tiistai 29. marraskuuta 2016

Närästys kuriin

Luna ja refluksitauti ovat kuuluneet yhteen jo lähes kuuden vuoden ajan. Närästyskohtauksia on tullut aina silloin tällöin riippumatta siitä, onko ruokana ollut kuivanappulaa, raakaa lihaa, molempia sekaisin tai molempia erikseen, luullista tai luutonta, lisäravinteilla tai ilman, kerran päivässä tarjoiltuna tai usealle aterialle jaettuna. Aina hyvinä kausina on vaikuttanut pitkään siltä, että sopiva ruokavalio on vihdoin löytynyt ja ongelma saatu pois päiväjärjestyksestä - kunnes refluksi jälleen muistuttaa olevansa krooninen tauti.

Näiden kuuden vuoden aikana valvonut monta yksittäistä yötä rauhoitellen levotonta nieleskelijää, siivoten oksennuksia lattialta ja pähkäillen, mikä tällä kertaa meni pieleen. Siinä on ennättänyt kehitellä monenmoisia teorioita ja koota palapeliä yksilöllisistä riskitekijöistä. Lunan kohdalla niitä ovat erityisesti kaikenlaiset kiihdyttävät ja innostavat tilanteet, joihin elimistö reagoi samaan tapaan kuin negatiiviseen stressiinkin. Jos kierroksia nostattavaan toimintaan liittyy vielä ruokaa, närästysvaara kasvaa.


Syyskuisen lomamatkamme jälkeen tulin ajatelleeksi, ettei Luna ollut tarvinnut Antepsin-lääkitystä kertaakaan koko reissun aikana, vaikka stressitekijöitä varmasti riitti. Kenties pohjoisen raikas tunturi-ilma teki ihmeitä, mutta yksi todennäköisempi syy oli kuitenkin se, että reissueväinä oli vain vähärasvaisia kypsennettyjä valmisruokia. Kypsennys ja muu prosessointi muuttaa aina ruoan koostumusta helpommin sulavaan muotoon, joten kokeeksi olen nyt alkanut keittää Lunalle luutonta broileri- tai kalkkunajauhelihaa kuivamuonan oheen.

Rasvan karsiminen minimiin ei ole koiralle kestävä ratkaisu, mutta öljylisät olen jättänyt närästäjältä pois. Normaalirasvaisen ruoan rasva riittää kyllä. Lisäravinteina Luna saa maitohappobakteereita, melatoniinia, L-tryptofaania sekä B-, E- ja D-vitamiineja, jotka tukevat maha-suolikanavan terveyttä, vastustuskykyä ja stressinhallintaa.


Eräänä yönä, kun taas kerran havahduin aamuneljältä portin takaa kuuluvaan tassutteluun, tajusin yhtäkkiä, että Lunan mahan täytyi olla tyhjä. Ilta-ateriasta oli kulunut jo 8 tuntia, joten se, mitä Luna oli syönyt, ei voinut olla ensisijainen närästyksen aiheuttaja. Tottakai ruokavalion merkitys on olennainen, mutta tässä taitaa olla kyse hieman eri mekanismeista kuin heti ruokailun jälkeen ilmaantuvassa oireilussa. Silloin jos Luna on syönyt jotakin huonosti sulavaa tai muuten sopimatonta, nieleskely alkaa jo ruoan ollessa mahalaukussa, ja sapuska saattaa nousta sulamattomana ylös. Tavallisemmin oireet alkavat kuitenkin näin aamuyöstä, joten mahan tyhjeneminen näyttäisi olevan se taitekohta, joka herättää Lunan epämukavaan oloon. Lievimmillään se ei välttämättä ilmene varsinaisena närästysoireiluna, vaan Musti saattaa hiukan vaellella olohuoneessa, istuskella portilla ja haukahdella hiljaa, kuin haluaisi ulos. Kun sitä kehotetaan menemään nukkumaan, se usein kömpii saman tien takaisin sohvalle jatkamaan uniaan. Pitkään luulin yöheräilyä vain piintyneeksi tavaksi, ennen kuin oivalsin yhteyden tyhjään mahaan.

"Tyhjän mahan oksennukset" ovat tuttu käsite monelle koiranomistajalle. Lunakin pulautti nuorempana silloin tällöin pienen keltaisen lammikon lattialle, yleensä juuri aamun varhaisina tunteina. Koiran syömä ruoka siirtyy joidenkin tuntien kuluessa mahalaukusta pohjukaissuoleen, missä sen käsittelyyn osallistuu muun muassa sappinestettä. Jos mahan ja pohjukaissuolen välinen portti on jostakin syystä löystynyt, sappinestettä saattaa nousta mahalaukun puolelle ja ruokatorveen saakka aiheuttaen ikävää polttelua ja muita närästysoireita. Ihmisilläkin puhutaan sappirefluksista, ja moni siitä kärsivä kokee saavansa helpotusta tiheästä ruokailurytmistä. Tämä kuvio kävisi järkeen myös Lunan kohdalla.

Vannoutuneena kerran päivässä -ruokinnan kannattajana olen joutunut taipumaan siihen, että Luna nyt vain voi paremmin saadessaan murua rinnan alle useaan otteeseen pitkin päivää. Metsälenkkien yhteydessä etsitään siis nappuloita maastosta, ja varsinaisen ilta-aterian jälkeen vielä pieni yöpala (esim. piimätilkka tai muutama nappula) juuri ennen nukkumaanmenoa lykkää tyhjän mahan tunnetta pidemmälle aamuun.


Elämä refluksikoiran kanssa vaatii jonkin verran erikoisjärjestelyjä, ja näköjään on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, milloin ja miten annan Lunalle ruokaa, kuin siihen, mitä sille annan. Vaivan perimmäinen syy on kuitenkin oletettavasti rakenteellinen ja siksi elinikäinen, joten voin vain koettaa olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, jos en aina ja joka tilanteessa välttämättä pysty ehkäisemään koiraparan huonoa oloa, ja keskittyä tekemään parhaani oireiden helpottamiseksi. Ruokailuhetket pyritään rauhoittamaan, ja ruokakuppi korotetaan kenkälaatikon päälle. Kiihdyttävissä treeneissä Lunaa palkataan mieluummin lelulla kuin nameilla, ja aktivointileluista suositaan sellaisia, joiden tyhjentäminen vaatii enemmän keskittynyttä askartelua kuin villiä jahtausta. Lisäksi on huolehdittava siitä, että Luna muistaa juoda riittävästi ja että se saa tarpeeksi rentouttavaa liikuntaa.

Inhottavuudestaan huolimatta oireet eivät onneksi ole jokapäiväisiä tai -öisiä. Enimmäkseen Luna on maailman iloisin, leikkisin ja leppoisin otus, joka näyttää nauttivan elämästään täysillä jokaisena närättömänä hetkenä. Hyvin nukuttujen öiden jälkeen on taas helppo uskoa, että kyllä me mokoman refluksin kanssa pystymme elämään, vaikka välillä sapettaa!


tiistai 22. marraskuuta 2016

Varaslähdöstä voittoon

Ehkä olettekin panneet merkille, että Hatti Show -videot ja kisapäivitykset ylipäätään ovat olleet viime aikoina harvassa. Materiaalia olisi kyllä ollut, sillä Hatin kanssa agilityradoilla tunnetusti aina sattuu ja tapahtuu. En myöskään haluaisi ylläpitää blogissani sellaista somekulttuuria, jossa vain menestyksen hetket nostetaan esiin ja virheet editoidaan näkymättömiin.

Olen vain yksinkertaisesti potenut motivaatiopulaa. Jatkuva alisuoriutuminen alkoi jo nakertaa itseluottamustani, eivätkä tämän vuoden aikana saavutetut pari hassua tulosta kymmenien hylkyjen joukossa oikein riittäneet pitämään mieltä lämpimänä. Syksyn treeneissä on panostettu ohjaustekniikan lisäksi erityisesti siihen, että Hattiainen malttaisi odottaa lähtölupaa ja pysytellä kuulolla myös kaikkein kiihdyttävimmissä tilanteissa, kun silmien edessä siintää putki poikineen ja ympärillä kaikuu muiden koirakoiden innostuneita ääniä.

Viime viikonloppuna lähdin Helsingin kisoihin päättäväisin aikein, joskin jo valmiiksi hieman turhautuneena. Minun teki varmaankin yhtä kovasti mieli radalle kuin Hatinkin, mutta samalla tiesin, että saattaisimme joutua kääntymään lähtöviivalta saman tien takaisin, jos paikallaoloharjoitukset eivät vieläkään olisi kantaneet hedelmää. Jokaiseen starttiin olisi tietenkin valmistauduttava aivan normaalisti, rata opeteltava ja koira verryteltävä, mutta silti itse suoritus olisi ehkä jätettävä väliin. Minun pitäisi vain pysyä lujana.

Ensimmäisessä startissa en pysynyt lujana. Eikä pysynyt Hatikainen aloillaan. Aavistuslähdöstä huolimatta kutsuin kelpien radalle, ja sehän lähti kuin tykin suusta ampaisten suoraan putkesta toiseen putkeen, ennen kuin ennätin henkeä vetää. Vasta siinä vaiheessa tajusin poistua oikotietä maaliin häveten omaa töppäilyäni ja väistellen jaloissani hyppelevää yli-iloista putkisankaria.

Nyt oikeasti. Pidin itselleni ankaran nuhdesaarnan ja valmistauduin uhraamaan seuraavan startin pelkän lähtötreenin nimiin. Mutta kas! Vain kerran palautin pikkuvarkaan alkuasentoon, ja niillä sijoillaan se sitten tapitti, kun kävelin ensimmäisen esteen taa. Ei muuta kuin baanalle! Hylätty tuloskaan ei harmittanut, sillä päivän tavoite oli täyttynyt, ja pienikin annos sujuvaa agilityä riitti nostamaan mielialaani huimasti.

Viimeisen radan alussa en ollut enää parhaassa latingissa, mutta Hattipa oli. Neuvottelimme lähtöluvan odottamisesta kauan ja hartaasti. Tuomari vihelsi jo ensimmäisen varoituksen, mutta olin päättänyt käyttää tähän kurinpalautukseen kaiken sallitun ajan, vaikka sitten joutuisimme diskatuksi. Juuri kun odotin kuulevani lopullisen pillinvihellyksen, Hatti jäikin aloilleen ja säntäsimme matkaan. Sen jälkeen kaikki tuntui ihmeen helpolta! Ohjasin radan niin kuin olin suunnitellut, Hatti suoritti esteet niin kuin ohjasin, ja maalissa kuulin kaiuttimista, että olimme todellakin tehneet nollan. Nollan?! NOLLAN!!!??? Spontaani riemu törmäili päässäni epäuskon lohkareisiin. Kannustusjoukot kertoivat, että sijoituksemme olisi todennäköisesti ensimmäinen tai toinen.


Tällä kertaa sekunnin kymmenykset olivat meidän puolellamme, ja vaiheikkaan kisapäivän päätteeksi minut kutsuttiin korkeimmalle palkintokorokkeelle, ensimmäistä kertaa kolmosluokan kisoissa. Kaiken ällistyksen kukkuraksi käteeni ojennettiin vielä sertiruusuke. Voi Hatikainen minkä teit! Kyllä tällä nosteella jaksaa taas taistella ja toilailla 😃

*Mitä ihmettä me just tehtiin?!*

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Instan ihmekoirat ja muita riittämättömyyden harhoja

Sen jälkeen kun Sähköpaimenet liittyivät Instagramiin, olen löytänyt seurattavakseni monia kiinnostavia ja inspiroivia koiraharrastajia eri puolilta maailmaa. Iltaisin selailemme yhdessä puolison kanssa söpöjen lemmikkien kuvia ja ihailemme videopätkiä, joissa ruotsalaiset superkoirat treenaavat ehtymättömällä draivilla päivästä toiseen. Videoiden lomassa vilahtaa silloin tällöin vedoksia muistivihkon sivuista, joille jokainen harjoitus on huolellisesti suunniteltu. Tekosyitä ei tunneta. Perheen lapset ja toiset koirat toimivat apuna häiriötreeneissä, tai sitten ne istuvat nätisti käskyn alla odottamassa vuoroaan. Kauppareissun ohessa pyörähdetään kivat pienet citytottikset ostoskeskuksen käytävällä, ja pyykin ripustuksen aikana koira saa kätevästi pitkäkestoisen paikkamakuuharjoituksen pesutuvan lattialla. Yhdeksänviikkoiset pennut hallitsevat jo tokon alokasluokan liikkeet ja osaavat rauhoittua käskystä.

Instan ihmemaan äärellä juttelemme, että mekin voisimme koettaa panostaa vähän enemmän tuollaisiin arjen tottelevaisuustreeneihin. Sehän on oikeasti tosi helppoa: kaikenlaisissa eri tilanteissa ja ympäristöissä voisi tehdä jotakin pientä, mikä kehittäisi häiriönsietoa ja keskittymiskykyä. Tästähän oli puhetta jo silloin Norjan reissuun lähtiessä, mutta sitten se jäi, kun oli niitä vuoria ja kaikkea... Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä! Kyllä meidänkin metsäläisistä voi vielä tulla superkoiria!


Kelpiet pakataan taas kyytiin, kun lähdemme lähikaupunkiin asioille ja kyläilemään. Ne kiskovat nelivetoina Mustin ja Mirrin ovesta sisään ja ottavat kaiken ilon irti henkilökunnan huomiosta sillä välin, kun toinen emäntä lastaa lihapakasteita koriin ja toinen vaihtaa kuulumisia tutun myyjän kanssa. Ystäväperheen luona viihdymme muutaman tunnin ja ihastelemme kahvipöydästä hymyillen, miten lapset ja koirat näyttävät nauttivan toistensa seurasta. Kun vielä olemme selviytyneet kaikista kaupunkilenkkeilyn extreme-haasteista, kuten talutushihnoista, kakkapusseista ja liikennesäännöistä, jättäneet väsyneet kelpiet autohäkkeihinsä lepäilemään ja haahuilleet tunnin marketin leipäosastolla elämää suurempien päätösten repiminä, olemme todellakin kaikki ansainneet lokoisan koti-illan sohvalla.

Siinä päivän Instagram-syötettä selaillessa se sitten muistuu mieleen: eipä nyt TAASKAAN tullut tehtyä tottista siellä kauppakeskuksen parkkihallissa, ei häiriötreeniä lapsiperheen luona eikä paikallaoloa Mustissa ja Mirrissä. Huono koiranomistaja -kohtaus uhkaa. Onko ihmekään, ettei meillä mitään osata?! Ei olla arvokisakelpoisia eikä edes valioita lajeissamme. Tuurilla onnistutaan kerran vuodessa, mutta enimmäkseen saa aina vain kärsiä ja hävetä.


Mutta hetkinen nyt... Kuka muka määrittelee kelpoisuusvaatimukset minun ja koirieni keskinäiselle suhteelle? Kenelle ollaan tilivelvollisia siitä, miten oman lauman arki sujuu? Ja kenen muun mielipiteellä todella on väliä, jos perusasiat ovat kohdallaan? Tässä me olemme juuri viettäneet yhdessä mukavan ja virikkeidentäyteisen päivän, jonka jäljiltä huonostikasvatetut eläimemme näyttävät aivan siltä, kuin olisimme niille maailman parhaita omistajia. Ja niinhän me olemmekin. Huono koiranomistaja -kompleksi on oikeasti aivan yhtä turha kuin huonon vanhemmuuden syndroomatkin. Ne kun syntyvät vain ja ainoastaan jokaisen omista harhakuvitelmista.

Voihan some, taas menin halpaan! Juutuin kiertämään ahdasta riittämättömyyden rinkiä, enkä muistanut olevani itsekin yksi pieni Instagram-illuusio muiden joukossa. Siellä, missä yksi kuva tai puolen minuutin videoklippi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on äärimmäisen helppoa rakentaa editoitua ja filtteroitua rinnakkaistodellisuutta, jonka kauneus on katsojan silmissä.

Se, että joku on hyvä jossakin, ei tarkoita, etten minä olisi tarpeeksi. On aivan oma valintamme, paljonko olemme valmiita panostamaan koulutuksen finesseihin ja minkälaisia tuloksia voimme sen perusteella odottaa. Suomen mestariksi tähtäävän on tehtävä töitä kuin mestari. Me emme ole valinneet sen luokan omistautumista, joten harjoitustahtimme taitaa olla juuri oikea meille. Intoillaan ja filosofoidaan paljon, unohdetaan puolet, tehdään vähän sitä sun tätä, pidetään taas vähän taukoa ja yritetään uudelleen. Usein mokataan, joskus rokataan.