maanantai 29. syyskuuta 2014

Nollattoman kauden nollaus

Agilityn ulkokausi alkaa olla paketissa, ja Team Sähköpaimenille koittaa ansaittu lepotauko. Suuria tulostavoitteita ei ole tällä kaudella saavutettu - Lunan kanssa kesä meni kuntoutukseen ja SM-nollien haaliminen jäi haaveeksi, eikä Hatin kisaura vieläkään ponkaissut samanlaiseen nousukiitoon kuin isosiskolla viime vuonna. Oma heppoinen kärsivällisyyteni on ollut koetuksella, kun unelmat pujahtelevat mieleen nopeammin kuin kelpie putkeen, eikä todellisuus pysy vauhdissa mukana.


Menestyksen merkit on siis kaiveltava esiin tulosluetteloiden ulkopuolelta. Ja löytyyhän niitä! Jos olisimme tehtailleet nollaratoja sarjatuotantona, en varmastikaan olisi tullut oppineeksi näin paljon koirien fysiologiasta, käyttäytymisestä ja kouluttamisesta sekä omasta kehonkielestäni ja mielenhallinnasta.

Lunan kohdalla olen joutunut alentamaan rimakorkeutta sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Siksi tunnen nyt joka ikinen päivä valtavaa iloa katsellessani koiran kaunista symmetristä askellusta ja tasapainoista asentoa. Keväällä en uskaltanut uskoa, että pääsisimme agiradoille koko kesänä, tai ehkä enää koskaan. Voin siis olla vain onnellinen, kun nyt sain päättää kauden kotikisoissa kahteen viralliseen kisastarttiin, jotka upea musta koipeliini selvitti vaivatta ja silmät loistaen. Omasta myöhästelystäni ja ajatuskatkosta huolimatta saimme molemmilta radoilta jopa tuloksen :)



Hatti sitten... no, se nyt vain on niin omanlaisensa tapaus, etten voisi parempaa toivoa! Minulla on ollut sen kanssa hurjan hauska ja antoisa kisakesä, vaikkemme päässeetkään luokaltamme. Tuo pieni eläin on uskomaton paketti intoa, nopeutta, kuuliaisuutta, rohkeutta, herkkyyttä, yhteistyöhalua ja ketteryyttä. Ai niin, ja omapäisyyttä. Kaikkia aineksia siis löytyy, vaikka niiden annostussuhteet eivät aina osu kohdilleen.

Valehtelisin, jos väittäisin pystyväni aina suhtautumaan virheisiin ja hullutteluihin rennon reippaalla asenteella. Kyllä on tullut itkua väännettyä taannoisissakin Mikkelin kisoissa, joissa kaikilla kolmella radalla taas kerran mokasimme ne kepit, joihin oli niin koetettu panostaa treeneissä. Ja kyllähän se itseäkin nolottaa, kun aikuinen ihminen murjottaa epäonnistumisiaan koiraharrastuksen alkeistason pikkukisoissa.
(Videolle saatiin vain yksi rata, mutta ne loput kaksi olivat tuttua hattihuttua.)


Vaan kun se on tuo meikäläisen mieli sellainen tuuliviiri. Harmitukset puretaan välittömästi tuiskahtelemalla (koiraan niitä ei tietenkään pureta, joten syyttömänä sijaiskärsijänä toimii puoliso), sitten hengitellään syvään, asetellaan perspektiiviä takaisin paikalleen ja hetken kuluttua painellaan entistäkin raivokkaammalla sisulla eteenpäin. Vietikkyys ei liene huono piirre ohjaajallakaan, kun tähdätään pitkälle.

Suuri ilon aihe on Hatikaisen lisääntynyt itseluottamus, jonka tietysti näkyy radalla yhä itsenäisempinä ratkaisuina ja kovempana vauhtina. Lajin kannalta suuntaus on erittäin toivottava, mutta emännälle teettää työtä sinnitellä kehityksen tahdissa. Ei ole aina helppoa riemuita, jos koira irtoaa lennokkaasti juuri sille väärälle esteelle, jolle oma rintamasuuntani on sen tahattomasti opastanut.

(Kuva: Päivi Parkkinen)

Eilisissä kotikisoissa ne nollat jäivät edelleen uupumaan, mutta naaliainen pisteli menemään kolme rataa innosta kiljuen, pujotteli kepit melkein joka yrittämällä loppuun saakka ja retuutti maalissa fleecehihnaansa ennennäkemättömällä taisteluotteella.

Ulkokauden viimeinen Hatti Show sisältää valikoiman mitä taidokkainta häröilyä ja vauhdikkainta kaahotusta. Bonustemppuna tällä kertaa lentokeinu!


Viimeisen suorituksen jälkeen kyykistyin kentän reunaan ja annoin Hatin nousta olkapäitäni vasten pehmoiseen kelpiehalaukseen. Se puski päänsä kaulalleni ja nojautui rapsuteltavaksi, ja sen vilpitön tyytyväisyys itseensä ja elämäänsä pyyhki taas kerran pois kaikki turhantotiset rypyt otsaltani.

*Huoltojoukoissa puhuivat jotain, että henkistä kypsyyttä puuttuu. Emäntää varmaan tarkoittivat.*

torstai 25. syyskuuta 2014

Asennekasvatusta

Rakastan ja ihailen koirissa niiden luottavaista luovaa hulluutta ja rajatonta kykyä riemuita joka hetkestä.

Minä aamulla: - Onko pakko nousta? Ei yhtään huvittaisi ryhtyä töihin.
Kelpiet: *Jesh, heräsit vihdoin! Oli jo kauhea ikävä! Oot paras! Pussaillaan! Painitaan!*



Minä: - Ihan kamala räntäkeli, mutta kai se on lenkille lähdettävä.
Kelpiet: *Lenkille!? Joooo!!! RÄNTÄHEPULI!*

Minä lenkillä: - Mistäs hitosta se polku löytyy tässä ryteikössä...
Kelpiet: *Mennäänkö me ryteikköön? SIISTIÄ! Ryskis!*


Minä: - Yääk, kengät kastuu.
Kelpiet: *No pompi KORKEAMMALLE! Se on hauskaa!*

Minä: - Pitikö mennä möyrimään sinne rapaojaan. Nyt kyllä käännytään kotiin.
Kelpiet: *Kotiin!? Maaaahtavaa! JUOSTAAN!!!*


Minä kotona: - Puh, kaikki vaatteet kuivumaan ja hetkeksi sohvalle kahvikupin kanssa.
Kelpiet: *Jeeee, me tullaan kainaloihin! Ihan lähelle! Syliin! Rakkautta!*

Minä: - Koettakaahan nyt rauhoittua lepäämään.
Kelpiet: *Ahhh, mmmmmh, nukkuminen on maailman MUKAVINTA!*


Minä: - Kylläpä on rauhallisen kotoisaa, kun tuli humisee uunissa...
Kelpiet: *VUH! Kuka TULI?!?! Hauauauauuuuuuuuuuuuu!!!*


Minä: - ...!

*Sä oot hassu kun suutut!*

perjantai 19. syyskuuta 2014

Mitä tänään syötäisiin?

Joku lukija toivoi joskus aikoja sitten kommentissaan esimerkkiä sähköpaimenten päivittäisestä ruokalistasta. Toive on tainnut tähän saakka jäädä täyttämättä, vaikka muuten olenkin pyöritellyt ruokinta-asioita monessa postauksessa.

Kun koostan koirien ruoka-annoksia, lähden yksinkertaisesti siitä, mitä tarvitaan ja miksi, mistä sitä saadaan ja miten paljon on tarpeeksi. Peruskaava menee suunnilleen näin:

Proteiinia ja rasvaa
Perustana on tietysti liha. Meillä lihatuotteet tulevat Mustin ja Mirrin sponsoroimina Maukas-sarjasta. Otan pakastimesta kerralla sulamaan paria eri laatua, yleensä yhtä rasvaisempaa ja yhtä kevyempää niin, että rasvan kokonaisosuus asettuu keskimäärin 10-20 prosentin haarukkaan. Koirathan eivät toki kaipaa Nooan arkin matkustajaluettelon mittaista menyytä, vaan popsisivat ihan tyytyväisinä samaa sika-nautaa päivästä toiseen, mutta ihmismieltä tyydyttää vaihtelu. Tänään käteen tarttuivat sika-nautajauhelihakuutiot (rasvaa 18,1 %) ja niiden vastapainoksi broilerinsydämet (12 %).

Tästä satsista riittää huomiseksikin.

Muita hyviä yhdistelmiä ovat esimerkiksi
- lohikuutiot (20,2 %) + broilerinsisäelinseos (5 %)
- possunlihakuutiot (26,7 %) + siansisäelinseos (3,56 %)
- naudanjauhelihakuutiot (30,1 %) + broilerinkivipiirat (1,5 %)

Lohen lasken siis myös lihaksi, sillä siinä on erinomainen proteiini- ja rasvakoostumus, eikä ole mitään syytä tyytyä vain yhteen kalapäivään viikossa. Sisäelinseoksetkin luokittelen lihakategoriaan, jos ne koostuvat enimmäkseen sydämestä. Maksa on sitten A-vitamiinin lähteenä aivan oma lukunsa (yllättävän pieni sellainen).

*Koiran ravinnonsaanti jää yleensä kaikilla yhtälöillä riittämättömäksi.*

Kuitua
Meillä kuidun lähteenä käytetään kuivanappuloita, koska ne ovat helppoja heittää lihan sekaan, sirotella varvikkoon etsittäviksi, piilotella pahvirasioihin tai syöttää vaikka palkkiona kynsienleikkuusta. Nappulat täydentävät mukavasti ravintoaineiden saantia ja toimivat reissuruokana ihan sellaisenaan. Päivittäisenä lisukkeena annostelen niitä alle desin per kirsu. Joskus kuitubuustauksena menee nappuloiden sijaan (tai lisäksi) teelusikallinen pellavarouhetta tai pari-kolme kasvissosepyörykkää.

Omega 3 -rasvahappoja ja vitamiineja
Kalanmaksaöljyssä on A, D, E ja omegat näppärästi samassa pullossa, ja olen lantrannut öljyn sekaan vielä BE-vitamiiniliuosta agikoirien lihashuollon tueksi. Teelusikallisesta saadaan päivän vitamiinit.(Tarkemmin aiheesta täällä.)

Kalsiumia
Joka päivä tarjolla on luuta jossakin muodossa, mutta vain sen verran, että kalsiumin tarve täyttyy. Karkea muistisääntö on gramma luuta koiran painokiloa kohden. Kelpieille lusikallinen luumursketta, puolikas broilerinselkä tai viiden sentin pätkä sianrankaa riittää tähän tarkoitukseen. Luumäärän mitoittaminen kalsiumsuositusten mukaan on järkevää ja kätevää, sillä liikasaanti kovettaa herkästi vatsaa ja heikentää muiden ravintoaineiden imeytymistä. (Lisää kalsiumjuttuja voit lukea täältä.)

Illan alkuruokana nautitaan rapeaa broilerinselkää.

Hivenaineita
Koiran suurta sinkin tarvetta ei pysty raakaruokinnalla täyttämään kokonaan, ja kuivamuonista sinkki puolestaan imeytyy kuidun takia heikommin kuin lihasta. Paimenten kuppeihin sujahtaa siis joka ilta sinkkipilleri purkista.

Merilevää ripotan muistaessani ruoan sekaan puoli teelusikallista, sillä se sisältää muun muassa jodia ja pieniä määriä muita hivenaineita. Sitä paitsi merilevä saattaa ehkäistä hammaskiven muodostumista pehmentämällä plakkia helpommin irtoavaan muotoon.

(Täältä voit tarkistaa, paljonko vitamiineja ja hivenaineita tarvitaan.)

Pääruoka-annokset ovat nyt valmiit, ja asiakkaat odottavat tarjoilijaa omilla paikoillaan kuola noruen. Tänään syödään arkisesti astioista.


Huvin vuoksi ja urheilun kannalta ateriat voi joskus piilottaa vaikkapa eksoottishenkisiin dogibägeihin.

*Töihin joutuvat nälkäiset eläinparat. Ja vieläpä ilman purutikkuja. Tai mitä syömäpuikkoja ne nyt olikaan.*

perjantai 12. syyskuuta 2014

Virta vie

Jätän koiran lähtöviivalle, vedän syvään henkeä, astelen esteen taakse ja kutsun: "Tule!" Musta eläin tulee lentäen, täynnä tulta ja tappuraa. Tarkasti ja epäröimättä Uljas Musta suorittaa jokaisen esteen, lennämme yhdessä maaliin ja kentän laidalla hurrataan äänekkäästi.

Ei, en ole nähnyt unta. Luottoliitäjä Luna on palannut kisakentille entistä ehompana, eikä agility ole koskaan tuntunut näin vaivattomalta ja keveältä. Euforiaani ei yhtään himmennä se, että tämä nollatulos tehtiin epävirallisella radalla, jonka vaativuus ei ollut kolmosluokan tasoa. (Juuri siitä syystä halusinkin ajoittaa comebackin tähän kilpailuun.) Olen ponnistanut yli alkuvuoden takaiskujen nostattamasta rimakauhusta, ja - mikä tärkeintä - rakas karvakaveri on kunnossa ja nauttii hommastaan.


Suosionosoitukset kantautuvat seurakavereiden suunnalta, sillä tällä kertaa kilpaillaan joukkuepiirinmestaruuksista. Seuramme edustajia on lähtenyt mukaan komeat neljä joukkueellista, ja ihan jokaisen suorituksessa eletään mukana jännittäen, kannustaen ja aplodeeraten, meni miten meni. Ei hävettäisi epäonnistuminenkaan tämän joukon edessä, mutta toki onnistuminen tuntuu sitäkin makeammalta. Etenkin, kun se tapahtuu kahdesti: Hattiainenkin tekee oman tiiminsä eteen kelpo työtä, ja puhtaan radan rikkoo vain pieni askelkosketus pituusesteeseen.


Aiemmin samana aamuna olen kisannut Hatin kanssa yhden virallisen startin, jonka jälkeen juhlafiilikset olivat kaukana. Lähinnä teki mieli mätkiä itseäni (kumi)nuijalla päähän. Miksi, oi MIKSI en ole kunnolla siedättänyt tuota riekkujaa oman vuoron odottamiseen, vaan vältellyt vaikeuksia lymyilemällä lähimmän nurkan tai ruusupuskan takana viimeiseen asti, jotta tyyppi ei kilahtaisi ylikierroksille nähdessään edellisen koirakon esteillä. Ja miksi ihmeessä en juokse radalla eteenpäin, vaan pysähdyn varmistelemaan ja... ai katsos vaan, siellä se koira jo menee.


Henkisen itsemätkinnän jälkeen ryhdistäydyn, pyörrän viimeksi julistamani Ei makupaloja kisoissa -periaatteen ja kaivelen joukkuestarttia varten repuntaskusta namipussin jämät. Muutos on mullistava. Hihnan päässä kahdella jalalla pomppivan mielipuolen tilalla on täydellistä paikkamakuuta tarjoava tappisilmä, joka on valmis vaikka nuolemaan maata jalkojeni alla. Jälleen se opettaa minulle uutta: tällaista harjoitusta tarvitaan vielä paljon - eikä vain kisatilanteissa, joissa vire nousee herkästi oppimiskyvyn yläpuolelle, vaan ennen kaikkea kotoisella treenikentällä toisten koirien liikkuessa esteillä. Nyt loppuu puskissa pakoilu!

Ylettömältä ylpeydeltä ei voi välttyä näin ihastuttavien olentojen keskellä.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Method Putkihullusto

Viime viikonloppuna ehdotin Hatille, josko taisteltaisiin tänä vuonna tosissaan agilityn seuranmestaruustittelistä. Hatin mielestä putkimestaruus olisi kuitenkin ollut paljon originellimpi idea. Mikä tahansa taitava koirakko voi yltää seuranmestariksi, mutta Putkimestari Hatikaisia on vain yksi! Miksi siis tyytyä noudattamaan tuomarin määräämää estejärjestystä, kun asiat voi tehdä toisinkin?

(Kuva: Miia Kierikki-Malinen, SavPK)

Yllätyksellinen showmme A-radalla jäi valitettavan lyhykäiseksi, kun tuomari vihelsi meidät ulos kontaktin uusimisen jälkeen. Pikku putkimestari poistui näyttämöltä tietenkin arvokkaasti lempiesteensä kautta.

B-hyppyradalla hoitelimme sitten homman kotiin (päin). No, pari virhettä sinne tai tänne - tärkeintä ei ole hyvä tulos, vaan... VOITTO :D Mieltäni lämmitti erityisesti se hieno draivi, jolla selvitimme vaikean radan ja selätimme taannoin vaivanneen keppijännityksen.


Jokainen lukija varmasti palaa halusta tietää, miten tällainen putkikunto ja hullulaukkavauhti hiotaan huippuunsa. Australialais-savolaiset agiapinat paljastavat nyt parhaat harjoitteluvinkkinsä uudella opetusvideollamme!

Huomautus: Jos kärsit ahtaan paikan kammosta, obsessiivisista taipumuksista tai ylikorostuneesta riistavietistä, neuvottele omistajasi kanssa ennen harjoitusohjelman aloittamista.


P.S. Extremeurheilun vastapainoksi Sähköpaimenet suosittelevat palautusjuomaa, maukkaita liha-aterioita ja akkujen lataamista esimerkiksi maharapsuterapian keinoin.