Aivottomat Agiliitäjät ry

Taannoisen hulvattoman Hatti Shown jälkeen putkihuumori alkoi vähitellen tuntua vanhalta vitsiltä. Eräistäkin hallitreeneistä lähdettiin kireissä tunnelmissa kotimatkalle, kun emäntää ei vain jaksanut naurattaa. Lieneekö omassa asenteessa taasen tarkistamisen varaa?

Kävin sittemmin Lunan kanssa agikoulutuksessa, joka avasi uusia näkökulmia radalla liikkumiseemme. Sain nimittäin sellaista hieman yllättävää palautetta, että koira on minulla liiankin tiukassa hallinnassa. Siis tuo musta rämäpääkelpie!? Eläin, jonka kanssa olin niin monet kerrat aivan hukassa harrastusuran alkutaipaleella ja kuuntelin nöyränä ennusteita, että hallinnan puute ja koiran nopeus tulisivat jatkossakin olemaan kompastuskiviämme.

(Kuva: Ville L.)

Niinpä niin. Alusta alkaen olen sitten koettanut panostaa haltuunottoon, hillitsemiseen, jarrutteluun - kunnes tulee vastaan kouluttaja, joka huomauttaa nauraen, että kyllä varmaan monen muun kanssa olisi voinut tulla hallintaongelmia, mutta ei TÄMÄN kanssa! Katson jalkojeni juuressa killittäviin mustiin mantelisilmiin ja näen yhtäkkiä kuuliaisen ja yhteistyöhaluisen aikuisen koiran, joka osaa liikkua taitavasti ja lukea pienintäkin ohjausliikettäni. Jos minä jään epäröimään, sekin hidastaa ja kääntyy puoleeni tiedustelemaan tarkennusta. Se ei tahdo tehdä virheitä.

(Kuva: Ville L.)

Miten tämä nyt näin meni? Ei minun ole tarkoitus tukahduttaa Lunan kipinöivää intoa ja itsenäistä työskentelytaitoa vetämällä sitä koko ajan näkymättömistä ohjaksista. Tällä tyylillä tuskin saamme parasta vauhtiamme esiin. Räkä poskella -asennetta me kuulemma tarvitsemme! Antaa koiran mennä ja tehdä työnsä, jonka se osaa. Oma ranka suoraksi, hartiat rennoiksi ja luottamusta peliin.

Tässä valossa Hattiaisen touhu alkaa näyttää varsin lupaavalta. Asennetta sillä ainakin piisaa, enkä todellakaan halua sitä pois kitkeä. Mitä nyt pienistä putkisekoiluista! Enhän ole koskaan toivonutkaan köpöttelevää lammasta, jota pitäisi maanitella ja yllyttää esteille.

(Kuva: Ville L.)

Jostakin syystä Hatin kanssa on ollut viime kerroilla hirveän kivaa treenata. Se tekee monet asiat jo tosi hienosti, se on aina täynnä riemua ja jaksaa yrittää yhä uudelleen. Se pinkoo täysillä ja minulla on täysi työ pysyä tilanteiden tasalla, mutta juoksen vain kovempaa ja päätän ehtiä. Lopussa läähätämme kilpaa haltioissamme. Tämä se on oikeaa urheilua!

Taskuraketti ei kiukuttele mistään muusta kuin oman vuoron odottamisesta. Kun kiellän kommentoimasta toisten suorituksia äänekkäin kiljahduksin, pikku draamamestari vajoaa makuulle kuono seinään päin, painaa leuan maahan ja aloittaa sydäntäsärkevän hiljaisen vaikerruksen. Juuri silloin tunnen sitä kohtaan valtavaa hellyyttä ja ylpeyttä.

Tältä meno näytti eilisissä treeneissä.