keskiviikko 28. elokuuta 2013

Klinikkarettelöintiä ja sairaslomailua

Hatti steriloitiin eilen onnistuneesti, ja samalla rauhoituksella otettiin myös selkäkuvat sekä viralliset kyynär- ja lonkkakuvat. Lääkärin alustavan arvion mukaan kuvat näyttivät siltä kuin pitääkin, nyt vielä odotellaan Kennelliitolta virallista lausuntoa.

Jätimme Hattiaisen aamulla lojumaan tainnutettuna eläinklinikan lattialle, ja Luna protestoi äänekkäästi autossa, koska ei päässyt lääkäriin, vaikka se on maailmanhauskin paikka jossa ympärille kerääntyy IHMISIÄ ihastelemaan ja rapsuttelemaan ja antamaan HERKKUJA. Pettymys kuitenkin unohtui pian, kun Luna pääsi mukaan maailmanhauskimpaan kyläpaikkaan IHMISTEN luo, ja pikniklounaalle maailmanhauskimpaan puistoon IHMISTEN kanssa, ja kaiken huipuksi maailman(ehdottomasti)hauskimpaan Mustiin ja Mirriin, missä ympärille kerääntyy aina IHMISIÄ ihastelemaan ja rapsuttelemaan ja antamaan HERKKUJA!


Hatin draamantajun tuntien osasimme varautua siihen, että se tuskin päästäisi hoitavia tahoja aivan helpolla. Niinpä emme varsinaisesti yllättyneet, kun menimme hakemaan potilasta klinikalta ja kuulimme hoitajalta, että pikkukelpie olisi halunnut lähteä kotiin kesken kuvauksen ja tarvinnut siksi lisäannoksen rauhoitetta pysyäkseen röntgenpöydällä. Nukutuksesta heräillessään se oli ensi töikseen keplotellut kaulurin päästään useaan otteeseen, purrut sitten tippaletkun poikki ja myllännyt pissa-alustan suutuspäissään käyttökelvottomaksi. Lisäksi henkilökunnan oli pitänyt käydä vähän väliä lohduttamassa surkeasti itkevää uhria.

Koska olimme viettäneet tällä välin monta huolentäyteistä tuntia, virnistimme vain toisillemme huojentuneina siitä, ettei pieni sisupussimme ollutkaan menehtynyt kauhistuttaviin komplikaatioihin vaan rettelöinyt täysissä elinvoimissa ja opiaattipöllyissä.

Kotona houraileva potilas teljettiin turvallisuussyistä häkkiin selviämään, sillä se reppana näki pikku-ukkoja ja nyyhki väräjävällä äänellä pitkin iltaa ja yötä vaipuen välillä levottomaan uneen. Luna makaili hellyttävästi häkin lähettyvillä vartioimassa siskoa, mutta ymmärsi antaa sille tilaa ja rauhaa lepäillä.

Tänä aamuna häkistä kuului jo tavanomainen pauke, kun kelpienhäntä vispasi tarmokkaasti hyvää huomenta. Jauheliha-kauravelli maistui hyvin, ja sen seassa meni alas myös tulehduskipulääke. Väsynyt toipilas törmäilee kauluri päässään huonekaluihin ja unohtuu pitkiksi toveiksi seisomaan keskelle lattiaa tuijottaen eteensä, mutta päivystää taas ruoka-aikaan vakiopaikallaan tuttu tuike silmissään.

Uhri pelastui!
Lohdutusta ja ruoka-apua otetaan kuitenkin edelleen vastaan.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kaljukaulan massakausi

Puolitoistavuotias Hattiainen elää vauhdikasta aikaa, kuten edellisen postauksen kuvat kertovat. Hormonaalisen alakuloisuuden ja turvotuksen kaikottua villikon energiankulutus pompsahti kattoon. Lisäksi alkoi massiivinen karvanlähtö, joka vei pörheän kelpiekauluksen mennessään ja paljasti hellyttävän kapisen olemuksen koko ruipeluudessaan.

Ennen


Jälkeen

Ei muuta kuin lisää sapuskaa kuppiin. 12-kiloinen pieneläin saa nyt pistellä himpun verran isompia annoksia kuin neljä kiloa massavampi isosisko (joka on hoikka sekin). Kahdesti päivässä desi tuhtia kuivamuonaa ynnä 125 grammaa Maukas-sarjan sika-nautaa, lohta tai sisäelinseosta, iltaruoan sekaan lohiöljyä ja turkkilaista jogurttia. Tosin viikon päästä koittavaan sterilaatioon valmistaudutaan jättämällä kalaöljyt ja muut rasvahappobuusterit pois, sillä ne ohentavat verta ja saattavat siksi lisätä verenvuotoriskiä leikkauksen yhteydessä.

Meillä on piha-aitan eteisessä erillinen kaappipakastin, joka on pyhitetty koirien lihoille ja luille. Tai siis ei meillä koiria lihoiksi ja luiksi pakasteta, vaan heidän gurmeeeee-herkkunsa. Tuonne aarreaittaani pinoan Mustin ja Mirrin sponssaamat Maukas-pötköt ja haen sieltä aina kilon tai puolen kilon satsin kerrallaan sulamaan seuraavan aamun tai illan ateriaa varten. Marketin hyllystä löytyi tarkoitukseen oivallinen säilytyslaari, johon mahtuu kevyesti pötkylä poikineen.

*MmmmmMaukasta!*

Suosittelen lämpimästi seuraavaa tekniikkaa: kastele jäinen lihapötkö heti kuumavesihanan alla, viillä muovi veitsellä rikki ja kuori se lihan päältä ennen sulatusta. Sulaneen raa'an lohi- tai sisäelinmössön purskahtaminen avatusta muovikääreestä keittiön kaakeleiden ja kaapinovien koristeeksi ei nimittäin kohota kodin tunnelmaa, varsinkaan nukkumaanmenoajan paikkeilla.

*Mikäli tämä sattuisi traagisesti purskahtamaan, niin siivoaisin kyllä jäljet.*

Kaljukaulaan puskee jo uutta, untuvaista pohjavillaa, mutta sinkkilisä ei liene muutenkaan pahitteeksi. Ostin hyvin imeytyvää sinkkipikolinaattia, joka tekee hyvää paitsi turkille ja iholle, myös aktiivisen koiran lihaksistolle ja vastustuskyvylle. Molemmat agiapinat aloittivat nyt tehokuurina 15 mg päivässä, ja taitaapa emäntäväkikin pistäytyä samalla pilleripurkilla iltaisin.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Seuraelämöintiä

Teinikelpiinin elo on värikästä. Nyt kun ensimmäiset juoksut valeraskauksineen ovat jääneet taakse, Hattiainen näyttää ottavan täysin siemauksin takaisin "menetettyjä" nuoruuden päiviään.

Peppu pystyyn, korvat suppuun ja menoksi! Vai mitä, Eedla? (Kuva: Veera R.)

Epäsosiaalisesta möksöilijästä ei näy jälkeäkään, kun duracell-paimen kaahailee hepulirallia ympäri pihaa, hyppelehtii omatoimisia seikkailukierroksia metsässä, rohkaistuu kapuamaan yhä isommille kiville ja haastaa väsymättä kavereita kilpajuoksuihin ja sylipaineihin.

Sisarusrakkautta



Iltaa istumassa (kuva: Veera R.)

Kieli poskella rellestystä Eedlan ja Lukan kanssa (kuva: Hanna P.)

Hippaa Ellin kanssa (kuva: Hanna P.)


Päivähoidossa Lukan ja Oivan luona (kuva: Ville L.) 

Kesävieraita:

Collietäti Sylvi...

...joka yrittää turhaan ylläpitää jonkinlaista järjestystä...

...sekä belgipojat Totti ja Vipu...


 ...joiden kanssa hauskin yhteinen harrastus on uima.

Kaiken kukkuraksi meillä on nykyään siskonpeti.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kahden kelpien taktiikalla

Team Sähköpaimenilla on jälleen takana antoisa agipäivä. Emäntäkin välttyi tällä kertaa virtakatkoilta, vaikka neljän startin pinkominen nopealla tahdilla koettelikin sekä hermoja, hapenottokykyä että huoltojoukkojen turnauskestävyyttä.

Nyt meillä on tuore ykkösluokkalainen...
...ja tuore kakkosluokkalainen!

Hatti suoriutui oikein mallikkaasti kisadebyytistään Virallisen Verryttelijän tehtävissä. Hylyiksihän nuo molemmat radat kirjattiin, mutta medikelpi yllätti iloisesti osaamisellaan ja mainiolla asenteellaan. A-rata alkoi melkein pelottavan lupaavasti, mutta sitten Hatti livahti kiipeämään A-esteelle, vaikka vuorossa oli puomi. Kontaktit sujuivat kuitenkin todella nätisti, keinu rohkeasti muttei holtittomasti, ja hypyt siististi pudottelematta, ohittelematta tai edestakaisin loikkimatta.

B-hyppyradalla nuoren koiran keskittyminen alkoi herpaantua, ja kieltoja keräiltiin hylkäykseen oikeuttava määrä. Keppien aloitus oli vaikeaa molemmilla radoilla, mikä oli odotettavaakin, mutta oikean keppivälin löydyttyä Hatti oli ihan että "ai niin, mä osaan tämän" ja pujotteli tunnollisesti loppuun asti. Ihana piäni!


Lieneekö ollut juuri tiiviin aikataulun ansiota, että oma vireyteni pysyi sopivan korkeana enkä oikeastaan ehtinyt edes jännittää. Koetan aina radalle valmistautuessani pitää mielessä valmentajan neuvon: Keskity koiraan. Parin viikon takaisissa kisoissa (joissa ei tuloksilla juhlittu) sain nimittäin karvaan muistutuksen oman asenteeni merkityksestä, kun tein Lunan kanssa yhden järkyttävän huonon radan. Miltei kaikki meni pieleen, mikä vain voi mennä, ja palasin radalta häpeissäni, itku silmässä. Hetkeen en voinut käsittää, mistä oikein oli kyse, kun yleensä niin määrätietoisesti ja intohimoisesti etenevä Luna oli yhtäkkiä kääntyillyt tämän tästä empien varmistelemaan minulta, meneekö taas väärin.

Selitys on yksinkertainen: ajatukseni olivat päässeet kiertymään liian tiukasti tulostavoitteen ympärille. Minun pitäisi nyt tehdä kaikki oikein, jotta minä saisin sen nollatuloksen. Herkkä eläin oli aistinut turhautumiseni ja tyytymättömyyteni. Nuo tunnetilat eivät kuulu reiluun ja sujuvaan yhteistyöhön, ja viisas musta sielunpeili kertoi sen minulle. Koira yrittää aina parhaansa ja antaa anteeksi kaikki toilailuni, joten olen sille kunnioituksen velkaa.


Nyt keskityin Lunaan.

A-radalla jätin siis saman tien taakseni ensimmäisen riman, joka kolahti alas yltiöinnokkaan lähdön seurauksena. Se jäikin päivän ainoaksi virheeksemme. Molemmat radat olivat sitä parasta tekemistämme: lennokasta mutta hallittua - ja ennen kaikkea hauskaa. Hyppyrata toi sitten sen kaivatun kolmannen nollan ja sertifikaatin merkiksi luokkanoususta. Voi että, miten olen ylpeä ja tyytyväinen!



Kakkonen oli päivän onnennumero: kilpailunumerolla 20 saavutettiin 2 kakkossijaa ja nousu kakkosluokkaan.

perjantai 9. elokuuta 2013

Virallisesti pieni

Hatin säkäluokaksi on nyt omaan keltaiseen kilpailukirjaan varmennettu medi. Aluksi näytti menevän hyvinkin täpärälle, mutta kun koira saatiin seisomaan rennosti rauhallisessa mittaustilanteessa, niin tulos jäi peräti selkeästi maksirajan alapuolelle. Olin jo valmiiksi vakaasti päättänyt, että maksiesteillä en lähde tuon sintin kanssa kilpailemaan, joten huojennus on suuri, kun kisahaaveita ei tarvitse haudata ainakaan tämän asian takia.

Jotta homma ei kävisi turhan vaivattomaksi, starttaan huomisissa agikisoissa sekä pienemmän että isomman ykkösluokkalaisen kanssa melkoisen tiiviillä aikataululla! Hatin ensimmäisiltä virallisilta starteilta en odota muuta kuin ratakokemusta ja yhteisten rutiinien harjoittelua. Möllikisoista on jo pari iloista hylkyä haettu, ja tästä on hyvä edetä vähitellen, kunhan luusto vielä varmistetaan (toivottavasti) terveeksi. Polvien todettiin jo olevan kunnossa, lonkat, kyynärät ja selkä on määrä kuvata kuun lopussa sterilaation yhteydessä.


Olen yhä vahvemmin sillä linjalla, että kilpailemisesta ei pidä tehdä totista, virallista tulosjahtia, sillä kisavalmiiksi tulee vain menemällä kisaradoille. Taitavaksi kisaajaksi oppii tekemällä rohkeasti niitä virallisia virheitä, sietämällä pettymyksiä ja ymmärtämällä pala palalta omat heikkoudet ja vahvuudet.

K-E-S-K-I-T-Y.
(Kuva: Ville L.)



Hatin kanssa kaikkia esteitä ei ole vielä hinkattu sataprosenttisen varmoiksi (mikäpä olisikaan koskaan satavarmaa, kun on kyse kahden elävän olennon yhteistyöstä eikä koneiden ohjelmoinnista), ja mitä todennäköisimmin kisauran alku tulee olemaan hylkypainotteinen, mutta haitanneeko tuo. Aksaaminen on vain niin valtavan hauskaa! Meni miten meni, joka ikisen radan jälkeen olen hirveän ylpeä hienosta eläimestäni. Ja yhä useammin myös itsestäni (ainakin jonkinmoisella perspektiiviviiveellä).

(Kuva: Ville L.)

perjantai 2. elokuuta 2013

Tervehdysseremonioita ja leluhifistelyä

Sosiaalisena tyyppinä Lunan on aina ollut vaikea hillitä riemukkaita pusupomppurakastushyökkäyksiään, kun kuka tahansa ihminen puhuttelee sitä tai edes vilkaisee päin. Kaikki tassut eivät vielä kolmevuotiaallakaan aina malta pysyä maassa, mutta hyppimisen sijaistoimintona esitetään yleensä omalaatuinen tepastelu-kiemurtelukoreografia korvat päätä myöten siirottaen.


Olennaisena osana seremoniaan kuuluu tervehdyslelu, joka voi olla mikä tahansa kiireessä suuhun osuva objekti lattialla lojuvasta villasukasta kynsileikkuriin tai männynneulaseen. (Yökylässä hyvänhuomenen toivotukseen kelpaavat hyvin myös esimerkiksi isännän sängyn vierestä löytyvät kalsarit.) "Pienenä opetettiin, että täytyy olla jotain suussa, etten pure tai pussaa", touhottaa steppaava kelpie rakkauden kohteelle, joka useimmiten päätyy ihmettelemään, pitäisikö hienoa esinettä nyt sitten retuuttaa tai heittää taikka ihastella. Mutta kun sen on vain annettava olla suurien tunteiden kanavana.

Shake that black booty! (Kuva: Ville L.)

Pikkusisko tekee tietenkin perässä, eli kantaa sekin esineitä silkasta jälleennäkemisen riemusta. Jollei lelua ole saatavilla, istutuslapio tai vaikkapa kokonainen omena* ajavat saman asian. Hatti on kuitenkin erityisen mieltynyt vinkuleluihin ja huudattaisi niitä mielellään jatkuvalla syötöllä itsekseen, jollei muu perhe vastustaisi jyrkästi moista melusaastetta. Lempparilelu - kasvattajalta pentupaketin mukana saatu pieni vinkuva lintupallo - on varattu agikentälle treenipalkaksi, sillä se innostaa Tattiaista enemmän kuin mikään muu.

(Kuva: Hanna P.)

Mustin ja Mirrin lähettämien uutuuslelujen joukossa oli mainio keksintö: ultraäänivinku! Ihmiskorvaan ei kuulu pihaustakaan, mutta eläinten kuulottimet reagoivat hyvin kiinnostuneesti. Valeraskauden ajaksi tämä ihana kisuli oli tosin varmuuden vuoksi takavarikoitava Hatilta, jotta kiintymyssuhde ei olisi kehittynyt liian tiiviiksi...


...ja jotta Lunan ei tarvitsisi luoda meihin surullisen anovia katseita:

Voisiko tuon vinkumaijan palauttaa leluineen sinne verkkokauppaan?









Kuvassa näkyvä oranssi kiemura vaikuttaa varsin monikäyttöiseltä. West Paw Bumi on valmistettu kierrätysmateriaalista, se kelluu vedessä ja kestää yhteisretuutusta...


...ja on turvallinen kohde aivottomalle jäystämiselle, jota kääpiökelpien täytyy saada harrastaa silloin, kun pentukohtaus iskee.


Astetta vakavampaan harrastuneisuuteen sopii Pro Dog Bungee -narupallo - tai no, narupallo kuulostaa vähättelyltä, sillä tässä on narun sijaan jämäkkä nylonhihna, joustava keskiosa ja kunnon käsilenkki. Tietenkin Luna haluaa olla tosi pro dog, joten Bungee on tällä hetkellä sen treenilelu nro 1. Myös Hatiaisen kanssa harjoitellaan taisteluleikistä palkkautumista. Sopivassa vireystilassa irtoaa säestykseksi uskottava ärinä.

(*Toim. huom.: Omena selvisi välikohtauksesta ilman fyysisiä vaurioita.)