lauantai 26. huhtikuuta 2014

Pehmoilua

Lunan pitkäaikaisin pehmolelusuhde muodostui varhaispentuudessa "kummitädin" lahjoittamaa isoa sinistä norsua kohtaan. Kelpielapsen iltarutiineihin kuului miltei itsensä kokoisen norsun juhlallinen ulkoilutus kärsästä riepottaen ympäri olohuonetta. Kaikki muut pehmot kokivat tuota pikaa karun kohtalon pennun hampaissa, mutta norsua kohdeltiin mitä hellimmin - kunnes noin vuoden ikäisenä pikkukelmi päätti kasvaa isoksi ja silputa uskollisen unikaverinsa. Emännistö otti tapauksen raskaammin kuin sankari itse.


Koirat näyttävät kokevan syvää viettityydytystä saadessaan raadella pehmoeläimiä. Ihmisille söpöt palleroiset leluhahmot suurine silmineen edustavat inhimillisyyttä ja lapsuuden turvallisia hetkiä, mutta nelijalkaiset ystävämme iskevät säälimättä ensimmäiseksi juuri silmien kimppuun, sitten saavat kyytiä korvat ja raajat, ja lopuksi nyhdetään täytteitä ulos hartaasti nautiskellen ja levitellään ne ympäriinsä. Hatilla on harmillinen mieltymys myös syödä saaliinsa, joten petoleikin jäänteet on kerättävä pikaisesti pois kuljeksimasta.

Uusissa lahjaleluissa on yleensä se ongelma, että hellämieliset omistajat tahtovat jemmata ne koristeiksi, sillä niiden lahtaaminen olisi liian tuskallista seurattavaa. Vieraiden tullessa hienot pehmot otetaan nätisti esiin, jotta koirat eivät kantaisi kyläilijöiden syliin kaikkia löytämiään likaisia sukkia ja kuolaisia puruluita. Edustuslelut ovat sitten sitäkin kovempaa valuuttaa, koska ne eivät ole aina vapaasti saatavilla.


Taannoisessa postauksessa näittekin jo vilauksen merkillisestä yksisilmäisestä monsterijäniksestä, jonka Musti ja Mirri lähetti sähköpaimenille yhteiseksi syntymäpäivälahjaksi.


Leppoisa Luna harvoin puolustaa omaisuuttaan, mutta tämän lahjan kohdalla vaimea murahdus pikkusiskolle kertoo, että uusi lemppari on tainnut löytyä. Go Dog Bunster kestää pureskelua tavallista paremmin erikoisvalmisteisen vuorimateriaalin ansiosta. Sataprosenttisen raatelunkestävä pehmolelu on tietenkin melko lailla mahdoton yhtälö, mutta kyllä näille sympaattisille Go Dog -mörriäisille uskaltaa tällä kokemuksella povata keskimääräistä pidempää elinikää muuallakin kuin pianon päällä.

"Yhteinen" (= minun).

torstai 24. huhtikuuta 2014

Koiran luonto

Uintikausi on korkattu! Ensimmäisellä kerralla vain Luna uskaltautui järveen ja Hatti jäi tapansa mukaan rannalle kiljumaan, mutta nyt kääpiö molskahti jo reippaasti isosiskon perään keräiltyään hetken rohkeutta. Vesi on toki kylmää, joten muutaman minuutin puljaaminen saa tässä vaiheessa riittää, vaikka kelpit olisivat kernaasti vielä jatkaneet. Tästedes tuskin päästään enää yhdeltäkään lenkiltä kotiin kuivin turkein, kun vetehiset intoutuvat vilvoittelemaan jokaisessa rapakossa.



Aurinko ja asiaankuuluvat piehtarointihepulit varvikossa pitivät huolen siitä, ettei vilu päässyt yllättämään. Uintireissun jälkeen rentouduttiin jäisten possunrankojen parissa pihamaalla.


Se oli rakkautta ensi lipaisulla.
Tiesitkö muuten, että tänään vietetään valtakunnallista koiranpäivää? Tämänvuotinen teema "Hyvää elämää koiran kanssa" sopii sähköpaimenten blogiin kuin kelpie kainaloon. Tämä blogi kertoo omaa tarinaani siitä, miten koira voi avata ihmiselle aivan uuden, valoisamman maailman. Koirat pelastavat ihmishenkiä, löytävät kadonneita, vainuavat vakavia sairauksia ja avustavat vammaisia, mutta arjen sankarikoiria ovat myös kaikki ne tassuterapeutit, jotka tuovat ihmistensä jokaiseen päivään iloa, läheisyyttä, sisältöä, toivoa, rohkeutta, mielenrauhaa, liikuntaa ja luontoelämyksiä.

Koiranpäivää ja kevättä juhlistamme harrastamalla koiran luonnon mukaista ruokintaa. Se ei liity mihinkään luomuun, barffiin, susiin eikä edes yhdyssanavirheisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, että koira saa toteuttaa koiran luontoa ja emäntä laiskaa luontoaan.
Kestosuosikkiresepti:
- otetaan kaksi canis lupus familiarista ja istutetaan ne paikoilleen
- viskellään päivän kuivamuona-annos mahdollisimman laajalti pitkin maita ja mantuja
- annetaan istujille käsky "Vapaa, etsi!"
- siemaillaan kahvia portailla auringonpaisteessa, kuunnellaan lintujen laulua ja kirsujen keskittynyttä nuuhkutusta.


Voitteko uskoa: meilläpäin kasvaa Purenatural-nappulaa luonnonvaraisena!

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Piinaviikon piristäjät

Pääsiäisviikkomme ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Ison työprojektin päätyttyä odotin keväisiä vapaapäiviä, kaivattuja vieraita ja aurinkoista ulkokisakauden avausta, mutta iloinen jälleennäkeminen perheenjäsenten kanssa johtikin rajuun vatsatautirulettiin, joka kaatoi kunkin vuorollaan sängyn pohjalle. Minun kohdalleni onni osui juuri kisoja edeltävänä iltana, joten vietin kisapäivän pahoinvoivana ja pahantuulisena kotona peiton alla ja seurasin tilannepäivityksiä sosiaalisen median välityksellä.

Kun olo on kurja, terapiskit ovat aina lähellä.

Tauti ei kuitenkaan ollut kuolemaksi, ja uusia kisojakin tulee. Malttamatonta mieltä ja levottomia jalkoja tyynnyttää se ajatus, että ulkokausi on vasta aluillaan ja pitkä lämmin kesä siintää edessäpäin. Läheisten tapaaminen oli tietenkin kärsimyksen arvoista. Hattiainen oli onnensa kukkuloilla, kun suukoteltavan ihana pieni ystävä tuli käymään ja jakoi auliisti murusia eväistään.


Pikkuihminen ihastui koirien uusiin virnistyspalloihin niin kovasti, että halusi sulloa omat välipalansa niihin ja ottaa ne jopa sänkyyn mukaan. Vanhemmat joutuivat siis vierailun jälkeen suuntaamaan Mustiin ja Mirriin leluostoksille. Hyvä tietää, mihin kummilapsen lahjahankinnat kannattaa jatkossa keskittää!


Taustalla touhua ihmettelee 10-vuotias colliemuori Sylvi, joka maaseutulomallaan nuortui jälleen koikkelehtimaan metsärallia kevein jaloin ja piehtaroimaan varvikossa sydämensä kyllyydestä. Sylvi ja sen emäntä olivatkin korvaamaton apu kelpieiden ulkoilutuksessa ja viihdytyksessä, kun itse sairastimme.


Lenkkimme ovat viime päivinä jääneet lyhyiksi, mutta lapsenvahdinta, sairaanhoito ja samojen vieraiden yltiöpäinen tervehtiminen yhä uudelleen kävivät sähköpaimenille työstä. Tarvitsisimme kai vähän lomaa toipuaksemme tästä lomasta :)

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Hymyä huuleen



Jäykkäjalka-Luna kävi perjantaina osteopaatin hoidettavana. Nikamat tuntuivat olevan kunnossa ja normaalit, kuten röntgenkuvienkin perusteella näytti, mutta oikeanpuoleinen SI-nivel (ristiluun ja lonkkaluun välissä oleva nivel) liikkui selvästi jäykemmin kuin vasen. Oireetkin täsmäsivät SI-nivelen jumitukseen, joten hoito painottui siihen. SI-nivelten ongelmat ovat hyvin yleinen lanneselän vaivojen aiheuttaja sekä ihmisillä että koirilla, vaikka rankamme ovat eri asennossa. Ihmisellä lantio alueelle kohdistuu suurempi kuormitus kuin koiralla, jolla etupää kannattaa suuren osan kehon painosta. SI-nivelet ovat kuitenkin kaikilla heikko lenkki, joka ottaa herkästi itseensä esimerkiksi liukastumisista, törmäyksistä ja agilityn hypyistä. Toisilla yksilöillä kulmaukset tai muut rakenteelliset piirteet voivat lisäksi altistaa tämäntyyppisille ongelmille.

Osteopaatti hiukan ihmetteli Lunan korkeaa kipukynnystä. Hoitotilanteessa olisi ihan hyödyllistä, jos koira ilmaisisi selvästi, milloin tuntuu epämukavalta, mutta Mustilla ei ole tapana kiljua kipuaan. Se nauttii ihmisten kosketuksista ja luottaa siihen, että sille tehdään hyvää. Kipureaktioita oli tulkittava silmien ilmeestä, hengityksen rytmistä ja kehon rentouden vivahteista. Ongelmakohtaa käsiteltäessä musta pää kohosi hetkittäin alustasta ja katse näytti kysyvältä.

Panostukseni Lunan lihashuoltoon ei ollut mennyt hukkaan, sillä lihaksistossa ei ihmeempiä jumeja enää ollut, ja lihaskunnostakin tuli kehuja. Kaiken kaikkiaan osteopaatti ei nähnyt mitään estettä normaalille vapaana liikkumiselle eikä edes agitreeneihin palaamiselle, kunhan kuntouttavista ja huoltavista toimista pidetään huolta. Vapaata ravia metsäpoluilla, uintia heti kun olosuhteet sallivat, paikallista lämpöhoitoa ongelmakohtaan, venyttelyä ja nivelen kevyttä mobilisaatiota treenien jälkeen sekä vakauttavia harjoituksia tasapainotyynyllä (jonka kävimme heti kotimatkalla hankkimassa).

Minähän olin jo ehtinyt tehdä surutyötä Lunan agilityuran päättymisen varalta ja opetellut hyväksymään sen ajatuksen, että minulla on tästedes vain yksi agikoira. Mieleni on taipuvainen pelkäämään aina pahinta, enkä siksi uskalla aivan varauksetta luottaa kokeneimpienkaan ammatti-ihmisten sanaan. Ihmiset ovat erehtyväisiä, jotakin voi aina jäädä huomaamatta tai tulkitsematta, mitäjos ja mitäjos. Lunan oireet ovat näyttäneet lieviltä, mutta koska kyse on tosiaan eläimestä, joka ei herkästi valittele, on pienimpäänkin toispuoleisuuteen ja aavistuksenomaiseen liikkeen epäpuhtauteen suhtauduttava vakavasti. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin toivoa täynnä, ja suupielet kääntyvät väkisinkin hymyyn.

Don't worry! Be happy!

Lupailin aiemmin paljastuksia Mustin ja Mirrin lähettämän syntymäpäiväpaketin sisällöstä. Päähenkilöidemme säihkyvien hammasrivistöjen salaisuus on kuminen Rogz Grinz -pallo. Molemmat kelpiäiset saivat omat hulvattoman synttärilahjapallonsa, jotka pomppivat ja kelluvat vähintään yhtä taitavasti kuin kantajansakin. Ontossa pallossa on täyttöaukko, johon voi tunkea vaikkapa kuivatun kanaherkun askarreltavaksi. Kokeiltu on myös minttupalaa, joka on juuri aukon kokoinen. Älypää-Musti onnistui keplottelemaan senkin ulos, mutta blondille pikkusiskolle pulma kävi liian haastavaksi, ja apuun rientänyt blondi emäntäkin sai ratkoa itseaiheutettua ongelmaa hyvän tovin :D Kelpien suuhun sopiva pallo toimii myös hilpeyttä herättävänä tervehdysleluna.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Koipilas ja toipilas

Agirintamalla on ilmassa kevättä ja ristiriitaisia tunteita. Luna pääsi viime lauantaina pitkästä aikaa kisaamaan, mutta urakkamme päättyi pettymykseen jo ennen viimeistä starttia. Pikisilmä ei ollutkaan vielä kunnossa. Toki se kiskoi intohaukkuen kohti lähtöaluetta ja paineli kaksi rataa täysillä, mutta jo toisen startin lämmittelyn aikana olin huomaavinani oikeassa takajalassa pientä jäykkyyttä. Jälkiviisaana on hyvä pohdiskella, miksen heti uskonut pahaa aavistustani vaan sysäsin sen päättäväisesti vainoharhaisuuden piikkiin ja käskin itseäni järkiintymään.

Kuva: Jukka Pätynen / Koirakuvat. (Kopioitu kuvaajan luvalla.)

Toisella radalla meno ei oikein tuntunut siltä kuin piti, Luna liukastui kakkoshypyltä oikealle kyljelleen ja kolautti lopussa okserin molemmat rimat alas. Tauolla syynäsimme koiran liikkumista yhdessä M:n kanssa, ja jalan varominen oli nyt sen verran selvää, ettei kolmas startti ei tullut kysymykseenkään. Yritin hengitellä syvään, sillä kyyneleet puskivat väkisin silmiin. Ei siksi, että jouduin jättämään kisat kesken, vaan koska rakkain pieni eläin oli kipeä, ja minua väsytti kaikki epätietoisuus. Mitä olisin voinut tehdä toisin ja paremmin? Oli tutkittu, lääkitty, hierottu, jumpattu, lämmitelty, palauteltu, puettu, ravittu, liikuttu, levätty, huolehdittu ja harkittu. Edellisenä iltana olin tehnyt tarkoin koostetun palautusjuoman valmiiksi pulloon ja tarjoilin sitä sopivina annoksina starttien välillä. Silti pieni rakas oli kipeä! Sydäntä raastoi enkä tiennyt, miten tästä eteenpäin.

Kisapäivästä jäi apea mieli, eikä videoiden editointikaan tahtonut maistua, vaikka tavallisesti se on minusta hirveän hauskaa. Kaksi kiinnostavaa ja haastavaa rataa selvitimme kuitenkin ihan kelvollisesti, vain hiukan häröillen.


Kotona annoin Mustille kipulääkettä, käperryin sen viereen sohvalle ja supattelin suippokorvaan, että ikinä enää ei tarvitse hyppiä maksihyppyjä, jos se tekee kipeää. Pääasia että saamme olla yhdessä, vaikka sitten joutuisimme luopumaan agilitysta.


Mustiaisen kanssa ei siis ole ainakaan toistaiseksi asiaa treeni- tai kisakentille, vaan sen osalta keskitytään jälleen vaivan syyn selvittelyyn ja hoitoon. Onnena onnettomuudessa minulla on toinenkin agikoira, joka peräti uhkaa aikuistua! Kävin tovi sitten kouluttautumassa pikkuhöntiäisen kanssa, ja se jaksoi hienosti keskittyä vaativaan treeniin ja seurasi ihanasti ohjausta. Yhteispelin toimivuutta edisti tietysti sekin, että emäntä sai jälleen erinomaisia vinkkejä ohjauksen tarkentamiseen.

Sitten pitäisi vielä saada omat jalat liikkumaan. Minulle ei ole isolla kauhalla annosteltu nopeita lihassoluja, mutta aikomuksena olisi valjastaa edes se teelusikallinen hyötykäyttöön, joten koetan parhaani mukaan ottaa oppia kelpieiden vauhtileikittelymenetelmistä. Jo maaliskuun puolella päästiin juoksemaan ylellisen kuivilla, sulilla metsäpoluilla, ja ulkotreenikauden alkuun on enää muutama viikko!


Koipilas-Lunan lisäksi meillä on tänään toinenkin toipilas. Pikkusisar oli mielestään vakavasti sairas ainakin kello kolmelta aamuyöllä. Havahduimme hyytävään YÖÖÖÄÄÄÄRRK-karjaisuun, kun Huuto-oksentaja Hatikainen palautti iltaruokansa olohuoneen matolle pettämättömän dramaattiseen tyyliin. Sitten potilas nikotteli surkeana portilla, että pitäisi päästä kainaloon peiton alle tekemään kuolemaa.

Kiitos kysymästä, voin edelleen todella huonosti.

No ei päässyt, vaikka vetoomus oli kovin vakuuttava. Aamulla vastassa riekkuloi kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyt olento, joka tarkasteli ihastuksissaan yöllisen tragedian tuoksuja matossa.

Mihin se mun ruoka mahtoi tästä joutua? Nyt olis maistunut.