten kun vihdoin näin Lunapennun, en nähnytkään enää mitään muuta. Mielelläni olisin huomioinut talon omatkin koirat ja keskustellut kasvattajan kanssa, mutta mokoma pikku pikitassu kapusi muitta mutkitta syliini pusuttelemaan ja sai muun maailman hämärtymään niin, että ihmisten puhe ja ympäristön yksityiskohdat valuivat ohitse.

Tulimme heti huomaamaan, ettei tämä pentu ollut koirakirjoista opiskelemamme malliesimerkki. Kun pitkä kotimatka lukuisine kiukkuhaukkuraivareineen oli ohi, ja laskin kahdeksanviikkoisen sisupussin kotipihaan iltapissalle, se lähti empimättä tutkimusretkelle pimenevään iltaan. Kirjassa väitettiin, että pikkupennun saa kyllä juoksemalla kiinni. Tämä pentu oli hetkessä kadonnut talon taakse, ja kokematon emäntä ehti jo hätääntyä menettäneensä sen iäksi. (Onneksi se päätti kuitenkin jäädä meille.)

Kirjassa oli kerrottu myös, että pienen koiralapsen täytyy saada tutkia uutta kotiaan varovasti (jos se uskaltaa) ja levätä sitten rauhassa. Meidän ipanamme ei tuntenut käsitteitä "varovasti" ja "rauhassa". Se ryntäsi täyttä vauhtia ovesta sisään, jahtasi lelujaan ympäri olohuonetta tassut sutien ja tuli sitten silmät säkenöiden kysymään: mitä hauskaa nyt tehdään?

Muut tähän asti näkemämme koiranpennut olivat aina olleet vähän kömpelöitä ja palleroisia, mutta Luna taisi syntyä minikokoisena aikuisena. Sohvalle hyppääminen ja portaiden kapuaminen sujuivat luonnostaan jo luovutusikäisenä, ohikulkevat autot houkuttivat paimentamaan, ojat ja lätäköt polskimaan ja kalliot kiipeilemään korkeimmalle paikalle. Leikkiin lähdettiin epäröimättä niin ärisevien terriereiden kuin vauhdikkaiden vinttikoirien tai leppoisien labbistenkin kanssa. Pikkuvanhan otuksen ei mielestään tarvinnut nukkua suurinta osaa päivästä eikä pissata välittömästi herättyään, leikittyään tai syötyään. Se pomppasi aina jalkeille intoa täynnä, kun joku liikahti, ja se uppoutui pihalla kiinnostaviin hajuihin ja maisemiin, kunnes "pissalle"-käskyä tuskastuneena hokeva emäntä alkoi vääntää itkua.

Ensimmäiset viikot koiranpennun kotiäitinä olivat täynnä ylä- ja alamäkiä, itkuromahduksia ja ilopyrähdyksiä. Pääni oli uupumuksesta pehmeä ja ajantaju sekaisin. En muistanut mikä päivä on, maksoin laskut myöhässä, hiippailin kotona tahraisissa verkkareissa tukka päätä myöten, hymyilin typerästi ja ajattelin unirytmi-, pissa- ja kakkajuttuja. Käytännön arki koiran kanssa ei sinänsä yllättänyt, vaan se, miten paljon minä itse stressasin uutta elämäntilannetta, vaikka kyseessä oli iloinen muutos. Omat tarpeet unohtuivat, kun mietin vain, onko pennulla vessahätä, onko se saanut liikaa tai liian vähän huomiota, olenko palkinnut sen oikealla hetkellä, ei kai se ole yliväsynyt, läheisriippuvainen tai hämmentynyt, etenemmekö sopivaan tahtiin, voiko siitä kasvaa tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä aikuinen koira, jos en muista tai osaa noudattaa pentuoppaiden vaiheittaisia ohjeita oikeassa järjestyksessä ja suorittaa riittävän monia toistoja.

Iltaisin kävin sanomassa pikkudingolle hyvää yötä, kun se käpertyi petiinsä olohuoneen nurkkaan. Sivelin hellästi sen suupieliä, hypistelin silkkisiä korvalehtiä ja höpöttelin hiljaisia rakkaussanoja, ja se ymmärsi rakkauteni, käänsi korvat rennosti pitkin päätä ja lipoi kättäni pitkällä kielellään. Silloin kun minulla ei vielä ollut koiraa, en aavistanut, mistä jäin paitsi: polkuanturoiden popcornisesta tuoksusta, tyytyväisyysurahduksista, mantelisilmien luottavaisesta katseesta, väsyneen kirsun tuheltamisesta tassujen välissä, vartaloa vasten nojautuvasta lämmöstä, joka tuntuu vain niin suloiselta, ettei sitä pysty kuvailemaan tai kuvittelemaan.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Kytkennät kohdilleen

Uusi, koirantuoksuinen elämäni alkoi kolmisen vuotta sitten. Jälkeenpäin en voi ymmärtää, miksi vasta silloin. Mitä elämää se sellainen on olevinaan, johon ei koiria kuulu? Minulla olisi aina pitänyt olla koiria.

Muita öttiäisiä on ollut vuosien varrella sitäkin enemmän: kaneja, gerbiilejä, kesyrottia, hiiriä, deguja, undulaatteja. Hoitokissoja, -vasikoita, -kanoja ja -ankkoja. Suuria suunnitelmia ja uhkarohkeita unelmia: halusin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin pesemään öljyyntyneitä lintuja, muuttaa Alpeille vuohipaimeneksi, lähteä Etelä-Afrikkaan hoitamaan apinoita. Haaveilin pelastavani kaikki vähäosaiset ja väärinymmärretyt luontokappaleet sekä saavani kanssaihmiset näkemään, että pienimmällä hyttyselläkin on oikeus elää.

Villi idealismi ei lopulta siivittänyt minua sen kauemmas kuin itäsuomalaiseen maalaiskylään, omaan pieneen puutaloon, jossa on ikkunat metsään päin. Oli löytynyt Koti rakkaan elämänkumppanin kanssa jaettavaksi, oma yritys lähti pyörimään korvesta käsin, oli tilaa ja vapautta ja hyvä hengittää. Katselin työhuoneen ikkunasta puita ja lintuja, juoksin yksin pitkiä lenkkejä maantien laidassa ja poimin iltahämärissä kaneille ruohoa pihalta. Loppusyksyisin pimeys ja kylmyys saivat minut alavireiseksi, ja kevään tullessa virtaa kertyi puolestaan turhautumiseen asti.

Mielessä häivähteli, että jotakin tähän yhtälöön vielä kaipaisi. Oletteko koskaan koiraa ajatelleet, joku uteli silloin tällöin. Olihan tuo hautunut haaveiden mapissa, mutta eihän se käytännössä toimisi, kun on näin pieni talo ja nuo puputkin. Ja miten perustelisin itselleni sen, että on ookoo syöttää koiralle lihaa, vaikka kritisoin tehomaataloutta? Koiraperheissä kyläillessäni olin kyllä aina viihtynyt paremmin lattian rajassa kyhnytellen, kontaten ja köyttä repien kuin kahvipöydässä jalat maassa keskustellen.

Kerran tein huvikseni nettitestin "Mikä koirarotu sinulle sopii?". Rotutuntemukseni ei ollut tuolloin järin vahvalla pohjalla. Tiesin, että "susikoirat" ovat hienoja ja viisaita, "lassien" oikea nimi on collie, pienet pörröiset ovat "puudeleita" ja muut sitten enimmäkseen jotain terriereitä. Testin tuloksissa mainittiin uppo-outoja rotuja. Mikä tuollainenkin australiankelpie mahtaa olla? Napsautin uteliaana linkkiä rotukuvaukseen.

Silloin kolahti ja lujaa. Jos joku olisi jo aiemmin kertonut, että juuri minua varten on räätälöity tuollainen kokonaisratkaisu, en olisi antanut minkään sivuseikkojen viivyttää päätöstäni! Miksi ihmeessä rotu on niin harvinainen, vaikka se on noin täydellinen? Meitä vietiin. Oli saatava selville KAIKKI, luettava, soiteltava, kirjoiteltava viestejä, ajeltava satoja kilometrejä, katseltava kuvia, rapsuteltava ilmieläviä ihanuuksia, pidettävä strategianeuvotteluita ja hankittava varusteita.

Niin me löysimme Lunan - omapäisen pikimustan sähikäisen, joka muutti maailmani. Se onkin sitten oma tarinansa. Ja toinen tarina alkoi kaksi vuotta myöhemmin, kun laumamme jatkoksi liittyi mekastava ja hymyilevä sylinvaltaaja Hatti.