perjantai 30. joulukuuta 2016

Hilla ja Muhvi, ikuisesti yhdessä

💕2006-2016💕

Järki ja tunteet eivät aina puhu keskenään samaa kieltä, kun tulee aika puntaroida iäkkäiden lemmikkien elämänlaatua. Kymmenvuotiaiden kanivanhustemme kohdalla olimme jo pitkään ennättäneet valmistautua luopumisen ajatukseen, mutta samalla myös miltei huomaamatta mukautuneet yhä lisääntyviin vanhuuden merkkeihin. Hilla ja Muhvi olivat molemmat sokeutuneet, ja muutkin aistit heikentyivät vähitellen niin, ettei liikkuminen tahtonut onnistua törmäilemättä ja ruokakuppikin oli aina hukassa. Hilla oli alkanut nukkua entistä enemmän eikä pystynyt pitämään itseään kunnolla puhtaana. Valveilla ollessaan seniorit vaikuttivat kuitenkin ihmeen pirteiltä, ja kummallekin maistui ruoka ja hellyys toisen kyljessä. Niinpä elelimme vain päivästä ja viikosta toiseen kuten ennenkin, siivosimme, huolehdimme ja kuljimme ovista varoen.

Onneksi koirat olivat meitä viisaampia. Joitakin viikkoja sitten ne alkoivat herätellä meitä öisin haukkumalla, alkuun vain kerran tai pari, mutta pahimmillaan jopa seitsemän kertaa yössä. Päivisinkin ne vahtivat pupujen touhuja entistä hanakammin. Emme lainkaan ymmärtäneet, mikä niitä riivasi. Miksi ne nyt yhtäkkiä alkoivat ylireagoida kaikkiin pupujen liikkeisiin, vaikka olivat eläneet koko ikänsä saman katon alla?! Valvottujen öiden jäljiltä uupuneina ja pahantuulisina päädyimme kokeilemaan jos jonkinlaisia nukkumajärjestelyjä ja harkitsimme jopa turvautumista haukunestotuotteisiin. Ei ollut kehumista kenenkään meidän elämänlaadussa.

Siinä vaiheessa tuli mieleen, ettei koirien yöhaukkuminen välttämättä ollutkaan pelkkä raivostuttava tapa. Tietenkin ne aistivat kanien voinnista enemmän kuin me pystyimme näkemään, ja paimenina ne ilmaisivat huoltaan lauman hauraimmista jäsenistä. Tilanteen täytyi olla niillekin melkoisen stressaava. Miksi siis jäisimme odottamaan pupujen kunnon dramaattista romahtamista? Korkeintaan siksi, että omat tunteemme kaipasivat lisäaikaa. Tiesimme kuitenkin, etteivät 10-vuotiaat luppakorvat enää vetreämmiksi muuttuisi, vaan jyrkkä alamäki voisi olla edessä hyvinkin pian. Ratkaisu oli vain parasta tehdä viivyttelemättä, vaikka se tuntui vaikealta.


Jo aiemmin olimme keskustelleet siitä, että kun aika koittaa, vanhat sydänkäpyset saisivat lähteä yhdessä. Ne olivat kumpikin menettäneet aiemmat elämänkumppaninsa, löytäneet toisensa vanhoilla päivillään ja olleet viimeiset lähes kolme vuotta erottamattomat, joten yksin jääminen ei tulisi enää kysymykseen. Viime perjantaina Hilla ja Muhvi saivat syödä mahansa täyteen banaania, siementankoa ja muita erikoisherkkuja ennen viimeistä eläinlääkärireissua. Onnellisen yhteisen taipaleensa päätteeksi ne nukahtivat boksiinsa pehmoisina toisiinsa nojaten.

Paimenet olivat oikeassa, ja yöhaukut loppuivat heti pupujen lähdettyä. Useimmiten taitaakin olla niin, että silloin kun luopumispäätöstä ryhtyy oman lemmikin kohdalla vakavissaan miettimään, on aivan oikea aika sille päätökselle. Talo tuntuu hiukan tyhjältä ilman sitä ihastuttavan itsepäistä kanienergiaa, joka on sulostuttanut elämäämme kaikkiaan jo miltei 15 vuoden ajan. Nuo vastustamattomat karvaturvat ovat jättäneet sydämeeni Y-nenän muotoiset jäljet.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kasvot kohti valoa

Hyvää talvipäivänseisausta! Täällä Itä-Suomessa päivän pituus on nyt viitisen tuntia. Toki meillä on valoa huimasti enemmän kuin napapiirin pohjoispuolella, missä aurinko ei nouse lainkaan viikkokausiin, mutta silti tämä loppuvuoden pimeys tahtoo aina painaa mielialaa ja vireystasoa alaspäin. Siksi tänään on aihetta juhlaan! Ylihuomenna päivä on minuutin pidempi kuin tänään. Alku se on sekin, vaikkei vielä kovin huomattava. Viikon päästä ero on kuusi minuuttia, mutta kahden viikon kuluttua jo miltei puoli tuntia.

Olen kuullut pohjoisen asukkaiden kertovan kaamoksen ainutlaatuisista väreistä. Siitä, ettei oikeasti tule masentavan pimeää, vaan maisema on joka päivä uudenlainen. Kaamoksen keskellä elämänrytmi kuulemma luonnostaan hidastuu ja ihmiset oleskelevat paljon omissa oloissaan sisätiloissa. Kaikkia asioita ei välttämättä jaksa hoitaa, muttei tarvitsekaan. Pimeys on armollinen. Tämä on aikaa, jolloin voi rauhassa kuunnella omia ajatuksiaan ja kerätä voimia kevään rientoihin.

Vaikken ole oikeaa kaamosta nähnytkään, koetan oppia jotakin noista pohjoisen viisauksista. Jätän tekemättä väsyttäviä juttuja, jotka eivät ole juuri nyt tärkeitä. Menen koirien kanssa metsään, kun ei huvita olla sosiaalinen tai tavoitteellinen. Katson tarkemmin hämärän iltapäivän pehmeitä sävyjä. Talvi on kääntänyt kylkeä.


Tehkää olonne mukavaksi ja pitäkää toisistanne huolta!

torstai 15. joulukuuta 2016

Maahan, valmiina, hep!

A:n harjalta putken syövereihin, nollavoitosta neloishylkyyn kulkee minun ja Hatin agilitytaival. Viime sunnuntaina kävimme Kuopiossa esittämässä vauhdikkaita ja omaperäisiä agility-improvisaatioita, kun Hattiksella oli sokka irti ja Lottiksella puutteita kognitiivisissa taidoissa. Starttivuoromme oli heti ensimmäisenä rataantutustumisen jälkeen, ja tällä kertaa radat tuntuivat niin pitkiltä ja mutkikkailta, että niiden opettelu viidessä minuutissa tuotti minulle erityisiä vaikeuksia. Hatikaisesta näkyivät vain karvaiset jalkapohjat, kun se paineli menemään, bongaili omatoimisesti kaikki väärät putkenpäät ja kaatoi yhden hyppyesteenkin matkan varrella.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Silti en voi sanoa, että tämä neljän hylyn kisapäivä olisi ollut epäonnistunut tai turha. Yhdessä asiassa nimittäin ylitimme itsemme kirkkaasti: kaikki neljä kertaa pääsimme radalle ilman varaslähtöä! Ensimmäisenä starttaamisesta oli se hyöty, että saatoimme mennä rauhassa tyhjälle lähtöalueelle ja purkaa liikoja kierroksia pienillä tottelevaisuusharjoituksilla sen hetken, kun ratatyöntekijät valmistautuivat tehtäviinsä. Hatin oli selvästi helpompi suunnata huomionsa minuun, kun tilanne oli kiireetön eikä radalla kiitänyt toista koirakkoa. Takamus täristen se koetti urheasti pysytellä aloillaan, ja vaikka jouduinkin muutaman kerran korjaamaan lähtöasentoa, huomasin Hatin olevan vihdoin jyvällä siitä, miten homma toimii. Itsekin onnistuin pysymään rauhallisena ja käyttäytymään johdonmukaisesti.

Vastan jälkeenpäin todella ymmärsin, kuinka ankarasti meidän molempien pienet aivot tekivät töitä tämän historiallisen itsehillinnän eteen. Voin olla vain ylpeä siitä, että keskitimme kaiken kapasiteettimme siihen, mikä oli juuri nyt ensisijainen tavoite, vaikka miltei kaikki muu menikin sitten hulinoinniksi. Kyllä minä niin rakastan tuota kahjoa kaaharia!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Lelunkerääjäkelpiet palveluksessanne

Pimeänä talvi-iltana, kun työpäivä on tyhjentänyt aivoista kaiken älyllisen kapasiteetin ja jäätävä viima vie ulkoiluhalut, saan päähäni kumota koirien lelutynnyrin sisällön pitkin olohuoneen lattiaa. Aikuisten koirien aktivointi on joskus ihanan vaivatonta! Istahdan vain nappulakupillisen kanssa matolle ja toimin työnjohtajana, joka jakelee ohjeita ja makselee ahkerille työntekijöille palkkaa jokaisesta tynnyriin palautetusta lelusta. Kaiken kukkuraksi nämä työmyyrät ovat niin suunnattoman söpöjä, että väsynytkin pomo tulee väkisin hyvälle tuulelle.


No, eihän tällaiseen hommaan tietenkään aivan pystymetsästä voi henkilökuntaa palkata. Lelunkerääjäkelpiet Luna ja Hatti ovat käyneet läpi monivuotisen koulutuksen, joka koostuu kolmesta osa-alueesta:

- Tuo. Esineiden tuomista alettiin harjoitella jo pentuiässä leikin kautta. Tätä vaihetta en selosta tässä yksityiskohtaisesti, sillä rehellisesti sanottuna en oikein edes muista, millä tavalla tulin sen omille koirilleni aikoinaan kouluttaneeksi. Menetelmäni taisi olla varsin epäortodoksinen ja lopputulos kaukana koekelpoisesta toko-noudosta, mutta minulle riittää, että kelpiet osaavat käskystä kiikuttaa tavaran käteeni tai tiputtaa sen eteeni maahan.
- Lelu. On hyvä, että koira tietää, mitä sen halutaan hakevan, jotta koko kodin irtaimisto ei päätyisi lelukoppaan. Lunan ja Hatin kanssa on opeteltu muutamia yleiskäsitteitä, kuten "lelu", "roska", "pallo" ja "sukka". Esineiden nimeäminen aloitetaan siitä, että haluttu esine pannaan lattialle, ja kun koira koskettaa tai nuuhkaisee sitä, sanotaan vihjesana ja palkataan välittömästi. Toistoja tehdään paljon, ennen kuin mukaan voidaan lisätä muita esineitä, joiden joukosta koiran täytyy tunnistaa se, mitä pyydetään.
- Koriin. Sama vihjesana koskee meillä niin lelulaatikkoa, pyykkikoria, roskista kuin mitä tahansa muuta astiaa, johon voi pudottaa esineen. Alussa oli tyhjä pyykkikori, naksutin ja nameja. Naksautin ja palkkasin tiuhaan ensin korin lähestymisestä, sitten sinne kurkistamisesta. Kun koira oppi yhdistämään vihjesanan koriin, alettiin ketjuttaa esineen tuomista ja korin lähestymistä käskyllä "Tuo koriin". Esineen pudottamista koriin vahvistettiin lisäksi erikseen niin, että annoin koiralle lelun suuhun korin päällä ja sanoin irrotuskäskyn. Lelun putoaminen koriin sai tietenkin aikaan vuolaat kehut ja ruhtinaallisen palkitsemisseremonian. Hienomotoriikan ja pelisilmän hiomisessa salainen aseemme on ollut Fetch-n-Treat-aktivointipeli, jossa pallo pitää pudottaa tarkasti pieneen, juuri pallonmentävään koloon. Pelituokiot ovat hauska tapa vahvistaa vihjesanojen ymmärtämistä.


Lukuisien yritysten ja erehdysten jälkeen meillä alkoi olla koossa tehtävänanto "Tuo lelu/roska/sukka koriin". Kelpiesisarusten ensimmäiset yhteiset työharjoittelukerrat olivat kyllä kieltämättä melko kaoottisia ja toivat hyvin esiin kummankin yksilöllisen temperamentin. Luna on sitä tyyppiä, joka mieluiten lukisi aina ensin kirjalliset toimintaohjeet huolellisesti läpi, esittäisi muutamia tarkentavia kysymyksiä ja käyttäisi vielä jokusen minuutin mielikuvaharjoitteluun ennen kuin tarttuu toimeen ja suorittaa homman virheettömästi. Ilman selkeää opastusta ja omaa työrauhaa Luna helposti passivoituu, mutta saatuaan pientä käynnistysapua se tekee tunnollista ja järjestelmällistä jälkeä.

Hattia sen sijaan eivät erheet haittaa. Tekeminen on pääasia, eikä aikaa kannata haaskata pohdiskeluun. Kokeilemalla oppii, ja mitä kekseliäämmin kokeilee, sitä nopeammin palkkiohanat avautuvat. Omista luovista ideoistaan hurmaantuneena Hatti saattaa innostua hääräämään myös kyseenalaisia sivubisneksiä, kuten kantamaan leluja ja sukkia roskikseen tai levittelemään kerättyjä roskia uudelleen ympäriinsä ja repimään niitä silpuksi. Se tarjoutuu auliisti hoitamaan isosiskonkin tehtävät ja syömään siitä hyvästä bonuspalkkioita. Mitä siitä, jos työn tulos ei aina ole täsmälleen toimeksiannon mukainen, kunhan paiskii hommia (ja tavaroita) intohimoisella asenteella!



https://www.youtube.com/watch?v=I8r7TQbvCZ8&feature=youtu.be