tiistai 31. joulukuuta 2013

Sähköpaimenten virtaboosterit

Kun olin lapsi, kalanmaksaöljy oli ällöttävintä mitä tiesin. Nykyään se on ehkä parasta mitä tiedän - koirien lisäravinteena siis. (Kohderyhmä näyttää olevan samaa mieltä.) Päivittäin pari pumpun painallusta Fullolife Cod Liver Oilia kummankin kelpietytön ruoka-annokseen, niin saadaan kerralla mukava satsi välttämättömiä rasvahappoja, E- ja A-vitamiineja sekä reilusti D-vitamiinia. Musti ja Mirri pitää huolta siitä, että meiltä eivät pääse Fullolife-öljyt loppumaan. Kätevän kokoisissa pulloissa öljyt säilyvät tuoreina ja useita eri laatuja on helppo vaihdella melko taajaan, jotta monipuolinen rasvahappojen saanti on taattu.

Ei haukkumista.

Luna ja Hatti ovat nyt nauttineet tuota keltaista versiota eli turskanmaksaöljyä muutaman viikon ajan, ja minusta molempien turkki näyttää entistäkin kiiltävämmältä ja tuuheammalta. Aiemmin käytössä on ollut Salmon Oil -lohiöljy, johon myös olen ollut tyytyväinen peruslaadukkaana omegalähteenä. Seuraavana kokeiluvuoroa odottaa Joint Care -nivelöljy. Koirien mielestä kalaöljyn maku kruunaa ruoan kuin ruoan!

Skin and Coat -iho- ja turkkiöljy puolestaan on sekoitus kalaöljyä, rypsiöljyä ja rohtopurasruohon eli kurkkuyrtin siemenistä saatavaa öljyä, jota käytetään rohtona muun muassa allergiaoireiden hoidossa.

Kaikkiin sarjan öljyihin on lisätty säilyvyyden vuoksi E-vitamiinia, joka on tärkeä antioksidantti eli estää rasvahappojen hapettumisen paitsi pullossa, myös elimistössä.

Aktiivisena liikkujana olen tottunut panostamaan omaan ravitsemukseeni, joten tuntuu päivänselvältä, että myös urheilevien koirien ruokahuolto vaatii jonkin verran perehtymistä ja hienosäätöä. Käytän itsekin vahvaa kalaöljyvalmistetta, koska omega 3 -rasvahapoilla on monia suotuisia ominaisuuksia: niiden on todettu hillitsevän tulehduksia, edistävän aivojen ja sydämen toimintaa sekä suojaavan soluja stressin vaikutuksilta (joita fyysinen rasituskin aiheuttaa). Nivelrikkokipuihin tuntuisi olevan apua omegoiden, D-vitamiinin ja glukosamiinin yhdistelmästä.

Omalla kohdallani olen huomannut suurehkon päivittäisen D-vitamiiniannoksen parantavan selkeästi jaksamista ja vastustuskykyä etenkin pimeään vuodenaikaan. Koirat tarvitsevat D-vitamiinilisää läpi vuoden, sillä toisin kuin ihmiset, ne eivät pysty tuottamaan D-vitamiinia auringonvalon avulla. Dee on välttämätöntä kalsiumin imeytymisen kannalta, ja monia muitakin hyötyjä on havaittu. Sitä saa rasvaisesta kalasta (etenkin silakasta) luonnostaan, mutta yliannostuksen vaaraa ei kovin pian tule vastaan, vaikka suositukset ylittyisivätkin.


Meidän paimenten ruokavalio koostuu sekä kuivamuonasta että raakalihasta, joten kalsiumlisää käytetään puolet ohjeen mukaisesta annostuksesta. Meillä ovat käytössä Calphosum D -tabletit, joissa on myös D-vitamiinia mukana, joskin niin pieni määrä, ettei se yksinään täytä Deen tarvetta. Agilitytreenien jälkeen otetaan kalkkipurkista vähän ekstraa, sillä rasitus verottaa kalsiumia luustosta.

Lunan kanssa käytiin eilen hallilla tekemässä viimeistelytreeniä viikonlopun kisoihin. Rimat pidettiin muutoin treenikorkeudessa (50 cm), mutta ensimmäinen hyppy ja päätysuoran keskimmäinen hyppy nostettiin 65 cm:iin. Tuo maksimikorkeus näyttää aina hurjan korkealta - toivoisin kovasti, etteivät rimat varsinkaan hallikisoissa olisi aivan tapissa edes kolmosluokissa. Kuvausryhmämme seurasi malttamattoman kelpien tunnelmia ennen harjoitusta ja sen aikana.


PS. Iloista uuttavuotta! Muistakaa pitää lemmikit turvassa tulitteiden paukkeelta. Hermoilevaa koirulia saattaisi rauhoittaa Fullolifen tasapainottava öljy.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Laatikollinen uusia kujeita

Olen jo jonkin aikaa kärvistellyt ankaran kisakuumeen kourissa. Ulkokisakauden päätyttyä menestyksekkäästi lokakuussa lupasin vakaasti, että Luna saa viettää lepokautta vuoden loppuun saakka. Vaikka olen käynyt Hatin kanssa tällä välin pari kertaa pitämässä hauskaa hallikisoissa, mieltä on kovasti kutkutellut se 3-luokan korkkaaminen Lunan kanssa. Pitkin loppusyksyä olen selaillut Agilityliiton kilpailukalenteria malttamattomana ja päättänyt ilmoittaa loppiaisviikonlopun kisailuihin molemmat kelpiinit.

Kuumeilua voi toki koettaa lievittää paitsi juoksemalla agiratoja unissaan, myös päivittämällä varustusta uuteen kuosiin. Mustin ja Mirrin lähettämästä joulupaketista paljastui tyylikäs vihreä kisa- ja treenireppu, jossa yhteistyökumppanimme on aina näkyvillä, missä kuljemmekin. Ajattelin kehitellä repun alaosaan vielä jonkinlaisen Sähköpaimenet-logon, mutta toteutus vaatii vielä hiukan suunnittelua.


Uuteen sporttiseen reppuun mahtuvat mukavasti kaikki vakiovarusteet: treenitasku, muutama erilainen lelu, koulutusnameja, fleecehihna (talutin, joka on samalla vetolelu), juomapullo, koirien rokotustodistukset ja kilpailukirjat, joiden kannet on koristettu asianmukaisin naamakuvin. Mukana kulkee myös pieni ensiapulaukku, joka sisältää kertakäyttöisen kylmäpakkauksen, desinfiointiaineen, punkinpoimijan, kyytabletteja, närästyslääkettä, koirille tarkoitettua kipulääkettä, sideharsoa, teippiä, sakset ja lasten sukan, jonka voi pujottaa suojaksi koiran jalkaan, jos kynsi repeää tai tassuun tulee haava.


Mustin ja Mirrin paketeista riittää aina iloa pitkäksi aikaa - enkä nyt puhu pelkästään sisällöstä. Pakkauslaatikot päätyvät nimittäin seniorikanien puuhanurkkaukseksi.


 Tämänkertaiseen pakettiin kätkeytyi hauska ekstrayllätys:

Viikon teeman mukaista purtavaa kaikelle kirsukansalle!
Hmmm... onko kukaan nähnyt ovikranssia?!
En minä ainakaan.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Voittamattoman auringon päivä

Talvipäivä seisahtaa klo 19.11. Se on juhlava käännekohta. 
H i t a a s t i, hitaasti alamme hivuttautua kohti aurinkoa. Aluksi valoisia minuutteja ei edes huomaa, ne vain tietää, mutta se tieto on täynnä toivoa. Käpyrauhanen ei vielä reagoi, pimeys painaa silmiä, mutta mieli kurottelee jo varovasti kevään suuntaan.
 
Hatti ei ole jalat maassa -tyyppiä. Vaikka ikää on pian kaksi vuotta, sen elämänasenne on edelleen liikuttavan pentumainen. Seuraavan kuvatervehdyksen myötä haluaisin välittää tuota aseistariisuvaa iloa ja valoa teidän jokaisen sydäntalveen. Kiitos siitä, että luet tarinoitamme!


perjantai 13. joulukuuta 2013

Vauhtihirmut vaatekaapilla

Onko koiran vaatettaminen yli-inhimillistävää, turhanpäiväistä hömpötystä? Kyllä vai ei? Vai olisiko tälläkin asialla kenties monta puolta? Röyhelöin koristettu pikku sohvatyranni on vähän eri asia kuin pakkasella taukotakkiin verhottu työkoira. Eikä pienessä turhamaisuudessakaan välttämättä ole mitään paheksuttavaa. Tottakai koiran vermeet saavat myös miellyttää omistajan silmää.

Harrastuspiireissä minusta on oikein terve suuntaus, että koirien lihashuoltoon on alettu kiinnittää huomiota ja lämmittelyloimet ovat löytäneet tiensä kaikentasoisten treenaajien varustekasseihin. Ne eivät toki korvaa liikkumalla tehtäviä verryttelyjä, mutta edesauttavat lämmön säilymistä ja lihasten rentoutumista kolealla säällä. Huomaahan sen itsekin, että kylmässä keho alkaa automaattisesti jännittyä ja hartiat tahtovat nousta kohti korvia.


Luna ja Hatti saavat pukinetta niskaansa ennen kaikkea treenien ja kisojen yhteydessä, jos ulkolämpötila on alle +5 astetta. Lämmittely- ja jäähdyttelylenkkien ajaksi loimet yleensä riisutaan ihan käytännön syistä, sillä nuo nirppanokat kokevat tarpeiden tekemisen takki päällä hieman kiusallisena, eivätkä muutenkaan liiku aivan yhtä rennosti kuin nakuina. Jos vaate tai vaikkapa valjaat vähänkin häiritsevät koiran liikkumista verrytellessä, koko homma kääntyy itseään vastaan ja verryttely saattaa ennemminkin jumittaa kehoa entisestään. Mutta takki puetaan ehdottomasti ainakin silloin, kun koira joutuu odottelemaan vuoroaan autossa, häkissä tai kentän laidalla.


Lunalle on suositeltu selkäjumien ehkäisyyn funktionaalista Back on Track -loimea, jonka vuorikankaan sisältämien keraamisten hiukkasten sanotaan heijastavan kehon lämpöä takaisin lihaksiin infrapunasäteilynä. Mustin ja Mirrin sponsoriavustuksella meille hankittiin nyt verkkoloimi, johon päädyin sen monikäyttöisyyden takia. Ohut ja hengittävä loimi sopii ympärivuotiseen käyttöön, ja kylmällä säällä sen päälle on helppo pukea tarpeen mukaan fleece-, sade- tai toppamantteli. Lisäksi sitä voi käyttää sisälläkin, jolloin lämpövaikutus tulee hyödynnetyksi koiran nukkuessa. Olen lukenut monenlaisia kokemuksia BOT:n toimivuudesta: toiset ovat täysin vakuuttuneita siitä, että ero tavalliseen mantteliin on selkeä, toiset taas pitävät koko periaatetta henkimaailman juttuna.


Pari kertaa treenien jälkeen olen nyt antanut Lunan nukkua kotona muutaman tunnin verkkopyjama päällään. Merkillepantavaa on ainakin se, että muutoin nihkeästi takkeihin suhtautuva ja kuumuutta inhoava Musti paneutuu heti kiemurtelematta makuulle tyytyväisen oloisena. Malliltaan BOT istuu kelpien rakenteelle hyvin, ja se on helppo pukea ja riisua. Takaosa ulottuu kunnolla reisien päälle, ja kaulassa ja niskassa on säädettävät kuminauhat.


Hattikin sai lainata loimea viikonlopun kisoissa, vaikka medikääpiölle pienempi koko olisi tietysti sopivampi. Kyllä tuo vähän reilunakin ajaa asiansa. Starttien välillä autossa odotteli verkkoloimeen ja fleeceen kääritty, erittäin lämmin kelpie, joka harittavasta katseesta päätellen oli ehtinyt ottaa harvinaisen rentouttavat nokoset. Taitaa mennä ikioma BOT pikkusiskonkin hankintalistalle.


Fysioterapeutit ja muut alaa lukeneet muistavat painottaa lämmittelyn tärkeyttä ennen urheilusuoritusta - ja jopa ennen vapaana riekkumista. Itse olen vielä suhteellisen vihreä koirien fyysisen valmennuksen saralla, mutta ihmispuolen liikunnanohjausta olen aikoinaan opiskellut ja harjoittanut. Ajat muuttuvat, tutkittu tieto lisääntyy ja näkemykset elävät sen mukaisesti. Pari vuosikymmentä sitten verryteltiin jokunen minuutti juoksemalla, hyppimällä ja tekemällä nopeita, nykiviä venytyksiä. Jäähdyttelystä ei moni ollut kuullutkaan. Vuosituhannen alussa tiedettiin, että sekä alku- että loppuverryttelyn tulisi vastata teholtaan rauhallista kävelyä ja kestää 10 % harjoituksen kokonaisajasta. Jokajumppaaja seurasi syketasoja mittarista ja tunsi huonoa omaatuntoa, jos ei jaksanut tai muistanut venytellä heti treenin päätteeksi. Muutaman vuoden päästä kuitenkin todettiin, että venyttelyn paras ajankohta on vähintään kahden tunnin kuluttua suorituksesta tai vasta seuraavana päivänä. Nykyään keskustellaan siitä, onko venyttelystä ylipäätään mitään hyötyä tai tekeekö se kenties peräti hallaa muille ominaisuuksille. Hapenottokyvyn kehittämiseksi tahkottiin vuosikaudet pitkiä matalatehoisia peruskestävyyslenkkejä, kunnes todettiin, että oikeastaan maksimitehoiset 20 sekunnin spurtit saattaisivat purra vieläkin paremmin. Nykytutkimukset viittaavat lisäksi siihen suuntaan, että jäähdyttely olisi alkulämmittelyäkin olennaisempaa.

Koiran aineenvaihdunta ja voimantuotto ovat monelta osin erilaiset kuin ihmisen, eikä kaikkia samoja oppeja voi sellaisenaan soveltaa. Ihminen liikkuu pystyasennossa, koiran ranka on vaakatasossa, joten veren pumppaamisen kaikkialle elimistöön luulisi olevan kaksijalkaiselle suurempi urakka. Koiralle on luontaista singahtaa suoraan unesta täyteen vauhtiin, kun taas ihminen jämähtäisi moisesta suorituksesta saman tien maitohapoille. Eläin ei ehdoin tahdoin hankkiudu jumiin viettämällä aikaa staattisissa, epäsuotuisissa asennoissa eikä omaehtoisesti pakottaudu ylittämään jaksamisensa rajoja. Poikkeuksena tästä ovat työ- ja kisatilanteet, joissa koira on usein niin motivoitunut ja korkeassa vietissä, ettei se tunne tai huomaa mahdollista kipua liikkuessaan. Siksi harrastuskoiran ohjaajalla on suuri vastuu.


En ole aivan varma, onko urheilukoiraa tarpeen ravauttaa puolta tuntia ennen harjoitusta ja yhtä kauan sen jälkeen. Etenkin nopeaan ja räjähtävään kilpailusuoritukseen valmistauduttaessa on turhaa tuhlata energiaa ja virettä ylipitkään lämmittelyyn, joka ei palvele lajinomaista liikkumista. Toisaalta en myöskään ole varma, riittääkö urheilukoiran verryttelyksi viiden minuutin maleksinta. Varman päälle -ratkaisu löytynee jostakin näiden ääripäiden väliltä. Omalla kohdallamme pyrin noudattamaan agilityn lämmittelyrutiineissa seuraavia suuntaviivoja:

- kohtuullinen kesto: yhteensä 10-20 minuuttia
- kuormittamattomuus: lämmittelyn ei kuulu lisätä kokonaisrasitusta vaan valmistella varsinaiseen rasitukseen
- lajinomaisuus: rauhallisen kävelyn/hölkän jälkeen esim. kevyitä spurtteja lelun perään, käännöksiä, pyörähdyksiä, matalia verryttelyhyppyjä
- henkinen virittely: esim. leikkiminen, temppuilu, lähtöharjoitukset tai mikä tahansa keskittymistä ja yhteistyötä edistävä
- yhdessä tekeminen: koira ja ohjaaja ovat tiimi, joten kaikki hölkät, spurtit, leikit ja keskittymisharjoitteet ovat meitä molempia varten ja ne tehdään yhdessä. Lähden treeneihin aina urheilemaan koirani kanssa, en istuskelemaan ja rupattelemaan.

(Kuva: Ville L.)
Jäähdyttely ja palautuminen ovat kunnon kehittymisen ja vammojen välttämisen kannalta avaintekijöitä niin ihmis- kuin koiraurheilijallakin. Ylikuormituksella ja riittämättömällä palautumisella saadaan nimittäin varmimmin aikaan urheiluvammoja ja loppuunpalamisia. Jäähdyttelyssäkin kestoa tärkeämpänä pidän ajoitusta: kun juoksemme radalta hengästyneinä, en lykkää koiraa suoraan häkkiin läähättämään enkä lysähdä itse puuskuttaen tuolille, vaan käymme ottamassa vesihörpyt ja painumme välittömästi hallin ovesta ulos jaloittelemaan rauhallisesti, kunnes hengitys tuntuu tasaantuneen ja adrenaliiniryöppy asettuneen. Tämä tehdään jokaisen harjoituskierroksen tai kisastartin jälkeen. Kotimatkan (vajaan tunnin) ajan koiralla on loimi yllään, ja kotimetsässä käymme palauttelemassa puolisen tuntia. Silloin vipeltäjät saavat juosta vapaana, koska hihnassa ne vetäisivät itsensä ja taluttajansa todennäköisemmin juntturaan. Loppumatkasta kuitenkin pyydän ne taakseni kävelemään tai kehotan raviin.

Huolehditaan itsestämme ja harrastuskavereistamme! Liikettä, lepoa ja loimea, kohtuus kaikessa ja riittävästi ruokaa, niin ollaan hyvällä tiellä. Tulevissa postauksissa on luvassa höpinää ravinnon vaikutuksesta fyysiseen kuntoon.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Jokapaikan höynät

Sähköpaimenet emäntineen viettivät kolme päivää urbaanielämää Tampereen kisareissulla. Perjantaina Luna teki M:n kanssa rally-tokon alokasluokassa onnistuneen suorituksen hienoilla pisteillä 93/100. Tämä kolmas hyväksytty tulos oikeuttikin RTK1-koulutustunnukseen, joka tarkoittaa, että alokasluokasta siirrytään kilpailemaan astetta vaativampaan avoimeen luokkaan. Yksittäisiä miinuspisteitä tuli taluttimen kiristymisestä ohjaajan jännittyneessä kädessä, ja yksi kolmen pisteen vähennys siitä, että Musti yritti poiketa radan varrella osoittamaan lämpimiä tunteita tuomaria kohtaan. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja näytti rennon iloiselta.


Kerrostalon rappukäytävä oli maalaiskelpieille varsinainen huvipuisto - kaverukset olisivat halunneet juoksennella mielin määrin portaita ylös alas ja kiertää ovelta ovelle esittäytymässä asukkaille. Hissillä ajelu tuntui varsinkin Hatista melko extremeltä, ja asuntoon kantautuvista äänistä piti tietenkin tiedottaa innokkain haukuin. Laukauskestävyyttäkin tuli testattua tositilanteessa, kun itsenäisyyspäivän ilotulitus räiskyi vain muutaman korttelin päässä. Koiraimet istuskelivat korvat hörössä seuranamme ikkunan ääressä ja näyttivät ihmettelevän enemmän meidän ihastuneita hihkaisujamme kuin rakettien jyskettä.

Keskikaupungin kaduilla riitti hajuvirikkeitä, ja taluttajaa koetettiin tämän tästä kiskoa sivuun jalkakäytävältä: missä päin on metsä? Pääsisikö tästä? Ei tullut tosimetsää vastaan. Sen sijaan kulman takaa löytyi viihtyisä koirakahvila, jossa Luna ja Hatti saivat riemukseen paistatella huomion kohteina, istua sohvalla ja rouskutella kuivattuja kanankauloja ihmisväen siemaillessa glögiä. Ehkäpä kaikkein parasta matkalla oli silti lupa nukkua ihmisten sängyissä! Sekä yöllä kainaloon painautuneena, tassut poskea vasten, että päivällä itsekseen peittokasaan kaivautuneena.


Reissuruoiksi koirille oli pakattu mukaan jäisiä Natures:menu-pakasteaterioita ja Maukas-jauhelihaa, jotka saivat sulaa hiljalleen majapaikan jääkaapissa. Jauhelihan lisukkeena tarjoiltiin Carni Love -nappuloita, ja ateriat kruunattiin reilulla lusikallisella turkkilaista jugurttia. Kisanameina ja hissipalkkioina oli Trick & Treat -miniluita, iltapuuhastelua varten Trick & Treat -kierretikkuja. Molempien tyttöjen iltaruoka-annoksiin sujautin 1,5 mg melatoniinia, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta stressiperäisiltä närästyksiltä. Siinä missä Luna helposti reagoi kiihdyttävien asioiden tulvaan vatsavaivoilla, Hatin väsyoireilu on lähinnä henkistä laatua: siitä tulee hiukan omistushaluinen ja tosikkomainen. Nukahdettuaan se hömelö unohtaa todellisuuden niin tyystin, että saattaa pompata puoliunessa räyhäämään lähistöllä liikahtavalle Lunalle, ennen kuin herää kunnolla ja menee lepytellen lipomaan siskon suupieliä.

Monenmoisten jännittävien kokemusten jälkeen ei ollut ihme, että pikkukelpien pää oli jo hieman pyörällä viimeisenä reissupäivänä, kun sen olisi pitänyt virittäytyä kisataajuudelle. Uutta ja hämmentävää tilanteessa oli myös se, että Luna jätettiin kisojen ajaksi majapaikkaan, joten Hatti sai selviytyä ilman isosiskon taustatukea. Ensimmäisellä radalla meno olikin harvinaisen epävarmaa - Hattiainen ei olisi millään tahtonut irrota minusta, joten se kääntyi jopa putken suulta perääni kysymään lupaa, otti lukuisia muitakin kieltoja ja hidasteli puomilla. Toinen rata oli jo huomattavasti letkeämpää menoa, ja tyypillisiä omavaltaisia putkiratkaisuja nähtiin jälleen pariin otteeseen. Lähtöhiipimiseen Hatti ehdotti itse viime treeneissä nerokasta korjausta tarjoamalla istumisen sijaan maahanmenoa. Mikäs siinä, päätin muuttaa rutiinia ja jättää epelin tästedes makuulle odottamaan lähtölupaa. Ei muuten ryömiskellyt yhtään!

Putkiaivoinen sankarimme seikkailee siis nyt huippusuositun Hatti Shown jatko-osassa:


Olosuhteisiin nähden olen ihan tyytyväinen näihin karkeloihin, sillä minusta alle kaksivuotiaan koiran ei tarvitse tehdä kilpailuissa tuloksia vaan oppia henkistä suoritusvarmuutta ja tottua erilaisiin häiriötekijöihin. Samoja asioita opettelen edelleen itsekin, sillä vireen optimoiminen katkonaisten yöunien jälkeen kaukana kotoa ei ole omallekaan pääkopalleni aivan helppo tehtävä. Tarvitsen myös aimo annoksen lisää rohkeutta edetä ja viedä ohjaukset loppuun saakka, vaikka koira ei kulkisi aivan suunnitelmani mukaisesti. Yhdessä hankimme siis jälleen arvokasta kokemusta, ja sen lisäksi meistä oli tietenkin aivan huippuhauskaa päästä kaahailemaan kisa-areenalla! Täytyy kyllä sanoa, että sen jälkeen kun on ohjastanut tuota iloluontoista jokapaikan höynää radalla, kaupunkiajo Tampereen keskustassa tuntuu lastenleikiltä jopa meikäläisen suuntavaistolla ja hahmotuskyvyllä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kaksi ilopilleriä päivässä


Tyytyväisyys on syvä ja särötön, kun seison pihalla pilvien rakosessa. Kaksi solakkaa paimeneläintä juoksee kuin lentäisi, laajoja kaaria, nopeita käännöksiä, ja niiden notkeat kyljet hohtavat aurinkoa. En lakkaa ihmettelemästä niiden voimaa, taitavuutta ja elämäniloa. Ei taida olla montakaan kauniimpaa näkyä.

Paljon on tutkittu sitä, minkä lemmikinomistaja tietää todeksi ihan kokemuspohjalta: eläimen läheisyys ja sen kanssa puuhastelu parantaa mielialaa ja tekee hyvää terveydelle. Ruotsissa tutkijat ovat havainneet, että koiran ja ihmisen välisessä suhteessa vaikuttavat samat hormonit kuin äidin ja lapsen välillä tai parisuhteessa. Näistä tärkein on varmaankin oksitosiini.

Oma elämänlaatuni on parantunut aivan huimasti koirien myötä. Nämä vuoden pimeimmät ja kylmimmät kuukaudet ovat aina tuntuneet raskailta, ja aiempina vuosina olisin monesti toivonut voivani horrostaa sydäntalven yli kevääseen. Sen jälkeen kun Luna tassutteli elämääni, yksikään päivä ei ole jäänyt vaille merkitystä ja sisältöä. Koira piti kiinni rutiineissa ja antoi syyn nousta lämpimän peiton alta kaikkina niinäkin aamuina, kun mikään muu mahti ei minua sieltä olisi esille kaivanut.


Edelleen nuo kaksi ilopilleriä saavat hymyn huulilleni joka ikinen aamu riemukkailla huomentoivotuksillaan. Kumpikin tepastelee onnellisen näköisenä ympärilläni tervehdyslelu suussaan, peput viuhtovat vinhasti puolelta toiselle, ja seremonian lopuksi molemmat koettavat mahtua yhtä aikaa syliini köllöttelemään.

Jokapäiväinen ulkoilu säässä kuin säässä on selvästi tehnyt hyvää myös vastustuskyvylle. Koiravuosina en ole tainnut juurikaan flunssia sairastaa. Harrastinhan lenkkeilyä jo ennen koiria, mutta se oli enemmänkin sellaista yksinäistä suorittamista: harjoitusohjelman noudattamista, sykkeen mittausta, nopeuden tarkkailua ja kilometrien kirjaamista. Karvaiset lenkkikaverit ovat mullistaneet asenteeni liikkumista kohtaan. Niiden seurassa vaellan metsään, aistin ympäristöäni, annan ideoiden virrata ja jalkojen viedä. Kiireinen mieli ja viluinen keho virtaavat hiljaa lämpimiksi kimmeltävän kylmyyden keskellä. Pimeys kääntyy puolelleni, ystäväksi, jota ei tulisi mieleenkään pelätä. Se petaa vieraatkin metsät olohuoneekseni ja tuoksuu vahvasti pihkalta.


Lumi on pyrynnyt eilisten ylle, eikä jäljistäni enää näe, missä kuljin. Kiteet laskeutuvat huolettomina oksille ja taittelevat lamppuni valon teräviksi välähdyksiksi. Vaelluskenkien suut haukkovat ahnaasti lunta, jonka sukanvarret suodattavat viileäksi kääreeksi nilkkojen ympärille. Kymmenen uutteran jalan voimin uurramme uusia polkuja yli viimaisten metsämaiden. Emme me hylkää näitä maita talveksi, kun ne makaavat toimettomina, hyödyttöminä valkean vilttinsä alla. Me jaamme niiden turvallisen koskemattomuuden ja annamme niiden kantaa meitä kevään sarastukseen saakka.