maanantai 20. kesäkuuta 2016

Yhdessä läpi myrskyn

Agilityn SM-kisat 2016 on nyt koettu! Alun perin ajatuksena oli postata blogiin ja someen kesäisiä kuva Hatista ja minusta ensimmäisissä arvokisoissamme. Ylläni olisi uusi hieno joukkuepaita, olisimme tehneet hyväksytyn tuloksen ja aurinko paistaisi.

Vietimme lauantaina kentällä 11 tuntia. Yhtäkään kuvaa ei otettu, koska puhelin ei kestä sadetta. Uusi tiimipaita oli läpimärkä, kuten kaikki muutkin vaatteet. Teimme radalla hylätyn suorituksen, kuten kaikki muutkin joukkueemme jäsenet.

Puoleenpäivään mennessä joukkueenjohtaja M oli ehtinyt teloa nilkkansa liukkaissa puuportaissa, turistikoira Luna oli sotkeentua takajaloistaan naapuriteltan naruun ja Hatti harhailla omin päin teltta-alueella kyselemässä ihmisiltä, kuka ottaisi hoiviinsa pienen hylätyn kelpie-eläimen. Minä itkin teltassa hytisten, ettei minusta ole tähän, en osaa, en jaksa tarpeeksi. Tässä touhussa ei ole mitään järkeä.

Mutta se ylpeys, kun värjöttelimme Hattiaisen kanssa kaatosateessa lähtökarsinassa ekstrapitkään ja kahteen otteeseen tuomarisekaannuksen takia: miten urheita olimmekaan! Se yhteenkuuluvuuden tunne, kun juoksimme vettävaluvina maaliin: me sinnittelimme yhdessä! Ja voi, se hellyys, kun kosteanpörheä pikku otus puskee ojentamaani pyyhettä vasten onnellisen näköisenä ja tuoksuu märältä villasukalta!

Eihän tässä mitään järkeä tarvitse ollakaan - tunnetta on senkin edestä.

SM = Sinä + Minä.
 P.S. Sunnuntaiksi paitakin kuivui.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Keijupölyä ja kalaöljyä

Isot kisat lähestyvät ja agikuume on nousussa. Sairauslomani takia emme ole Hatin kanssa käyneet lajitreeneissä kahteen viikkoon, ja viimeisimmistä kisoistakin on jo yli kuukausi aikaa. Tulevana sunnuntaina luvassa on kuitenkin tehokasta valmentautumista, sillä saimme peruutuspaikan FitDog Agilityteamin leirille. Henkisesti tuntuu tärkeältä päästä tekemään kunnon ratatreenit ennen SM-reissua, sillä pidempien taukojen jälkeen Hatikaisen moottori saattaa startata turhankin räjähtävästi, kun taas oma koneistoni vaatinee hieman lisälämmitystä.

Fyysistä kilpailukuntoa ei tietenkään enää viimeisten viikkojen aikana rakenneta, vaan tässä vaiheessa voidaan vain ylläpitää ja houkutella esiin sitä suorituskykyä, jolle on luotu pohjaa talven ja kevään aikana. Turha siis keräillä mitään viime hetken paniikkia siitä, mitä on jäänyt tekemättä tai mitä pitäisi vielä tehdä - etenkin kun tähtäimessämme ei ole SM-mitali, vaan oman tasomme mukainen panos joukkueen hyväksi.

Toisin kuin emäntänsä, Hatti lähtee ensimmäisiin arvokisoihinsa täysin vailla ennakko-odotuksia, toiveita tai paineita. Ei se kysele, onko ohjelmassa viikkotreenit kotikentällä, koulutuspäivä huippuvalmentajien opissa, möllikisat vai kansalliset mestaruusmittelöt - agility on aina agilityä. Lähtöalueelle siirrytään aina riemusta kieppuen ja hyppelehtien, ja jokainen este suoritetaan sata lasissa, oli se sitten oikea tai väärä. Vaikka itselleni kirjaimet S ja M tuovat vatsanpohjaan muutaman ylimääräisen perhosen ja saavat Nastolan kivituhkan hohtamaan keijupölyn lailla, pikku tiimikaverini valmistautumiset ja palauttelut hoidetaan samalla tavalla kuin mihin tahansa muihinkin kisoihin ja ratatreeneihin.


Eilisiltana kävin Hatin lihakset läpi hieroen ja kevyesti venytellen. Kaikki tuntui siltä kuin pitääkin, joten laserhoidollekaan ei löytynyt tarvetta. Sunnuntaina treenataan kovaa, mutta sen jälkeen omistetaan muutama päivä stressittömälle oleilulle, peruslenkkeilylle ja rauhoittaville aktiviteeteille ennen perjantain ja lauantain kisakoitoksia. Ei pitkäkestoisia reikäpääralleja, vaan rentoja vauhtipyrähdyksiä jolkottelun lomassa, nenähommia ja kevyitä jumppaliikkeitä.

Agilityn tyyppinen urheilu ei vaadi koiralta mitään erityisiä energiatankkauksia tai nesteytyksiä. Kisapäivän lähestyessä teen kuitenkin Hatin ruokintaan joitakin pieniä viilauksia nestetasapainon ja palautumiskyvyn varmistamiseksi. Tavanomainen kuivamuonan osuus jää pois, ja ruokakuppiin päätyy pienehkö annos kosteaa raakatäysravintoa höystettynä kohtuullisella vesimäärällä ja elektrolyyteillä (kalium, magnesium, ruokasooda). Kalsiumia tarvitaan runsaasti, joten yleensä valitsen tähän tilanteeseen puolikkaan Tarmo-pötkön tai Mainio-pullia.

Tavallista pienempää ruoka-annosta kompensoin lorauttamalla sekaan tavallista reilumman lusikallisen Avital-lohiöljyä. Rasva on koiralle tärkeä energianlähde, ja öljyn muodossa sen määrää on helppo säädellä. Samalla turvataan välttämättömien omega-3-rasvahappojen saanti. Sinkkilisänä Hatti syö päivittäin Avital Biotin -tabletin, sillä kisakunnossa pysyminen edellyttää lujaa vastustuskykyä.

Rautaista kisakuntoa tukee Musti ja Mirri.

Kun nesteen saannista on huolehdittu edellisenä päivänä, ei juottamisen kanssa tarvitse kisapaikalla kikkailla. Starttien välillä tarjolla on vettä, jos kelpaa, ja palautusjuoman vuoro tulee sitten myöhemmin. (Resepti löytyy täältä.)

Itselleni suurin haaste tulevat varmaankin olemaan suurten kisojen pitkät odotteluajat ja varhaiset herätykset. Minua ei ole siunattu yhtä tehokkaalla on/off-kytkimellä kuin Hattia, joka ottaa tauoilla sujuvasti voimatorkut ja on taas hetkessä valmis kiihdyttämään täyteen vauhtiin. Koetan siis nukkua viikon varrella kunnon yöunia, pitää verensokerin tasaisena ja muistaa ottaa D-vitamiinit ja magnesiumit. Tutut käytännön valmistelut, kuten Hatin lihashuolto, palautusjuoma-ainesten mittailu ja reissuruokien suunnittelu, toimivat minulle rauhoittavina rutiineina kisamatkan alla. Ne ovat pieniä konkreettisia osasia, joihin voin tarttua omin käsin juuri tässä jännittävässä välitilassa, kun maaperää ei voi enää muokata eikä tulevia tuulia vielä ennustaa.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Mielikuvaharjoittelua

Kaikkien jännittävien juonenkäänteiden ja itkupotkuraivareiden jälkeen medisäätäjät Hattis ja Lottis ovat sittenkin lähdössä agilityn SM-kisoihin! Seuran edustusjoukkue saatiin täyteen ulkopuolisten vahvistusten ansiosta, ja samalla hellitti myös päänsisäinen paine puuttuvien yksilötulosten haalimisesta. Vaikka teoreettinen mahdollisuus oli vielä hetken olemassa, yksilökilpailuun pääsy ei tämän vuoden osalta enää tuntunut niin tärkeältä.

Hyvä niin, sillä tuo viimeinenkin teoreettinen mahdollisuudentynkä kaatui loppusuoralla siihen, että toiseen silmääni iski jälleen värikalvontulehdus ja jouduin perumaan ilmoittautumiseni tämänpäiväisiin kotikisoihin. Fyysinen rasitus voi pitkittää tulehdusta, joten ei auta kuin hidastaa tahtia pikajuoksusta mummokävelyyn ja keskittyä rataantutustumisten sijaan tiputtamaan steroideja silmään tunnin välein. Kyllähän se asennetta koettelee!


Kaikeksi onneksi SM-karkeloihin on vielä kaksi viikkoa aikaa. Kun nyt maltan ottaa rauhallisesti, ennätän hyvin toipua niihin mennessä. Näinhän tämä keltanokkien valmistautuminen sujuukin aivan kuin oikeilla huippu-urheilijoilla: pari viikkoa sohvapainotteista "herkistelyä" arvokisojen kynnyksellä. (Sitäpaitsi kai mummoköpöttelykin lasketaan reeniksi, jos jalassa on rendikkäät rikoot?!)

Aiomme joka tapauksessa ottaa tulevasta opintomatkasta kaiken irti, fiilistellä arvokisahumua, vetäistä perjantain normaalikisoissa pari Hatti-showta, tehdä parhaamme joukkuekilpailussa ja kannustaa seurakavereita hyviin suorituksiin. Siinä sitä riittääkin meille medisäätäjille tavoiteltavaa ja koettavaa!

P.S. Tiimimme terveempi ja ketterämpi osapuoli panostaa tällä välin monipuoliseen oheisharjoitteluun.