maanantai 22. kesäkuuta 2015

Jäätelökesä

Kesä on jo pitkällä, mutta lämpöön ei ole tarvinnut toistaiseksi läkähtyä. Koiraharrasteiden kannalta viileähkö sää on tietysti ihanteellinen: suorituskyky säilyy normaalina, jäähdytys ja nesteytys eivät vaadi erityistoimia eikä autokaan kuumene hetkessä saunaksi.


Harvinainen helteinen hetki on kuitenkin ihana tekosyy vältellä tehokkuutta ja istahtaa terassille nautiskelemaan jäätelöä, jota on hamstrattu pakastimeen jo huhtikuussa hellepäivien toivossa. Perheen häntäpääkin ansaitsee ikiomat virvokkeensa! Saisiko olla riista-mustikkatuutti vai kenties lohi-vadelmapikari? Näin eksoottisia makuja ei sentään marketin jätskialtaasta löydy, mutta kätevä emäntä pyöräyttää nöpönenille suussasulavat kotijäätelöt käden käänteessä - tarvitaan vain pakastin, peruskongi, pieni lusikka ja hyvää märkäruokaa.

Musti ja Mirri lähetti paimenten maisteltaviksi Natures:menun uusia Country Hunter -säilykeruokia, makuvaihtoehtoina riista, lohi, ankka ja jänis. Lihaa ja vihanneksia sisältävät 600 gramman purkit sopivat varsinkin isommille koirille oivallisesti mökki- tai reissuevääksi silloinkin, kun kylmäsäilytystilaa ei ole käytettävissä.


Mikäänhän ei toki estä avaamasta säilyketölkkiä, vaikkei reissuja sattuisikaan olemaan näköpiirissä. Onhan uudet ruoat muutenkin aina hyvä testata ensin kotioloissa, etenkin jos koira sattuu olemaan herkkävatsainen tai tottumaton johonkin ainesosaan. Houkuttelevan tuoksuinen patee on omiaan kongijäätelöön - täytyyhän helleherkun maistua vähän muulta kuin pelkältä arkiselta jauhelihalta!


Kun tötteröt ovat pakastuneet muutaman tunnin ajan, ne ovat valmiita tarjoiltavaksi läähättävälle kohdeyleisölle. Ilmeet ovat ylen tyytyväiset.


Country Hunter -purkista riittää täytettä useampaankin kongiin, mutta jäädykeannokset voi yhtä hyvin pakastaa myös pahvimukeihin tai vaikkapa tyhjiin jäätelöpikareihin. Lopputulos on päällisin puolin niin aidon näköinen, että lienee parasta varoittaa muita pakastimen käyttäjiä, joiden jätskihammasta kolottaa.

 

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Iloista (jänö)jussia!

Seniori-ikäiset sähköjäniksemme ovat elämänsä kunnossa popsittuaan Mustin ja Mirrin sponsoroimia Burgessin Mature-pellettejä muutaman kuukauden ajan. Hilla pyrähtelee ketterästi kuin nuori rusakko ja herää aamuvarhain remontoimaan noin seitsemättätoista pahvilaatikkomajaansa. Entinen cityjussi Muhvi puolestaan malttaa tuskin nukkua, kun maailma on täynnä toinen toistaan ihanampia herkkuja ja pehmoista rakkautta. Hmmm... onkohan valmistaja sittenkään miettinyt kanien luontoa aivan loppuun saakka lisätessään reseptiin ginsengiä - piristävää aasialaista rohdoskasvia, jonka mainitaan muun muassa parantavan mieskuntoa :D Näiden pupusten elämäniloa katsellessa on vaikea uskoa, että molemmat ovat leikattuja ja lähes 9-vuotiaita!



*Vaadimme vapautta ja päärynää.*

Duracell-Muhvin ruokahalu on laaja ja loputon. Se tekee auliisti voimisteluliikkeitä makupalojen perässä, roikkuu toiveikkaana portin raossa ja menee pelottomasti pyytämään namia vaikka hölmistyneen kelpien suusta (kyllä, se himoitsee jopa koirien kuivamuonaa).

 



Voi sitä onnen päivää, kun luppakorvat saivat jälleen startata kesämökkikauden piha-aitauksessaan! Cityjussi suorastaan huumaantui suuren vihreän noutopöydän ääressä, ja sen pieni karvaturpa aloitti tauottoman puputuksen. Sillä välin maalaismorsian Hilla pisti töppöjalalla koreaksi pehmeällä nurmiparketilla.

Sommartider hej hej, sommartider!
Jag känner det är nånting på gång
Kom och stanna ute natten lång
(- Gyllene tider)

https://www.youtube.com/watch?v=MHqZnQLaan8

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Virtapiikki

Alkavan viikonlopun aikana Oulussa kilpaillaan agilityn suomenmestaruuksista. Team Sähköpaimenet ei vielä tänä vuonna ole valmis isoille areenoille, vaan seuraa tapahtumapäivityksiä netin välityksellä kotoa käsin ja toivoo seurakavereille onnistuneita suorituksia. Mutta ensi vuonna me aiomme olla mukana noissa karkeloissa! Minä, jonka aikatähtäin ei yleensä tahdo tarkentua ensi viikkoa etäämmäs, huomaan yhtäkkiä asettaneeni kristallinkirkkaan kokonaistavoitteen vuoden päähän. Hämmästyttävää - etenkin jos ottaa huomioon minun ja Hatin ailahtelevaisen suoritusprofiilin.


Alkeellisen alun jälkeen Hatti Shown kakkoskausi on kuitenkin lähtenyt mukavaan nousuun, ja siinä sivussa on herännyt vahva luottamus siihen, että meistä medisäätäjistä voisi sittenkin olla metsästämään niitä SM-nollia vuoden kuluessa.

Toukokuun puolella tunsin jo oloni voittajaksi, kun Mikkelistä heltisi kakkosluokan ensimmäinen palkintosijamme sujuvahkolla viitostuloksella. JOS JOS JOS olisin ohjannut tuon yhden hupsun hypyn huolellisemmin, niin... No niin. Jossittelu vasta hyödytöntä onkin. Saatoin joka tapauksessa olla ainoastaan tyytyväinen iloiseen yhteiseen meininkiimme.


https://www.youtube.com/watch?v=fdXVnIDkJnc

Kuun vaihteessa piipahdimme sukulointireissun päätteeksi Helsingissä kirmaamassa pari starttia Purina Open -kisasarjassa. Tai siis Hatti kirmasi. Omat matkustamisen kangistamat kinttuni koettivat sinnitellä perässä parhaansa mukaan, ja Hatikainen joutui muutamaan otteeseen tiedustelemaan lisäohjeita. Tällä systeemillä onnistuimme kuin ihmeen kaupalla luovimaan A-radan puhtaasti läpi, ja ensimmäinen LUVA-nollamme kakkosluokassa vei meidät selvään voittoon ja oikeutti siten Purina Open -finaalipaikkaan. Olin haljeta ylpeydestä!


https://www.youtube.com/watch?v=-A14y6e8N2w

Finaaliin pääsy tarkoitti uutta pääkaupungin reissua seuraavan viikon keskiviikkona. Olin jo ennättänyt ilmoittautua Mikkelin kisoihin tiistai-illaksi, joten puntaroin viimeiseen asti kaksipäiväisen rupeaman mielekkyyttä. Pelkän finaaliradan takia tuskin olisin jaksanut tien päälle lähteä, mutta samana iltana Purina-areenalla oli ohjelmassa myös kakkosluokkien viralliset kisat, ja vierailu anopin luona yhdistyi reissuun kätevästi. Päätin siis, että pitäisimme Hatin kanssa koko viikon lepotaukoa treeneistä ja harjoittaisimme sitten turnauskestävyyttämme omalla pienimuotoisella kiertueella. Täytyyhän tulevien SM-kisaajien totutella suoriutumaan myös useamman päivän urakoinnista.


Mikkelin iltakisoissa se sitten kolahti kohdalle: täydellinen rata. Se värisyttävä flow, joka korvaa tuhatkertaisesti kaikki hankaluudet, toilailut ja lannistukset. Unelmien rata, jota maalailin joulukuisessa postauksessani: "Jonakin päivänä, kun kaikki osuu kohdalleen, minä juoksen radalla kevein askelin, hiukset hulmuten, ja ohjaan varman rauhallisin ottein kiiltäväturkkista koiraa, joka kiitää epäröimättä esteeltä toiselle vähintään viiden metrin sekuntivauhdilla, otamme murskavoiton ja saan ylpeänä julkaista videon silmiähivelevästä suorituksestamme."

Juuri näin tapahtui. Ensimmäistä kertaa koskaan onnistuimme suorittamaan radan täysin epäröimättä, ilman ainuttakaan ylimääräistä pyörähdystä, kaarrosta tai pelastelua. Fiilis oli vallan huikea!


https://www.youtube.com/watch?v=z6OajmJc2z4

Mikkelin loput radat liitelin pää pilvissä hylyiksi, enkä hurmokseltani saanut edes yöllä nukutuksi. Minulla on vielä paljon opittavaa kisavireen hallinnasta menestyksen huumassa. Seuraavana päivänä takkini tuntui tyhjältä ja maan pinnalla juokseminen jähmeältä. Hattiainen sen sijaan osoittautui jälleen emäntäänsä kylmähermoisemmaksi kilpailijaksi ja kulki Helsingissäkin reippaasti ja tarkasti juuri niin kuin ohjasin. Hatin mielestä oli vain mahtavaa, etten ohjannut oikein - saihan sen ansiosta kurvata vähän ekstraa, oikaista renkaan vierestä ja syöksyä uudestaan PUTKEEN!


https://www.youtube.com/watch?v=3wB-9Zvm-JQ

Juhlista on hyvä lähteä silloin, kun ilo on vielä ylimmillään. Tässä vaiheessa rauhoitetaan tahtia hieman ja pysytellään muutama viikko poissa kisakentiltä. Tauko tekee taatusti hyvää paitsi Hatille, myös minulle, joka jo unissanikin juoksen agiratoja teknomusiikin tahtiin. Yli kolmen viikon odotus tuntuu tuskastuttavan pitkältä, kun on juuri päässyt menestyksen makuun. Mahtaako agilitykuplan ulkopuolellakin olla elämää?

Onhan siellä. Syreenin tuoksua, linnunpoikasia, juhannusvieraita, koti-iltoja ja kelpieiden ilolaukahduksia metsätiellä.

Sähköpaimen latauksessa.