tiistai 31. joulukuuta 2013

Sähköpaimenten virtaboosterit

Kun olin lapsi, kalanmaksaöljy oli ällöttävintä mitä tiesin. Nykyään se on ehkä parasta mitä tiedän - koirien lisäravinteena siis. (Kohderyhmä näyttää olevan samaa mieltä.) Päivittäin pari pumpun painallusta Fullolife Cod Liver Oilia kummankin kelpietytön ruoka-annokseen, niin saadaan kerralla mukava satsi välttämättömiä rasvahappoja, E- ja A-vitamiineja sekä reilusti D-vitamiinia. Musti ja Mirri pitää huolta siitä, että meiltä eivät pääse Fullolife-öljyt loppumaan. Kätevän kokoisissa pulloissa öljyt säilyvät tuoreina ja useita eri laatuja on helppo vaihdella melko taajaan, jotta monipuolinen rasvahappojen saanti on taattu.

Ei haukkumista.

Luna ja Hatti ovat nyt nauttineet tuota keltaista versiota eli turskanmaksaöljyä muutaman viikon ajan, ja minusta molempien turkki näyttää entistäkin kiiltävämmältä ja tuuheammalta. Aiemmin käytössä on ollut Salmon Oil -lohiöljy, johon myös olen ollut tyytyväinen peruslaadukkaana omegalähteenä. Seuraavana kokeiluvuoroa odottaa Joint Care -nivelöljy. Koirien mielestä kalaöljyn maku kruunaa ruoan kuin ruoan!

Skin and Coat -iho- ja turkkiöljy puolestaan on sekoitus kalaöljyä, rypsiöljyä ja rohtopurasruohon eli kurkkuyrtin siemenistä saatavaa öljyä, jota käytetään rohtona muun muassa allergiaoireiden hoidossa.

Kaikkiin sarjan öljyihin on lisätty säilyvyyden vuoksi E-vitamiinia, joka on tärkeä antioksidantti eli estää rasvahappojen hapettumisen paitsi pullossa, myös elimistössä.

Aktiivisena liikkujana olen tottunut panostamaan omaan ravitsemukseeni, joten tuntuu päivänselvältä, että myös urheilevien koirien ruokahuolto vaatii jonkin verran perehtymistä ja hienosäätöä. Käytän itsekin vahvaa kalaöljyvalmistetta, koska omega 3 -rasvahapoilla on monia suotuisia ominaisuuksia: niiden on todettu hillitsevän tulehduksia, edistävän aivojen ja sydämen toimintaa sekä suojaavan soluja stressin vaikutuksilta (joita fyysinen rasituskin aiheuttaa). Nivelrikkokipuihin tuntuisi olevan apua omegoiden, D-vitamiinin ja glukosamiinin yhdistelmästä.

Omalla kohdallani olen huomannut suurehkon päivittäisen D-vitamiiniannoksen parantavan selkeästi jaksamista ja vastustuskykyä etenkin pimeään vuodenaikaan. Koirat tarvitsevat D-vitamiinilisää läpi vuoden, sillä toisin kuin ihmiset, ne eivät pysty tuottamaan D-vitamiinia auringonvalon avulla. Dee on välttämätöntä kalsiumin imeytymisen kannalta, ja monia muitakin hyötyjä on havaittu. Sitä saa rasvaisesta kalasta (etenkin silakasta) luonnostaan, mutta yliannostuksen vaaraa ei kovin pian tule vastaan, vaikka suositukset ylittyisivätkin.


Meidän paimenten ruokavalio koostuu sekä kuivamuonasta että raakalihasta, joten kalsiumlisää käytetään puolet ohjeen mukaisesta annostuksesta. Meillä ovat käytössä Calphosum D -tabletit, joissa on myös D-vitamiinia mukana, joskin niin pieni määrä, ettei se yksinään täytä Deen tarvetta. Agilitytreenien jälkeen otetaan kalkkipurkista vähän ekstraa, sillä rasitus verottaa kalsiumia luustosta.

Lunan kanssa käytiin eilen hallilla tekemässä viimeistelytreeniä viikonlopun kisoihin. Rimat pidettiin muutoin treenikorkeudessa (50 cm), mutta ensimmäinen hyppy ja päätysuoran keskimmäinen hyppy nostettiin 65 cm:iin. Tuo maksimikorkeus näyttää aina hurjan korkealta - toivoisin kovasti, etteivät rimat varsinkaan hallikisoissa olisi aivan tapissa edes kolmosluokissa. Kuvausryhmämme seurasi malttamattoman kelpien tunnelmia ennen harjoitusta ja sen aikana.


PS. Iloista uuttavuotta! Muistakaa pitää lemmikit turvassa tulitteiden paukkeelta. Hermoilevaa koirulia saattaisi rauhoittaa Fullolifen tasapainottava öljy.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Laatikollinen uusia kujeita

Olen jo jonkin aikaa kärvistellyt ankaran kisakuumeen kourissa. Ulkokisakauden päätyttyä menestyksekkäästi lokakuussa lupasin vakaasti, että Luna saa viettää lepokautta vuoden loppuun saakka. Vaikka olen käynyt Hatin kanssa tällä välin pari kertaa pitämässä hauskaa hallikisoissa, mieltä on kovasti kutkutellut se 3-luokan korkkaaminen Lunan kanssa. Pitkin loppusyksyä olen selaillut Agilityliiton kilpailukalenteria malttamattomana ja päättänyt ilmoittaa loppiaisviikonlopun kisailuihin molemmat kelpiinit.

Kuumeilua voi toki koettaa lievittää paitsi juoksemalla agiratoja unissaan, myös päivittämällä varustusta uuteen kuosiin. Mustin ja Mirrin lähettämästä joulupaketista paljastui tyylikäs vihreä kisa- ja treenireppu, jossa yhteistyökumppanimme on aina näkyvillä, missä kuljemmekin. Ajattelin kehitellä repun alaosaan vielä jonkinlaisen Sähköpaimenet-logon, mutta toteutus vaatii vielä hiukan suunnittelua.


Uuteen sporttiseen reppuun mahtuvat mukavasti kaikki vakiovarusteet: treenitasku, muutama erilainen lelu, koulutusnameja, fleecehihna (talutin, joka on samalla vetolelu), juomapullo, koirien rokotustodistukset ja kilpailukirjat, joiden kannet on koristettu asianmukaisin naamakuvin. Mukana kulkee myös pieni ensiapulaukku, joka sisältää kertakäyttöisen kylmäpakkauksen, desinfiointiaineen, punkinpoimijan, kyytabletteja, närästyslääkettä, koirille tarkoitettua kipulääkettä, sideharsoa, teippiä, sakset ja lasten sukan, jonka voi pujottaa suojaksi koiran jalkaan, jos kynsi repeää tai tassuun tulee haava.


Mustin ja Mirrin paketeista riittää aina iloa pitkäksi aikaa - enkä nyt puhu pelkästään sisällöstä. Pakkauslaatikot päätyvät nimittäin seniorikanien puuhanurkkaukseksi.


 Tämänkertaiseen pakettiin kätkeytyi hauska ekstrayllätys:

Viikon teeman mukaista purtavaa kaikelle kirsukansalle!
Hmmm... onko kukaan nähnyt ovikranssia?!
En minä ainakaan.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Voittamattoman auringon päivä

Talvipäivä seisahtaa klo 19.11. Se on juhlava käännekohta. 
H i t a a s t i, hitaasti alamme hivuttautua kohti aurinkoa. Aluksi valoisia minuutteja ei edes huomaa, ne vain tietää, mutta se tieto on täynnä toivoa. Käpyrauhanen ei vielä reagoi, pimeys painaa silmiä, mutta mieli kurottelee jo varovasti kevään suuntaan.
 
Hatti ei ole jalat maassa -tyyppiä. Vaikka ikää on pian kaksi vuotta, sen elämänasenne on edelleen liikuttavan pentumainen. Seuraavan kuvatervehdyksen myötä haluaisin välittää tuota aseistariisuvaa iloa ja valoa teidän jokaisen sydäntalveen. Kiitos siitä, että luet tarinoitamme!


perjantai 13. joulukuuta 2013

Vauhtihirmut vaatekaapilla

Onko koiran vaatettaminen yli-inhimillistävää, turhanpäiväistä hömpötystä? Kyllä vai ei? Vai olisiko tälläkin asialla kenties monta puolta? Röyhelöin koristettu pikku sohvatyranni on vähän eri asia kuin pakkasella taukotakkiin verhottu työkoira. Eikä pienessä turhamaisuudessakaan välttämättä ole mitään paheksuttavaa. Tottakai koiran vermeet saavat myös miellyttää omistajan silmää.

Harrastuspiireissä minusta on oikein terve suuntaus, että koirien lihashuoltoon on alettu kiinnittää huomiota ja lämmittelyloimet ovat löytäneet tiensä kaikentasoisten treenaajien varustekasseihin. Ne eivät toki korvaa liikkumalla tehtäviä verryttelyjä, mutta edesauttavat lämmön säilymistä ja lihasten rentoutumista kolealla säällä. Huomaahan sen itsekin, että kylmässä keho alkaa automaattisesti jännittyä ja hartiat tahtovat nousta kohti korvia.


Luna ja Hatti saavat pukinetta niskaansa ennen kaikkea treenien ja kisojen yhteydessä, jos ulkolämpötila on alle +5 astetta. Lämmittely- ja jäähdyttelylenkkien ajaksi loimet yleensä riisutaan ihan käytännön syistä, sillä nuo nirppanokat kokevat tarpeiden tekemisen takki päällä hieman kiusallisena, eivätkä muutenkaan liiku aivan yhtä rennosti kuin nakuina. Jos vaate tai vaikkapa valjaat vähänkin häiritsevät koiran liikkumista verrytellessä, koko homma kääntyy itseään vastaan ja verryttely saattaa ennemminkin jumittaa kehoa entisestään. Mutta takki puetaan ehdottomasti ainakin silloin, kun koira joutuu odottelemaan vuoroaan autossa, häkissä tai kentän laidalla.


Lunalle on suositeltu selkäjumien ehkäisyyn funktionaalista Back on Track -loimea, jonka vuorikankaan sisältämien keraamisten hiukkasten sanotaan heijastavan kehon lämpöä takaisin lihaksiin infrapunasäteilynä. Mustin ja Mirrin sponsoriavustuksella meille hankittiin nyt verkkoloimi, johon päädyin sen monikäyttöisyyden takia. Ohut ja hengittävä loimi sopii ympärivuotiseen käyttöön, ja kylmällä säällä sen päälle on helppo pukea tarpeen mukaan fleece-, sade- tai toppamantteli. Lisäksi sitä voi käyttää sisälläkin, jolloin lämpövaikutus tulee hyödynnetyksi koiran nukkuessa. Olen lukenut monenlaisia kokemuksia BOT:n toimivuudesta: toiset ovat täysin vakuuttuneita siitä, että ero tavalliseen mantteliin on selkeä, toiset taas pitävät koko periaatetta henkimaailman juttuna.


Pari kertaa treenien jälkeen olen nyt antanut Lunan nukkua kotona muutaman tunnin verkkopyjama päällään. Merkillepantavaa on ainakin se, että muutoin nihkeästi takkeihin suhtautuva ja kuumuutta inhoava Musti paneutuu heti kiemurtelematta makuulle tyytyväisen oloisena. Malliltaan BOT istuu kelpien rakenteelle hyvin, ja se on helppo pukea ja riisua. Takaosa ulottuu kunnolla reisien päälle, ja kaulassa ja niskassa on säädettävät kuminauhat.


Hattikin sai lainata loimea viikonlopun kisoissa, vaikka medikääpiölle pienempi koko olisi tietysti sopivampi. Kyllä tuo vähän reilunakin ajaa asiansa. Starttien välillä autossa odotteli verkkoloimeen ja fleeceen kääritty, erittäin lämmin kelpie, joka harittavasta katseesta päätellen oli ehtinyt ottaa harvinaisen rentouttavat nokoset. Taitaa mennä ikioma BOT pikkusiskonkin hankintalistalle.


Fysioterapeutit ja muut alaa lukeneet muistavat painottaa lämmittelyn tärkeyttä ennen urheilusuoritusta - ja jopa ennen vapaana riekkumista. Itse olen vielä suhteellisen vihreä koirien fyysisen valmennuksen saralla, mutta ihmispuolen liikunnanohjausta olen aikoinaan opiskellut ja harjoittanut. Ajat muuttuvat, tutkittu tieto lisääntyy ja näkemykset elävät sen mukaisesti. Pari vuosikymmentä sitten verryteltiin jokunen minuutti juoksemalla, hyppimällä ja tekemällä nopeita, nykiviä venytyksiä. Jäähdyttelystä ei moni ollut kuullutkaan. Vuosituhannen alussa tiedettiin, että sekä alku- että loppuverryttelyn tulisi vastata teholtaan rauhallista kävelyä ja kestää 10 % harjoituksen kokonaisajasta. Jokajumppaaja seurasi syketasoja mittarista ja tunsi huonoa omaatuntoa, jos ei jaksanut tai muistanut venytellä heti treenin päätteeksi. Muutaman vuoden päästä kuitenkin todettiin, että venyttelyn paras ajankohta on vähintään kahden tunnin kuluttua suorituksesta tai vasta seuraavana päivänä. Nykyään keskustellaan siitä, onko venyttelystä ylipäätään mitään hyötyä tai tekeekö se kenties peräti hallaa muille ominaisuuksille. Hapenottokyvyn kehittämiseksi tahkottiin vuosikaudet pitkiä matalatehoisia peruskestävyyslenkkejä, kunnes todettiin, että oikeastaan maksimitehoiset 20 sekunnin spurtit saattaisivat purra vieläkin paremmin. Nykytutkimukset viittaavat lisäksi siihen suuntaan, että jäähdyttely olisi alkulämmittelyäkin olennaisempaa.

Koiran aineenvaihdunta ja voimantuotto ovat monelta osin erilaiset kuin ihmisen, eikä kaikkia samoja oppeja voi sellaisenaan soveltaa. Ihminen liikkuu pystyasennossa, koiran ranka on vaakatasossa, joten veren pumppaamisen kaikkialle elimistöön luulisi olevan kaksijalkaiselle suurempi urakka. Koiralle on luontaista singahtaa suoraan unesta täyteen vauhtiin, kun taas ihminen jämähtäisi moisesta suorituksesta saman tien maitohapoille. Eläin ei ehdoin tahdoin hankkiudu jumiin viettämällä aikaa staattisissa, epäsuotuisissa asennoissa eikä omaehtoisesti pakottaudu ylittämään jaksamisensa rajoja. Poikkeuksena tästä ovat työ- ja kisatilanteet, joissa koira on usein niin motivoitunut ja korkeassa vietissä, ettei se tunne tai huomaa mahdollista kipua liikkuessaan. Siksi harrastuskoiran ohjaajalla on suuri vastuu.


En ole aivan varma, onko urheilukoiraa tarpeen ravauttaa puolta tuntia ennen harjoitusta ja yhtä kauan sen jälkeen. Etenkin nopeaan ja räjähtävään kilpailusuoritukseen valmistauduttaessa on turhaa tuhlata energiaa ja virettä ylipitkään lämmittelyyn, joka ei palvele lajinomaista liikkumista. Toisaalta en myöskään ole varma, riittääkö urheilukoiran verryttelyksi viiden minuutin maleksinta. Varman päälle -ratkaisu löytynee jostakin näiden ääripäiden väliltä. Omalla kohdallamme pyrin noudattamaan agilityn lämmittelyrutiineissa seuraavia suuntaviivoja:

- kohtuullinen kesto: yhteensä 10-20 minuuttia
- kuormittamattomuus: lämmittelyn ei kuulu lisätä kokonaisrasitusta vaan valmistella varsinaiseen rasitukseen
- lajinomaisuus: rauhallisen kävelyn/hölkän jälkeen esim. kevyitä spurtteja lelun perään, käännöksiä, pyörähdyksiä, matalia verryttelyhyppyjä
- henkinen virittely: esim. leikkiminen, temppuilu, lähtöharjoitukset tai mikä tahansa keskittymistä ja yhteistyötä edistävä
- yhdessä tekeminen: koira ja ohjaaja ovat tiimi, joten kaikki hölkät, spurtit, leikit ja keskittymisharjoitteet ovat meitä molempia varten ja ne tehdään yhdessä. Lähden treeneihin aina urheilemaan koirani kanssa, en istuskelemaan ja rupattelemaan.

(Kuva: Ville L.)
Jäähdyttely ja palautuminen ovat kunnon kehittymisen ja vammojen välttämisen kannalta avaintekijöitä niin ihmis- kuin koiraurheilijallakin. Ylikuormituksella ja riittämättömällä palautumisella saadaan nimittäin varmimmin aikaan urheiluvammoja ja loppuunpalamisia. Jäähdyttelyssäkin kestoa tärkeämpänä pidän ajoitusta: kun juoksemme radalta hengästyneinä, en lykkää koiraa suoraan häkkiin läähättämään enkä lysähdä itse puuskuttaen tuolille, vaan käymme ottamassa vesihörpyt ja painumme välittömästi hallin ovesta ulos jaloittelemaan rauhallisesti, kunnes hengitys tuntuu tasaantuneen ja adrenaliiniryöppy asettuneen. Tämä tehdään jokaisen harjoituskierroksen tai kisastartin jälkeen. Kotimatkan (vajaan tunnin) ajan koiralla on loimi yllään, ja kotimetsässä käymme palauttelemassa puolisen tuntia. Silloin vipeltäjät saavat juosta vapaana, koska hihnassa ne vetäisivät itsensä ja taluttajansa todennäköisemmin juntturaan. Loppumatkasta kuitenkin pyydän ne taakseni kävelemään tai kehotan raviin.

Huolehditaan itsestämme ja harrastuskavereistamme! Liikettä, lepoa ja loimea, kohtuus kaikessa ja riittävästi ruokaa, niin ollaan hyvällä tiellä. Tulevissa postauksissa on luvassa höpinää ravinnon vaikutuksesta fyysiseen kuntoon.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Jokapaikan höynät

Sähköpaimenet emäntineen viettivät kolme päivää urbaanielämää Tampereen kisareissulla. Perjantaina Luna teki M:n kanssa rally-tokon alokasluokassa onnistuneen suorituksen hienoilla pisteillä 93/100. Tämä kolmas hyväksytty tulos oikeuttikin RTK1-koulutustunnukseen, joka tarkoittaa, että alokasluokasta siirrytään kilpailemaan astetta vaativampaan avoimeen luokkaan. Yksittäisiä miinuspisteitä tuli taluttimen kiristymisestä ohjaajan jännittyneessä kädessä, ja yksi kolmen pisteen vähennys siitä, että Musti yritti poiketa radan varrella osoittamaan lämpimiä tunteita tuomaria kohtaan. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja näytti rennon iloiselta.


Kerrostalon rappukäytävä oli maalaiskelpieille varsinainen huvipuisto - kaverukset olisivat halunneet juoksennella mielin määrin portaita ylös alas ja kiertää ovelta ovelle esittäytymässä asukkaille. Hissillä ajelu tuntui varsinkin Hatista melko extremeltä, ja asuntoon kantautuvista äänistä piti tietenkin tiedottaa innokkain haukuin. Laukauskestävyyttäkin tuli testattua tositilanteessa, kun itsenäisyyspäivän ilotulitus räiskyi vain muutaman korttelin päässä. Koiraimet istuskelivat korvat hörössä seuranamme ikkunan ääressä ja näyttivät ihmettelevän enemmän meidän ihastuneita hihkaisujamme kuin rakettien jyskettä.

Keskikaupungin kaduilla riitti hajuvirikkeitä, ja taluttajaa koetettiin tämän tästä kiskoa sivuun jalkakäytävältä: missä päin on metsä? Pääsisikö tästä? Ei tullut tosimetsää vastaan. Sen sijaan kulman takaa löytyi viihtyisä koirakahvila, jossa Luna ja Hatti saivat riemukseen paistatella huomion kohteina, istua sohvalla ja rouskutella kuivattuja kanankauloja ihmisväen siemaillessa glögiä. Ehkäpä kaikkein parasta matkalla oli silti lupa nukkua ihmisten sängyissä! Sekä yöllä kainaloon painautuneena, tassut poskea vasten, että päivällä itsekseen peittokasaan kaivautuneena.


Reissuruoiksi koirille oli pakattu mukaan jäisiä Natures:menu-pakasteaterioita ja Maukas-jauhelihaa, jotka saivat sulaa hiljalleen majapaikan jääkaapissa. Jauhelihan lisukkeena tarjoiltiin Carni Love -nappuloita, ja ateriat kruunattiin reilulla lusikallisella turkkilaista jugurttia. Kisanameina ja hissipalkkioina oli Trick & Treat -miniluita, iltapuuhastelua varten Trick & Treat -kierretikkuja. Molempien tyttöjen iltaruoka-annoksiin sujautin 1,5 mg melatoniinia, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta stressiperäisiltä närästyksiltä. Siinä missä Luna helposti reagoi kiihdyttävien asioiden tulvaan vatsavaivoilla, Hatin väsyoireilu on lähinnä henkistä laatua: siitä tulee hiukan omistushaluinen ja tosikkomainen. Nukahdettuaan se hömelö unohtaa todellisuuden niin tyystin, että saattaa pompata puoliunessa räyhäämään lähistöllä liikahtavalle Lunalle, ennen kuin herää kunnolla ja menee lepytellen lipomaan siskon suupieliä.

Monenmoisten jännittävien kokemusten jälkeen ei ollut ihme, että pikkukelpien pää oli jo hieman pyörällä viimeisenä reissupäivänä, kun sen olisi pitänyt virittäytyä kisataajuudelle. Uutta ja hämmentävää tilanteessa oli myös se, että Luna jätettiin kisojen ajaksi majapaikkaan, joten Hatti sai selviytyä ilman isosiskon taustatukea. Ensimmäisellä radalla meno olikin harvinaisen epävarmaa - Hattiainen ei olisi millään tahtonut irrota minusta, joten se kääntyi jopa putken suulta perääni kysymään lupaa, otti lukuisia muitakin kieltoja ja hidasteli puomilla. Toinen rata oli jo huomattavasti letkeämpää menoa, ja tyypillisiä omavaltaisia putkiratkaisuja nähtiin jälleen pariin otteeseen. Lähtöhiipimiseen Hatti ehdotti itse viime treeneissä nerokasta korjausta tarjoamalla istumisen sijaan maahanmenoa. Mikäs siinä, päätin muuttaa rutiinia ja jättää epelin tästedes makuulle odottamaan lähtölupaa. Ei muuten ryömiskellyt yhtään!

Putkiaivoinen sankarimme seikkailee siis nyt huippusuositun Hatti Shown jatko-osassa:


Olosuhteisiin nähden olen ihan tyytyväinen näihin karkeloihin, sillä minusta alle kaksivuotiaan koiran ei tarvitse tehdä kilpailuissa tuloksia vaan oppia henkistä suoritusvarmuutta ja tottua erilaisiin häiriötekijöihin. Samoja asioita opettelen edelleen itsekin, sillä vireen optimoiminen katkonaisten yöunien jälkeen kaukana kotoa ei ole omallekaan pääkopalleni aivan helppo tehtävä. Tarvitsen myös aimo annoksen lisää rohkeutta edetä ja viedä ohjaukset loppuun saakka, vaikka koira ei kulkisi aivan suunnitelmani mukaisesti. Yhdessä hankimme siis jälleen arvokasta kokemusta, ja sen lisäksi meistä oli tietenkin aivan huippuhauskaa päästä kaahailemaan kisa-areenalla! Täytyy kyllä sanoa, että sen jälkeen kun on ohjastanut tuota iloluontoista jokapaikan höynää radalla, kaupunkiajo Tampereen keskustassa tuntuu lastenleikiltä jopa meikäläisen suuntavaistolla ja hahmotuskyvyllä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kaksi ilopilleriä päivässä


Tyytyväisyys on syvä ja särötön, kun seison pihalla pilvien rakosessa. Kaksi solakkaa paimeneläintä juoksee kuin lentäisi, laajoja kaaria, nopeita käännöksiä, ja niiden notkeat kyljet hohtavat aurinkoa. En lakkaa ihmettelemästä niiden voimaa, taitavuutta ja elämäniloa. Ei taida olla montakaan kauniimpaa näkyä.

Paljon on tutkittu sitä, minkä lemmikinomistaja tietää todeksi ihan kokemuspohjalta: eläimen läheisyys ja sen kanssa puuhastelu parantaa mielialaa ja tekee hyvää terveydelle. Ruotsissa tutkijat ovat havainneet, että koiran ja ihmisen välisessä suhteessa vaikuttavat samat hormonit kuin äidin ja lapsen välillä tai parisuhteessa. Näistä tärkein on varmaankin oksitosiini.

Oma elämänlaatuni on parantunut aivan huimasti koirien myötä. Nämä vuoden pimeimmät ja kylmimmät kuukaudet ovat aina tuntuneet raskailta, ja aiempina vuosina olisin monesti toivonut voivani horrostaa sydäntalven yli kevääseen. Sen jälkeen kun Luna tassutteli elämääni, yksikään päivä ei ole jäänyt vaille merkitystä ja sisältöä. Koira piti kiinni rutiineissa ja antoi syyn nousta lämpimän peiton alta kaikkina niinäkin aamuina, kun mikään muu mahti ei minua sieltä olisi esille kaivanut.


Edelleen nuo kaksi ilopilleriä saavat hymyn huulilleni joka ikinen aamu riemukkailla huomentoivotuksillaan. Kumpikin tepastelee onnellisen näköisenä ympärilläni tervehdyslelu suussaan, peput viuhtovat vinhasti puolelta toiselle, ja seremonian lopuksi molemmat koettavat mahtua yhtä aikaa syliini köllöttelemään.

Jokapäiväinen ulkoilu säässä kuin säässä on selvästi tehnyt hyvää myös vastustuskyvylle. Koiravuosina en ole tainnut juurikaan flunssia sairastaa. Harrastinhan lenkkeilyä jo ennen koiria, mutta se oli enemmänkin sellaista yksinäistä suorittamista: harjoitusohjelman noudattamista, sykkeen mittausta, nopeuden tarkkailua ja kilometrien kirjaamista. Karvaiset lenkkikaverit ovat mullistaneet asenteeni liikkumista kohtaan. Niiden seurassa vaellan metsään, aistin ympäristöäni, annan ideoiden virrata ja jalkojen viedä. Kiireinen mieli ja viluinen keho virtaavat hiljaa lämpimiksi kimmeltävän kylmyyden keskellä. Pimeys kääntyy puolelleni, ystäväksi, jota ei tulisi mieleenkään pelätä. Se petaa vieraatkin metsät olohuoneekseni ja tuoksuu vahvasti pihkalta.


Lumi on pyrynnyt eilisten ylle, eikä jäljistäni enää näe, missä kuljin. Kiteet laskeutuvat huolettomina oksille ja taittelevat lamppuni valon teräviksi välähdyksiksi. Vaelluskenkien suut haukkovat ahnaasti lunta, jonka sukanvarret suodattavat viileäksi kääreeksi nilkkojen ympärille. Kymmenen uutteran jalan voimin uurramme uusia polkuja yli viimaisten metsämaiden. Emme me hylkää näitä maita talveksi, kun ne makaavat toimettomina, hyödyttöminä valkean vilttinsä alla. Me jaamme niiden turvallisen koskemattomuuden ja annamme niiden kantaa meitä kevään sarastukseen saakka.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Aivottomat Agiliitäjät ry

Taannoisen hulvattoman Hatti Shown jälkeen putkihuumori alkoi vähitellen tuntua vanhalta vitsiltä. Eräistäkin hallitreeneistä lähdettiin kireissä tunnelmissa kotimatkalle, kun emäntää ei vain jaksanut naurattaa. Lieneekö omassa asenteessa taasen tarkistamisen varaa?

Kävin sittemmin Lunan kanssa agikoulutuksessa, joka avasi uusia näkökulmia radalla liikkumiseemme. Sain nimittäin sellaista hieman yllättävää palautetta, että koira on minulla liiankin tiukassa hallinnassa. Siis tuo musta rämäpääkelpie!? Eläin, jonka kanssa olin niin monet kerrat aivan hukassa harrastusuran alkutaipaleella ja kuuntelin nöyränä ennusteita, että hallinnan puute ja koiran nopeus tulisivat jatkossakin olemaan kompastuskiviämme.

(Kuva: Ville L.)

Niinpä niin. Alusta alkaen olen sitten koettanut panostaa haltuunottoon, hillitsemiseen, jarrutteluun - kunnes tulee vastaan kouluttaja, joka huomauttaa nauraen, että kyllä varmaan monen muun kanssa olisi voinut tulla hallintaongelmia, mutta ei TÄMÄN kanssa! Katson jalkojeni juuressa killittäviin mustiin mantelisilmiin ja näen yhtäkkiä kuuliaisen ja yhteistyöhaluisen aikuisen koiran, joka osaa liikkua taitavasti ja lukea pienintäkin ohjausliikettäni. Jos minä jään epäröimään, sekin hidastaa ja kääntyy puoleeni tiedustelemaan tarkennusta. Se ei tahdo tehdä virheitä.

(Kuva: Ville L.)

Miten tämä nyt näin meni? Ei minun ole tarkoitus tukahduttaa Lunan kipinöivää intoa ja itsenäistä työskentelytaitoa vetämällä sitä koko ajan näkymättömistä ohjaksista. Tällä tyylillä tuskin saamme parasta vauhtiamme esiin. Räkä poskella -asennetta me kuulemma tarvitsemme! Antaa koiran mennä ja tehdä työnsä, jonka se osaa. Oma ranka suoraksi, hartiat rennoiksi ja luottamusta peliin.

Tässä valossa Hattiaisen touhu alkaa näyttää varsin lupaavalta. Asennetta sillä ainakin piisaa, enkä todellakaan halua sitä pois kitkeä. Mitä nyt pienistä putkisekoiluista! Enhän ole koskaan toivonutkaan köpöttelevää lammasta, jota pitäisi maanitella ja yllyttää esteille.

(Kuva: Ville L.)

Jostakin syystä Hatin kanssa on ollut viime kerroilla hirveän kivaa treenata. Se tekee monet asiat jo tosi hienosti, se on aina täynnä riemua ja jaksaa yrittää yhä uudelleen. Se pinkoo täysillä ja minulla on täysi työ pysyä tilanteiden tasalla, mutta juoksen vain kovempaa ja päätän ehtiä. Lopussa läähätämme kilpaa haltioissamme. Tämä se on oikeaa urheilua!

Taskuraketti ei kiukuttele mistään muusta kuin oman vuoron odottamisesta. Kun kiellän kommentoimasta toisten suorituksia äänekkäin kiljahduksin, pikku draamamestari vajoaa makuulle kuono seinään päin, painaa leuan maahan ja aloittaa sydäntäsärkevän hiljaisen vaikerruksen. Juuri silloin tunnen sitä kohtaan valtavaa hellyyttä ja ylpeyttä.



Tältä meno näytti eilisissä treeneissä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Kynsin ja hampain

Kynsien leikkuu ei ole koskaan kuulunut Lunan lempiasioihin. Kun leikkurit otetaan esiin, musti maastoutuu livakasti litteäksi petiinsä ja teeskentelee kadonnutta. Jokusen kerran on nimittäin vahingossa tullut nipsaistua kynsi liian lyhyeksi ja silloin VERI SUIHKUSI. Parasta siis pakoilla väkivaltaista toimenpidettä.

Pitkään yritimme taistella tuulimyllyjä (= neliraajapotkivia kelpieitä) vastaan kahden ihmisen voimin: toinen piteli uhria selällään sylissä ja toinen napsi kynsiä poikki toivoen, että ruumiinvammoilta vältyttäisiin puolin ja toisin. Eihän niiltä sitten aina vältytty - paitsi välttelemällä koko operaatiota, kunnes kynnet olivat taas päässeet venähtämään luvattoman pitkiksi.

Merkittävä valaistuminen meillä koettiin Mustin ja Mirrin julkaiseman Näin leikkaat koiran kynnet -opastusvideon myötä. Homma alkoi suorastaan sujumaan, kun vaihdoimme taktiikkaa ja aloimme palvella pedikyyriasiakkaita seisoma-asennossa. Tassu kerrallaan nostetaan käsittelyyn kuin hevosen kavio kengitykseen, ja kynnen kärkeä vuollaan leikkureilla viistosti vähän kerrallaan. Samalla koiran suuhun sataa tiuhaan tahtiin herkkupaloja, jotka vievät huomion pois toimenpiteestä.

Nykyään pyrimme myös pitämään kiinni siitä, että kynnet leikataan säännöllisesti joka viikko, jotta ne pysyisivät sopivan lyhyinä. Ei Luna vieläkään käpälä ojossa ilmoittaudu vapaaehtoiseksi, mutta näillä nikseillä kynsihuollosta on saatu kaikille osapuolille paljon miellyttävämpää. Hattia nyt ei haittaa mikään, mistä saa syötävää. Tänään kannustimena oli yhteistyökumppanimme tarjoamia Maukas Lohikuutioita. Koirien maailmassa terveellinen herkku on onneksi ihan mahdollinen käsite. Suuret mureat kuutiot, jotka tuoksuvat kuolattavan houkuttelevasti tuoreelta rasvaiselta lohelta... takuuvarma resepti!

Leikatkaa mitä vain, kunhan mä saan syödä noi.

Toinen tärkeä rutiini, josta tunnustan luistavani turhan usein, on hampaiden harjaus. Miksi se unohtuukin niin helposti? Lunan kolmantena syntymäpäivänä huolestuin, koska olin lukenut jostakin, että kolmen vuoden iässä koiralle alkaa kertyä hammaskiveä. Ryhdistäydyin hoitamaan öttiäisten hampaita säännöllisesti ja tunnollisesti - peräti usean päivän ajan. Vastaava puuska iskee aina silloin tällöin, mutta tuppaa sitten hiipumaan tekosyiden alle. Tiedän hyvin, että harjaus on tehokkain keino ehkäistä hammaskiveä ja siitä aiheutuvia ientulehduksia. Vaivakin on oikeasti varsin pieni verrattuna siihen, että potilas jouduttaisiin rauhoittamaan eläinlääkärin pöydälle purukaluston putsailua varten. Nyt kyllä taas ryhdistäydytään!



Harjauksen lisäksi tietysti erilaisten puruluiden sekä aitojen luiden ja rustojen pureskeleminen edesauttaa koiran kitahygieniaa. Luna ja Hatti saavat usein iltaruoan jälkkäriksi jotakin pientä jäystettävää. Mustin ja Mirrin lähettämät Dental Minttu -purutikut ovat iloksemme viljattomia, ja niissä on kiva minttuisa tuoksu, joka raikastaa hengitystä. Enpä olisi arvannut, että koirat ihastuisivat mintun tuoksuun - joskushan niiden mieltymykset tuntuvat ihmisnenään hieman... erikoisilta. Tällä kertaa hajuasioista ei tarvitse kiistellä.


Kuvausolosuhteet olivat mustille erittäin haastavat runsaan syljenerityksen takia.

Vihdoinkin lupa käydä kiinni!

tiistai 19. marraskuuta 2013

Pimeää touhua

Eino on nyt nimi kaikkien huulilla. Olkoonkin, että Filippiinejä runnelleen supertaifuuni Hayanin rinnalla suomalaisen Einon riehunta jäi suhteellisen vähäpätöiseksi, mutta täkäläisessä mittakaavassa lentävät trampoliinit, silpoutuvat räystäät ja vuorokausien sähkökatkot ovat eksoottista kamaa.

Olimme mekin kuunnelleet tarkoin varoituksia lähestyvästä vuosikymmenen hurjimmasta myrskystä. Akkukäyttöinen lamppu ja puhelimet ladattiin sunnuntaiksi, kynttilät otettiin valmiiksi esille ja vesipullot täytettiin kaiken varalta. Koirien kanssa ei uskallettu mennä metsään lenkille, sillä puut huojuivat jo aamusta harvinaisen reippaasti.

Päätimme kuitenkin pitäytyä suunnitelmassamme ja lähteä koulutuskentälle ottamaan valokuvia ja samalla vähän treenaamaan. On sitä ennenkin tuulisessa säässä ulkoiltu, eikä avaralla kentällä edes olisi pelkoa puiden kaatumisesta. Rajuimpien puuskien oli ennustettu osuvan näille kulmille puolenpäivän aikoihin. Kello oli melkein kaksitoista, mutta mehän olimme päättäneet, eikä siinä silloin järkiperusteita tarvita.

Tuuli tuivertaa korvaa.

Auton ovi oli tempautua kädestä, kun avasin sen. Lämmittelylenkillä kelpieiden korvat menivät tuulesta suppuun, mutta puskimme urheasti eteenpäin. Tielle lenteli puista oksia ja naamalle alkoi ropista virkistäviä rakeita vaakasuoraan. "Tästähän saadaan oivallinen häiriötreeni!" totesimme me jääräpäät, kun lepattavat lahkeet ja liehuva hihna hiukan hämäsivät Hattia rally-tokoliikkeissä. Naapuritontilta kuului kattopellin pauketta, ja lähimetsässä rytisi jokunen puu nurin. Oikeammin siis mielenhäiriötreeni. Saimme silti ihan kelpo kuvia.


Alokasluokan kyltit on opiskeltu alkeiskurssilla.
Siitä on myönnetty vallan diBlomikin!

Hatin rallyvarusteina Mustin ja Mirrin limenvihreä Feel Color -panta ja -talutin.

Koska olimme varta vasten paikalle tulleet, aloimme seuraavaksi sinnikkäästi kantaa agilityesteitä kentälle koettaen itse pysytellä horjumatta jaloillamme. Yltyvältä pauhulta oli vaikea kuulla, mitä toinen sanoi, mutta M näytti tässä vaiheessa hieman huolestuneelta. Viittoilin määrätietoisesti, miten esteet asetellaan, sillä minulla oli kerrankin selkeä treenisuunnitelma. Samalla hetkellä, kun irrotimme otteen hyppyesteistä, siivekkeet sinkoutuivat nurin ja kulkeutuivat sikin sokin pitkin kenttää. Yritin painaa niitä tukevammin hiekkaan, mutta ilma oli muuttunut kuin painottomaksi. Puhuri salpasi henkeä ja työnsi meitä kohti autoa ikään kuin sanoakseen: menkää nyt jo hyvät ihmiset kotiinne.

Sadatellen jouduin lopulta luovuttamaan ja myöntämään, ettei touhussamme ollut suuresti älyä. Kotipihassa havaitsimme, että sähköt olivat katkenneet ja sähkölinjojen varassa killui iso mänty puoliksi maantien yllä. Koska kamera oli parahiksi matkassa, ryntäsin tohkeissani ottamaan dramaattisia tilannekuvia ja tunsin oloni aivan oikeaksi toimittajaksi. Samassa autotallin takaa alkoi kuulua ryskettä, ja ennätin juuri näkemään, miten pihapetäjä poikineen rojahti nippuna maahan pitkin pituuttaan. Silmät loistaen hihkuin vaikuttavasta tapahtumasta M:lle, joka muistutti, että nyt olisi ihan oikeasti viisainta sulkeutua kiireesti neljän seinän sisälle.


Vietimme vuorokauden ilman sähköä. Ei mikään ennenkokematon katastrofi, mutta erilaista. Verkkainen vuorokausi. Puuhellalla saimme keiteltyä teevettä ja puuroa, kynttilät loivat tunnelmallisen valaistuksen iltapuhteelle, ja ystävien luona saimme käydä iltapesulla ja hakemassa lisää juomavettä. (Meillä kun ei vesi nouse kaivosta sähköttä.) Jääkaapin sisältö säilyi viileässä tuulikaapissa. Täysikuu korvasi pihavalot, ja Rukka Visible -pantojen ansiosta tallomisonnettomuudet vältettiin myös pimeässä eteisessä.

Sähköpaimenetkin vaipuivat pitkäksi toviksi virransäästötilaan, koska valottomuus merkitsee niiden mielestä yötä ja yö merkitsee sikiunta sohvalla. Kumpaankin kainaloon käpertynyt lämpöinen kelpie tuntuikin varsin suloiselta, etenkin maanantaiaamuna, kun puulämmityksestä huolimatta sisälämpötila oli pudonnut kuuteentoista ja lattiat kylmäsivät varpaita kolmenkin sukan läpi. Kodinkoneiden rauhoittava hurina oli tämän kaiken jälkeen mitä kauneinta musiikkia korville. Harvoin olen tuntenut yhtä helliä tunteita kahvinkeitintä ja pesukonetta kohtaan!

Pakastin ehti sulaa osittain, joten tämän viikon ruokalistamme on pakastepainotteinen, ja koiratkin pääsivät herkuttelemaan seitipaloilla ja porkkanasoseella. Uusia elämyksiä tarjoaa nyt myös tuttu lenkkipolku, jonka varrella puut ovat järjestäytyneet temppuradaksi.

Tutkintaryhmä tuhoalueella.

Nyt on suunnat sekaisin. Kun me ollaan puussa ja maa on pystyssä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Valovoimaa

Sain Veeralta ja Eedlalta kesäkuvahaasteen. Tässä blogissa noudatan sellaista linjaa, etten välitä haasteita eteenpäin, enkä aina ehdi niihin välttämättä vastatakaan. Loppuvuoden pimeyden keskellä on kuitenkin varsin piristävää käydä läpi kesäisiä kuvia ja muistella, miltä lämmin tuuli tuntuu iholla. Oikeastaan voisin haastaa mukaan kaikki lukijat, joille ajatus kesästä herättää sykähdyttävän ilonsekaisen kaipuun. Fiilistelkää menneitä ja unelmoikaa tulevasta!

Seitsemän kuvaa ja seitsemän sanaa Sähköpaimenten kesästä 2013:

Peltopelleilyä. (Kuva: Hanna P.)
Työssäoppimista. (Kuva: Veera R.)

Kisahuumaa.

Edistysaskeleita.

Uintiretkiä.

Rantaelämää.

Metsäseikkailuja.

Hei, tämä toimii! Kesätunnelmia selaillessa unohdin hetkeksi kokonaan ikkunan takana vallitsevan marraskuun.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kirsupuuhia ja piha-aksaa

Kurja sää, pitkä matka, selkä jumissa, liikaa töitä... kun huomaa luettelevansa itselleen yhä uusia perusteita jättää treenit väliin, on ihan hyvä muistaa, että rakkaimmastakin harrastuksesta voi välillä lintsata. Viime viikolla koirariento-ohjelmistossa oli kisaa, agilityn viikkotreeniä ja ekstrakoulutusta, rally-tokoa, laumariehaa sekä vaatteiden sovittelua / yleistouhotusta Mustissa ja Mirrissä, joten ei ehkä ihme, että pitsailta kotosalla alkoi houkuttaa.

Ohjattujen treenien sijaan koiria voi työllistää monin kotikonstein, kuten piilottelemalla aamiaisnappulat ympäri olohuonetta. Kumpikin kelmi pääsee vuorollaan nenähommiin, ja portin takana odottaja saa sillä välin toimittaa kanipaimenen ja papanaimurin virkaa.


Tumppu Leijonanharja, 10 v, sanelee paimenille säännöt

Agijututkin onnistuvat omalla pihalla. Alkulämmittely hoituu postinhakureissulla maantietä pitkin. Nurmikkoon tökätyillä aurauskepeillä harjoittelemme itsenäistä ja vauhdikasta pujottelua eri tulokulmista.


Alkeelliset hyppyesteet kyhätään asettamalla aurauskeppi rimaksi kahden puutarhajakkaran tai vaikkapa muoviämpärin päälle. Kontaktiasentoa voi helposti vahvistaa portailla.

2-on-2-off

Tuoreita palkkanameja en ole tähän hätään ottanut pakastimesta sulamaan, mutta herkkusäilöstä löytyy Mustilta ja Mirriltä saatuja pehmeitä Natures:menu Nauta -makupaloja, jotka menevät aivan täydestä (täyttä lihaahan ne ovatkin). Asiallista asetelmakuvaa ei tähän valitettavasti saada, koska kuvattavat hieman sekoavat vainutessaan pussin sisällön.


Lopuksi chillaillaan sateisessa metsässä supikoirien ja kanalintujen ja tiesminkä hajuviestejä skannaillen. Koen vain jääväni kovin ulkopuoliseksi kaikesta siitä tiedosta, josta koirat keskenään intoilevat. Aivan kuin istuisi iltaa seurueessa, jonka puhumaa kieltä en ymmärrä. Toiset käyvät vilkasta keskustelua ilmeisen kiinnostavasta aiheesta ihastuneiden wow-huudahdusten säestämänä, eikä minulla ole hajuakaan, mistä puhutaan. Tätä taitoa en edes voi opiskella millään kieli- tai kirsukurssilla, koska kapasiteettini ei vain riitä. Että kivat teille ja xiljoonille hajureseptoreillenne.

Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Monesti kuulee sanottavan, ettei koiraa pelkillä lenkeillä väsytetä. Väitteessä on perää sikäli, että henkinen aktiviteetti on todellakin yhtä tärkeää kuin fyysinen - niin koiralle kuin ihmisellekin. Koirille lenkkeily ei kuitenkaan ole pelkkää liikuntaa. Mitä vaihtelevampi ympäristö, sitä enemmän elämyksiä ne saavat irti. Taajamakävelyllä toisten koirien tilapäivitysten kommentointi ja tiuhaan tulvivien ärsykkeiden tarkkailu pitävät aistit vireinä, ja monipuolinen metsämaasto taas on ehtymätön elämyspuisto. Ainakin meidän epelit heittäytyvät tyytyväisen raukeina pitkäkseen jokaikisen normilenkin jälkeen. Nuuskuttelu on niiden ominta alaa, joten se rentouttaa kokonaisvaltaisemmin kuin mikään muu toiminta.


Tuntuu palkitsevalta katsoa touhuamisen väsyttämiä koiria. Ja emännästäkin se pitsa maistuu ansaitulta, kun on palannut hämärissä tuvan lämpöön ja ripustellut läpimärät vaatteet kylppäriin.

Laitteiston huoltotauko