torstai 28. heinäkuuta 2016

Kantarellikoiruuden lyhyt oppimäärä


Koiran kirsu on hämmästyttävä aparaatti. Tuntuu vaikealta edes käsittää, miten suunnattomasti erilaisia hajuvivahteita se kykenee havaitsemaan ja analysoimaan. Ja jos koiria voidaan kouluttaa vainuamaan huumekätköjä, ihmisen verensokeritasoja tai syöpää, ei esimerkiksi tietyn sienilajin tunnistamisen luulisi olevan nuuskuttimelle temppu eikä mikään.

Nyt kun Hatti on ollut sairaslomalla agilitysta, ja rally-tokotreeneistäkin on pidetty kesätaukoa, ovat sekä kelpiet että emäntä kaivanneet jotakin muuta ajanvietettä metsälenkkien ja uiskentelun oheen. Eräänä iltana lenkkipolun varressa sammalen seasta kurkisteli joukko pieniä kirkkaankeltaisia lempparisieniäni, jotka saivat minut innostumaan: nytpä koulutankin itselleni kaksi kantarellikoiraa! Nose work -harjoitukset eucalyptus-hajulla sujuvat jo mukavasti, joten samalta pohjalta oli ihan yksinkertaista lähteä treenaamaan kantarellin tunnistusta.


Uhrasin siis omista iltapalaherkuistamme pari sientä harjoituskappaleiksi. Aluksi ojensin sientä koiralle nuuhkaistavaksi ja työnsin heti perään namia suuhun uudelleen ja uudelleen, jotta hajun ja palkan välille muodostuisi vahva kytkös. Aina kun koira haistoi sientä, sanoin "kantarelli". Seuraavaksi laitoin sienen lattialle koiran eteen, sanoin vihjesanan ja palkkasin nuuhkaisusta nopeasti, ettei koira ehtisi ottaa sientä suuhunsa. Hatin kanssa tämä vaihe ei heti toiminut aivan saumattomasti, vaan ensimmäinen harjoitussieni ennätti päätyä hakkelukseksi. "Jätä"-käskyllä sain Hatikaisenkin vähitellen ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse maistaa.


Luna hoksasi jo ensimmäisellä treenikerralla alkaa itse tarjota nose workista tuttua ilmaisuaan eli istahtaa haistettuaan kantarellia. Hatille luontaisin ilmaisu on maahanmeno, joten autoin sitä aluksi erillisellä "maahan"-käskyllä nuuhkaisun yhteydessä. Nämä alkuvaiheen harjoitukset ovat koko sienietsinnän pohja, joten helppoja toistoja kannattaa tehdä paljon, jotta hajusta syntyisi vahva muistijälki ja jotta ilmaisun idea olisi koiralle selvä ennen tehtävien vaikeutumista.


Seuraavaksi treenattiin kantarellin etsimistä helpoista piiloista sisällä. Otin harjoitussienen käsittelyyn avuksi pihdit, koska halusin häivyttää oman hajuni mahdollisimman pian pois häiritsemästä. Sitten siirryttiin nuuhkimaan irtosientä pihanurmikolla ja metsässä ennen kuin ryhdyttiin tositoimiin. Maassa kasvavat, koskemattomat sienet ovat kuitenkin aina haastavampia tapauksia kuin jo tutuksi tullut harjoituskappale.


Tiedossani oli pari varmaa kantarellipaikkaa, joista oli hyvä aloittaa varsinaiset maastotreenit. Halusin tehdä onnistumisen mahdollisimman helpoksi, jotta sienikoululaisten motivaatio pysyisi yllä. Vein kummankin koiran vuorollaan ihan lähelle kantarelleja, annoin "kantarelli"-käskyn ja osoitin oikean suunnan. Ensialkuun molemmat näyttivät hieman hämmentyneiltä ja tarjosivat jokusen valeilmaisun, jolloin vain toistin vihjesanan ja osoitin sieniä vielä lähempää. Parin onnistuneen toiston ja ruhtinaallisen palkintoseremonian jälkeen jatkoimme matkaa rennon metsälenkkeilyn merkeissä ja jätimme opit hautumaan, sillä tällainen nenä- ja aivojumppa väsyttää tehokkaasti.


Metsätreenien jälkeen huomasin kirsujen osoittavan omaehtoisesti uudenlaista kiinnostusta muihinkin sienikunnan olentoihin. Lenkkipolun varrella nuuhkaistaan ohimennen, onko kyse oikeasta lajista. Ja voi sitä ylpeyttä, kun oma kantarellikääpiö tekee ensimmäisen itsenäisen löytönsä paikasta, jossa en itse ole keltaisia aarteita koskaan huomannutkaan!

Opetusvideollamme sienikoululaiset esittelevät harjoittelun etenemistä.



VINKKI: Harjoitussieniä (tuoreita tai kuivattuja) voi myös laittaa alkuvaiheessa purkkiin, jossa on reiällinen kansi, jotta niihin ei tulisi niin paljon häiriöhajuja käsittelystä eikä koira pystyisi ottamaan niitä suuhun. Purkkivaiheeseen ei kuitenkaan kannata juuttua pitkäksi aikaa, ettei purkista tule koiralle Se Juttu.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Lepää rauhassa, Sylvi Selviytyjä


Haluan omistaa tämän postauksen Lunan ja Hatin pitkäaikaisimmalle ja läheisimmälle koiraystävälle, Sylville, joka nukkui juuri pois 13 vuoden kunnioitettavassa iässä. Itsekin olin tuntenut tuon kultaisen collien pikkupennusta asti, kävellyt sen kanssa monet lenkit, kuunnellut monet yöt sen vienoa kuorsausta ja herännyt aamulla innokkaan puikkonokan lähituijotukseen. Blogissamme se on esiintynyt merkittävässä sivuroolissa vuosien varrella.

Sylvi sai elää loppuun asti täyttä koiran elämää virkeänä ja hyväkuntoisena seniorina. Tammikuussa diagnosoitu virtsarakon kasvain oli hyvin hitaasti kasvavaa laatua eikä näyttänyt vaivaavan millään lailla. Vielä juhannuksena meillä oli ilo saada reipas colliemummo vierailulle. Sylvi oli yksi niistä harvoista vieraista koirista, joiden seurassa Hattikin on aina tuntenut olonsa kotoisaksi ilman turhaa kyräilyä ja epävarmuutta.


Viimeisenä aamunaan Sylvi oli käynyt pirteänä vakiokävelyllään, syönyt aamiaisensa tavanomaisen valtavalla ruokahalulla ja jäänyt lempipaikalleen sohvalle nukkumaan emännän lähtiessä töihin. Sitten se ei vain enää herännyt. Surullisuudestaan huolimatta lähtö oli niin levollinen ja kaunis, kuin se voi olla.

Koko laumamme lähettää lämpimiä ajatuksia ja lohtulipaisuja Sylvin omille ihmisille ja muille rakkaan lemmikkinsä menettäneille. Emme koskaan unohda sympaattista pitkäkuonoista ystäväämme.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Hauis-Hatikainen heräämössä

Lemmikkieläimet lievittävät stressiä - ainakin silloin, kun ne nukkuvat kiltisti kotisohvalla eivätkä altistu maailman vaaroille. Mutta kun yhtä lemmikkiä on juuri kuntoutettu koko talvi, ja toinen joutuu sairaslomalle puoleksi kesää, saattaa emännän stressikäyrä pompsahtaa kauas terapeuttisen tason yläpuolelle.

Hatin kanssa oli tarkoitus päästä heinäkuussa vihdoin tykittämään täyttä vauhtia agilitykentillä, kun olimme palautuneet alkukesän pienistä vastoinkäymisistä, SM-kisareissusta, juhannusvieraista ja työkiireistä. Intoa puhkuen ilmoittauduin kilpailuihin ja valmistauduin lähtemään valmennusryhmän treeneihin yli kuukauden tauon jälkeen. Mutta yhtäkkiä Hatti ontui. Kesken aamuisen olkkaripainin se nosti etujalan jäykkänä ilmaan, kuin se olisi mennyt "lukkoon", ja paneutui hetkeksi surkean näköisenä makailemaan. Mistään ei löytynyt aristusta, turvotusta, ei edes roskaa anturoiden välistä.
Olisin voinut helposti unohtaa koko episodin, sillä se oli ohitse yhtä äkkiä kuin alkoikin. Pikkukelpiessä on aina ollut hiukan draamakuningattaren vikaa, ja nyt muistin, että pari vastaavanlaista tilannetta oli aiempina vuosina kuitattu muurahaisen puremalla tai riehuperäisellä lihaskrampilla. Aiemmasta poiketen oire kuitenkin tällä kertaa toistui viikon sisällä, ja minuun iski pieni paniikki. Lunan vammasta olen oppinut kantapään (tai nuljuluun) kautta, että näkyvä ontuminen tuppaa olemaan vain jäävuoren huippu, eikä sen aiheuttaja hoidu pois muutamassa päivässä, jos viikoissakaan. Mitä jos jotakin on jo peruuttamattomasti vialla? Mitä jos Hatistakaan ei enää ole agilitykoiraksi? Tunteiden ja muistojen myräkkä ehti hetkessä pyyhkäistä mielen pyörryksiin, ennen kuin arki koitti ja pääsimme eläinlääkärin pakeille.

"Tällähän on valtavat lihakset", kommentoi lääkäri ensi töikseen tunnustellessaan Hatin raajoja ja selkää läpi. Olkapäästä löytyi aristusta, joka viittasi selvästi biceps-jänteen tulehdukseen. Kaiken varalta koipi kuvattiin vielä varpaista lapaan asti, mutta nivelissä ei onneksi ollut sanomista. Tulehduskin on lievää laatua, vaikkakin vaatii jatkuvaa huoltoa ja tarkkailua, jottei pääsisi uusimaan tai kroonistumaan. Kuukauden agilitykielto kuulosti jopa lyhyeltä niihin synkkiin visioihin nähden, joita olin päässäni maalaillut. Lopullinen agilitysta luopuminen olisi nimittäin taatusti ottanut todella koville, kun upea matkamme Hattiaisen kanssa tuntuu olevan vasta aluillaan, joten olen onnellinen, ettei sellaiseen päätökseen ole nyt aihetta.

Läpivalaisu osoitti, että pieni sammakko on ehjä.

Vaikka treeni- ja kisasuunnitelmien jäädyttäminen harmittaa, olen ehdottomasti valmis pitämään pidempäänkin taukoa ja panostamaan kuntouttavaan liikuntaan, hierontaan ja laserhoitoon, jos vain pieni murunen voi sen ansiosta pysyä terveempänä ja kestää paremmin rakkaan yhteisen harrastuksemme rasituksia. Omat turhautumisen tunteet ja rahanmenetykset ovat loppujen lopuksi pieni hinta siitä.

Kun rauhoitettu potilas oli röntgenkuvauksen jälkeen saanut herätteen, sen häntä heräsi ensimmäisenä vastaamaan jutteluuni. Kohta harhaileva katsekin nousi ihmettelemään tuota takapäässä heiluvaa kummaa ilmiötä. Onnekseni sain tämän hellyttävän hetken videolle!

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Luna ja pelastajapossu

Järvijäärä Luna on suureksi riemukseen päässyt jälleen nauttimaan uimisesta, joka viime kesänä jäi vähiin jalkavamman vuoksi. Nyt jalka on pysynyt kunnossa, ja lihaskuntoa on vahvistettu maltillisella jumppailulla ja vapaalla liikunnalla vaihtelevassa maastossa. Edelleen jaksan joka päivä tulla onnelliseksi siitä, että pikku vesipeto on terve ja saa ottaa kesästä ilon irti!

(c) Veera R.

Kuntoutuksen ja kunnon ylläpidon kannalta vesi on monipuolinen elementti: rauhallinen uintilenkki huoltaa lihaksia, rentouttaa mieltä ja virkistää oloa helteellä, rantavedessä kahlaaminen eri syvyyksissä ja eri askellajeilla on tehokasta mutta hellävaraista vastusharjoittelua lihaksille. Luna rakastaa kaikkia vesilajeja (mukaan lukien mutaojakylvyt ja suomöyrinnät), mutta hauskinta on tietenkin se, että ehjäjalkaisena saa välillä myös loikkia lelun perään riehakkaasti pärskytellen!

Uimakauden kunniaksi saimme juuri Mustilta ja Mirriltä uuden veikeän vesilelun, ja koska Luna ei viime vuonna päässyt osallistumaan lentävän lobsterin testiryhmään, se sai tällä kertaa yksinoikeuden All For Paws Chillout Lifeguard -possun ensimmäiseen vesillelaskuun. Uimarenkaalla varustettu vaaleanpunainen neopreeniporsas näyttää äärimmäisen lokoisalta laineilla lilluessaan.

Tämän lelun noutamisesta ei sisarusten tarvitse jatkossakaan kilpailla, sillä yhdestä lelusta tuleekin kaksi, kun pelastusrengas irrotetaan possun ympäriltä. Molempia voi heittää erikseen, ja muovinen rengas kestää vähän hammasteluakin. Luna ihastui kuitenkin eniten pehmeään possuosaan.
Löhölomailevien porsaiden vaaninnan ohessa vesipetomme malttoi harjoittaa myös kuntouttavaa vesikävelyä, jossa siitä onkin kehittynyt varsin taitava. Kaiken murehtimisen jälkeen on suorastaan liikuttavan hienoa nähdä, miten vahvasti ja tasapainoisesti pienet mustat jalat tekevät töitä!