keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Ruskaretkiä ja huippuhetkiä

Vaeltaminen omien rakkaiden sähköpaimenten kanssa Lapin tunturissa ja Norjan vuorilla oli ihanaa, antoisaa ja elämyksellistä - mutta ei aina yhtä vaivatonta ja idyllistä kuin kuvissa näyttää. Pitkäkestoinen hidas hihnakävely paikoin jyrkillä ja kapeilla vaellusreiteillä vaati opettelua ja keskittymistä sekä meiltä omistajilta että koirilta, kun normaalisti olemme tottuneet lenkkeilemään suhteellisen tasaisissa maisemissa ja enimmäkseen ilman taluttimia. Hiki siinä virtasi, ja pari rumaa sanaakin saattoi karata emännän suusta rikkomaan luonnon rauhaa, kun innokkaat kaverukset koettivat kiskoa meihin kaksijalkaisiin vauhtia soisilla rinteillä ja ehättää hihnat suorana valtaamaan korkeimmat huiput.



Riisitunturilla (kuten muissakin kansallispuistoissa) koirat oli tietenkin pidettävä kytkettyinä, ja niin myös Norjan vuorenrinteillä, missä laidunsi vielä joitakin lampaita. Hyvät varusteet kuitenkin tekivät taivaltamisesta huomattavasti helpompaa meille kaikille. Sitä paitsi talutin ja valjaat kertoivat koirille, ettei nyt ollut tarkoitus purkaa kaikkea energiaa heti alkuunsa, vaan työskennellä tuntikausia tasaiseen tahtiin, aktivoida pienetkin lihakset käyttöön ja katsoa tarkkaan mihin astuu.



Hatti on aina inhonnut valjaiden pukemista, joten oli tärkeää löytää malli, joka on riittävän mukava ja huomaamaton päällä, jotta liikkuminen sujuisi mahdollisimman rennosti ja kiemurtelematta. Samalla valjaiden oli oltava tukevat, ettei aiemmin oireilleeseen olkapäähän tulisi turhaa lisäkuormitusta nykäyksistä. Mustin ja Mirrin sponsoroimat Rukka Solid -valjaat vastasivat näitä vaatimuksia täydellisesti: helpot pukea, hyvin istuvat, hiertämättömät - sanalla sanoen toimivat! Olennaista on myös se, ettei valjaiden malli rajoita eturaajojen liikettä eikä siis aiheuta ärsytystä olkanivelten seudulle.


Itse käytin kaikilla vaelluksilla talutusvyönä Pro Dog by Rukka Training -treenitaskua, johon Hatti oli kytkettynä Pro Dog -joustotaluttimella. Kädet vapaina on paljon helpompaa tasapainoilla epätasaisessa maastossa, ja taskuihin sai kätevästi puhelimen, koirien namit ja jopa pientä varavaatetusta. M talutti Lunaa mieluummin ilman vyötä ja halusi ehdottomasti käyttää aina kestosuosikkiaan Rukka Hike -joustotalutinta, koska sillä saa kuulemma pidettyä hyvän tuntuman koiraan hankalissakin paikoissa jousto-osien ja kahden erilaisen kädensijan ansiosta, eivätkä käsilenkit hierrä kättä pitkälläkään patikkaretkellä. Pitkospuilla ja kimuranteissa kivikoissa käskimme koirat turvallisuussyistä kulkemaan takana.



Koirien oma juomapullo osoittautui myös todella tarpeelliseksi, sillä rinteitä kavutessa tuli kuuma, eikä puroja pulputtanut joka polun varressa. Aina kun itse pidimme juomatauon, tarjosin Lunalle ja Hatillekin vettä, ja lähes joka kerralla ne latkivat sitä hyvin halukkaasti. Taukopaikoilla kanssavaeltajat ihastelivat hyväkäytöksisiä kelpieitä, jotka istuskelivat tai makailivat lähelläni tapittaen minua silmiin. Voin paljastaa salaisuuden: taskuni oli täynnä Alpha Spiritiä. (Koirien reissueväistä enemmän seuraavassa postauksessa.)


Upeissa maisemissa ja raikkaassa ilmassa patikointi räiskyvän ruskan keskellä on jo sinänsä varma hyvän olon resepti. Erityisen kaunista on saada kokea tämä kaikki oman lauman kanssa: nähdä koirien valtava elämänilo, kun ne vihdoin pääsevät norjalaisen takapihan "pienellä" vuorella vapaasti kiipeilemään haluamilleen kiville. Istua yhdessä puuskuttaen huipulla ihmettelemässä maailmaa, hiukset ja korvat tuulessa siirottaen. Levätä retken jälkeen syvän tyytyväisenä, raukeana läjänä.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Pohjoisen pauloissa

Kolme maata, yhdeksän päivää, reilut 3 000 ajokilometriä, 70 käveltyä kilometriä ja mittaamaton määrä elämyksiä. Lomareissumme jäämerelle ja takaisin ylitti kaikki odotukset! Täytyy myöntää, että itse etukäteen jännitin monenmoista mitäjos-tekijää: pitkästymistä, koti-ikävää, pimeyttä, kylmyyttä, tielle poukkoilevia hirviä ja poroja, epämukavia olosuhteita... Enpä arvannutkaan, että kotimatkalla haaveilisin jo seuraavasta reissusta! Luna ja Hattikin jaksoivat hienosti pitkät automatkat, suhtautuivat uusiin paikkoihin aina yhtä innostuneesti ja valloittivat itselleen monta uutta ihmisystävää.


Ensimmäiset kaksi yötä vietimme Viipuksen leirintäalueella Kuusamossa, missä treffasimme asuntovaunuilevat vaellusseuralaisemme. Paikka oli todella kaunis ja rauhallinen, ja hinnat niin edulliset, että olimme satsanneet isompaan mökkiin, jossa oli sauna ja keittiö. Viihdyimme loistavasti, ja hiljaisessa ympäristössä koirienkin oli helppo ottaa rennosti.


Viipuksesta käsin teimme päiväretken Riisitunturin kansallispuistoon, missä vaelsimme Riisin Rietas -reitin (vaelluksistamme kerron lisää seuraavassa postauksessa). Patikointipäivän päätteeksi tuntui erityisen mukavalta palata mökille saunomaan ja istumaan iltaa!




Kuusamosta lähtiessä sanoimme karavaanareille heipat ja suuntasimme edelleen pohjoiseen, aina käsivarteen saakka. Taival taittui ihmeen sutjakasti, kun aurinko paistoi ja puut hehkuivat keltaisina tien varsilla. Paikoin liikennettä tosin hidastivat pelottomat porot, joiden mielestä valtatien ajokaistat soveltuvat oivallisesti kiireettömään päiväkävelyyn. Enontekiöllä Ropinsalmella meitä odotti pikkuruinen mutta kodikas mökki entistäkin komeammissa maisemissa. Pakkasyön jälkeen matka jatkui ihastuneissa tunnelmissa kohti Kilpisjärveä ja Norjan rajaa.


Sitten seurasikin ehkä reissun rankin osuus - ei todellakaan siksi, että ajaminen olisi ollut tylsää tai väsyttävää, vaan koska jo ennestään hienot näkymät muuttuivat äkkiä täysin tyrmääviksi. Ensimmäiset pari tuntia tuntui siltä, että päätä huimaa ja sydämestä ottaa. Aina kun luulin, ettei enää upeampaa voi olla, ilmestyi seuraavan mutkan takaa jälleen jotakin henkeäsalpaavaa. Päivän kuluessa maisemiin siedättyi sen verran, että pystyi edes jokseenkin sekoamatta ihmettelemään vuorten ja vuonojen loputonta, majesteettista kauneutta, jonka vielä kruunasi häikäisevä auringonpaiste. Ei niihin silti tottunut, saati kyllästynyt.


Määränpäässämme, Bøn kunnassa Vesterålenin saaristossa, viivyimme neljä yötä. M:n sukulaiset pitivät meitä kuin kukkia kämmenellä, tarjosivat herkullisia kalaruokia, veivät vuorille vaeltamaan, veneajelulle, elokuviin ja jalkapallo-otteluun. Oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista päästä tutustumaan paikalliseen elämänmenoon ikään kuin perheenjäsenenä, iloisen suomalais-norjalaisen puheensorinan säestyksellä. Sää oli koko ajan poutainen ja yllättävän lämmin, eikä tuuli tuntunut raa'an kylmältä edes saaren pohjoiskärjessä Hovdenissa, jonne ajelimme viehkeän kapoisia serpentiiniteitä pitkin ihastelemaan aavaa merta ja sen yllä liitelevää merikotkaa.



Kelpiet sopeutuivat vaihtuviin maisemiin kertakaikkisen hienosti, nuuhkivat uteliaina uusia tuulia, tutkivat vuonon rantaan huuhtoutuneita merileviä, nauttivat ylimääräisistä rapsuttavista käsistä ja retkottivat iltaisin tyytyväisinä ihmisten jaloissa vuoristoseikkailujen väsyttäminä. Koska aioimme kulkea paluumatkalla Ruotsin kautta, vierailimme myös paikallisella eläinlääkärillä, joka antoi koirille määräysten mukaiset matolääkkeet maksanmakuisina purutabletteina, laittoi leimat passeihin ja sai lisämaksuna riemukkaat hännänheilutukset.

 

Kotimatka taitettiin kahdessa päivässä. Ainoa koti-ikävän kouraisu koettiin siinä vaiheessa, kun pimeä alkoi laskeutua jossakin Norjan ja Ruotsin rajamailla, iso hirvi toljotti tienposkessa ja edessä oli vielä parinsadan kilometrin taival asumattoman, kivikkoisen erämaan halki. Illan hämyssä vuoretkin alkoivat näyttää lohduttomilta jättimäisiltä möröiltä ennen kuin pimeys nielaisi ne näkyvistä. Vuorotellen toisiamme tsempaten ja kilometrejä laskien pääsimme lopulta turvallisesti perille Gällivaren Dundret-hotelliin, joka tuntui ihanan ylelliseltä leveine vuoteineen ja runsaine aamiaisineen. Pettymykseksemme odotetut tunturinäköalat tosin hukkuivat aamulla sankkaan sumuun.


Viimeisen päivän ajourakka oli kaikkein pisin, ja maisemat muuttuivat etelää kohti yhä latteammiksi. Pieni tyhjyyden tunne uhkasi pesiytyä mieleen, kun katse vielä kurotteli turhaan yläilmoihin etsiskellen sykähdyttäviä vuorenhuippuja. Jokainen kilometri kuitenkin vei lähemmäs kotia, ja tuttu suora maantie tuntui helpolta ajaa. Ja miten mukavaa olikaan päästä kelpieiden kanssa kotimetsän tasaisille poluille oikomaan jäseniä kaiken autossa kyhjötyksen, jyrkillä rinteillä kiipeilyn ja lyhyiden asfalttikävelyiden jälkeen!

Kun automatkan jälkihumina yhä kaikui päässä (kenties koirillakin), oman pedin uumeniin kelpasi käpertyä uneksimaan huimasta seikkailusta satumaisessa vuorten ja vuonojen maassa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kun seikkailukin odottaa

Elo-syyskuun taitteessa tahtoo mieleen hiipiä hiven haikeutta kesän kaikkoamisesta. Elokulon lievittämiseksi olemme tänä vuonna säästäneet kesälomamme syyskuulle ja päättäneet vaihtaa maisemaa reiluksi viikoksi. Huomenna starttaamme autolla pohjoiseen ihailemaan Lapin ruskaa ja jatkaa sieltä Norjan puolelle, aina Vesterålenin saaristoon saakka. Paluureitti kulkee sitten Pohjois-Ruotsin läpi Tornion kautta etelään. Kelpiet matkustavat luonnollisesti mukana ja pääsevät ensimmäistä kertaa muun muassa patikoimaan tunturissa ja vuorilla.


Musti ja Mirri tukee reissuamme sponsoroimalla koirille evääksi lihaisia Carnilove-säilykkeitä sekä Hatille uudet ergonomiset Rukka Solid -valjaat. Alustavien kokeilujen perusteella sekä ruoka- että varustepuoli näyttäisivät nyt olevan kunnossa, joten ei muuta kuin reppuja pakkaamaan!


*Meinaatko, että evästä saa vasta 500 kilometrin päässä?*

Seikkailumme vaiheita voit seurata Instagramin kautta, ja blogiin matkakertomus päivittyy viimeistään kotiinpaluun jälkeen. Veikkaisin, että luvassa saattaa olla ainakin muhkeita maisemia ja tuulisia tunnelmia!

Ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.
- Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä