sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kaksi ilopilleriä päivässä


Tyytyväisyys on syvä ja särötön, kun seison pihalla pilvien rakosessa. Kaksi solakkaa paimeneläintä juoksee kuin lentäisi, laajoja kaaria, nopeita käännöksiä, ja niiden notkeat kyljet hohtavat aurinkoa. En lakkaa ihmettelemästä niiden voimaa, taitavuutta ja elämäniloa. Ei taida olla montakaan kauniimpaa näkyä.

Paljon on tutkittu sitä, minkä lemmikinomistaja tietää todeksi ihan kokemuspohjalta: eläimen läheisyys ja sen kanssa puuhastelu parantaa mielialaa ja tekee hyvää terveydelle. Ruotsissa tutkijat ovat havainneet, että koiran ja ihmisen välisessä suhteessa vaikuttavat samat hormonit kuin äidin ja lapsen välillä tai parisuhteessa. Näistä tärkein on varmaankin oksitosiini.

Oma elämänlaatuni on parantunut aivan huimasti koirien myötä. Nämä vuoden pimeimmät ja kylmimmät kuukaudet ovat aina tuntuneet raskailta, ja aiempina vuosina olisin monesti toivonut voivani horrostaa sydäntalven yli kevääseen. Sen jälkeen kun Luna tassutteli elämääni, yksikään päivä ei ole jäänyt vaille merkitystä ja sisältöä. Koira piti kiinni rutiineissa ja antoi syyn nousta lämpimän peiton alta kaikkina niinäkin aamuina, kun mikään muu mahti ei minua sieltä olisi esille kaivanut.


Edelleen nuo kaksi ilopilleriä saavat hymyn huulilleni joka ikinen aamu riemukkailla huomentoivotuksillaan. Kumpikin tepastelee onnellisen näköisenä ympärilläni tervehdyslelu suussaan, peput viuhtovat vinhasti puolelta toiselle, ja seremonian lopuksi molemmat koettavat mahtua yhtä aikaa syliini köllöttelemään.

Jokapäiväinen ulkoilu säässä kuin säässä on selvästi tehnyt hyvää myös vastustuskyvylle. Koiravuosina en ole tainnut juurikaan flunssia sairastaa. Harrastinhan lenkkeilyä jo ennen koiria, mutta se oli enemmänkin sellaista yksinäistä suorittamista: harjoitusohjelman noudattamista, sykkeen mittausta, nopeuden tarkkailua ja kilometrien kirjaamista. Karvaiset lenkkikaverit ovat mullistaneet asenteeni liikkumista kohtaan. Niiden seurassa vaellan metsään, aistin ympäristöäni, annan ideoiden virrata ja jalkojen viedä. Kiireinen mieli ja viluinen keho virtaavat hiljaa lämpimiksi kimmeltävän kylmyyden keskellä. Pimeys kääntyy puolelleni, ystäväksi, jota ei tulisi mieleenkään pelätä. Se petaa vieraatkin metsät olohuoneekseni ja tuoksuu vahvasti pihkalta.


Lumi on pyrynnyt eilisten ylle, eikä jäljistäni enää näe, missä kuljin. Kiteet laskeutuvat huolettomina oksille ja taittelevat lamppuni valon teräviksi välähdyksiksi. Vaelluskenkien suut haukkovat ahnaasti lunta, jonka sukanvarret suodattavat viileäksi kääreeksi nilkkojen ympärille. Kymmenen uutteran jalan voimin uurramme uusia polkuja yli viimaisten metsämaiden. Emme me hylkää näitä maita talveksi, kun ne makaavat toimettomina, hyödyttöminä valkean vilttinsä alla. Me jaamme niiden turvallisen koskemattomuuden ja annamme niiden kantaa meitä kevään sarastukseen saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti