perjantai 26. heinäkuuta 2013

Nappulaliiga olennaisen äärellä

Luna on palautunut viime kisoista ja valmistautunut tulevan viikonlopun startteihin viettämällä mahdollisimman rentoa kotielämää ja treenaamalla harvakseltaan. Alkuviikosta hieroin sen selän ja raajat, ja ruoan sekaan olen lisännyt nyt kisakaudella vahvaa B-vitamiinivalmistetta (samaa, jota syön itsekin) stressin ja lihasjumien ehkäisemiseksi.


Kisoista voitetut palkintoruoat päätimme lahjoittaa tutuille/löytöeläintaloon, koska meillä kuivamuonan tarpeen täyttää nykyään Mustin ja Mirrin tarjoama Carni Loven kalanappula. Vertailun vuoksi testasimme myös Carni Love High in Chicken- ja Canagan Scottish Salmon -ruokia, eikä niissäkään ollut mitään valittamista, ei muonittajalla eikä kirsuraadilla.

 
Mieluummin kuitenkin suosin kalaa kuin kanaa, ja Canaganin kalanappuloista puolestaan tarttui melko tiukka sillin haju käsiin ja taskuihin (kun syötän osan kuivamuonasta palkkioina lenkillä tai milloin missäkin).

*Me emme kylläkään pane sillinhajua pahaksemme.*

Carni Loven Salmonin puolesta puhuivat siis miellyttävähkön tuoksun ja rakenteen lisäksi tietenkin viljattomuus sekä proteiinin ja rasvan suurehkot osuudet (31/17).

*Arvioisin, että makukin on kohdallaan.*

En pidä kuivamuonaa mitenkään välttämättömänä elementtinä koirien ruokinnassa. Jotkut koirat voivat jopa paremmin ilman sitä, mutta kyllähän laadukas täysravinto helpottaa täysipainoisen ruokavalion koostamista. Tarjonta vaihtelee markkinoilla laidasta laitaan, epämääräisistä monivärisistä vehnäpuristeista huipputeknisiin super-sensitive-mega-holistic-ratkaisuihin. "Hyvää" kuivamuonaa - mitä se sitten kullekin koiralle on - ei löydä hintalapun, ostopaikan eikä edes kaverin suosituksen perusteella, vaan on tarkasteltava tuoteselosteita oman tilanteen kannalta: minkä kokoinen ja ikäinen koira on, kuinka aktiivinen se on, mitä muuta se syö, onko se leikattu, stressiherkkä, hiivaan taipuvainen, ahne tai nirso. On punnittava, kuinka paljon aikaa/päänvaivaa/rahaa olen itse valmis ja halukas panostamaan ruokavalion koostamiseen, ja miten ideologiset tekijät ohjailevat omia päätöksiäni. (Kuivamuonan valinnasta kerrotaan muuten myös Mustin ja Mirrin uusimmassa vinkkivideossa.)

Luna ja Hatti ovat pennusta asti syöneet erilaisia lihoja kuivaruoan kanssa, ja nappulamerkkiäkin on vaihdettu useaan otteeseen. Minusta on hyvä, että koirien mahat kestävät mahdollisimman monipuolista ruokintaa. Pikkupentuna Lunan korvaan tuli hiivaa, joka hoitui eläinlääkärin määräämillä tipoilla, mutta vehnän huomasimme myöhemminkin aiheuttavan korvien töhnääntymistä.

Alkuvuodesta Lunalla kokeiltiin muutaman kuukauden ajan pelkkää vähähiilihydraattista raakaruokaa, koska emme saaneet tolkkua siitä, miksi sitä närästi välillä viikoittainkin ja joskus niin pahasti, että valvoimme sen takia öitä. Kuivanappuloiden poisjättämisen jälkeen oireilu väheni lähes olemattomiin, eikä se ole yltynyt, kun lisäsin vähitellen Carni Loven osaksi ruokavaliota. On toki mahdollista, että avun närästykseen onkin tuonut piimä, joka otettiin säännölliseen käyttöön tuolloin samaan aikaan nappulattomuuskokeilun kanssa, joten tutkimus ei ole aukoton. Tietoisella stressitekijöiden rajoittamisella ja palautumiseen panostamisella lienee myös osuutensa asiassa.

Meillä kuivamuonaa popsitaan siis päivittäin raa'an lihan ohessa. Se toimii kuidun ja joidenkin vitamiinien/mineraalien lähteenä liha-aterian seassa, kätevänä reissueväänä, terveellisenä palkkana kynsien leikkuun yhteydessä, siisteinä taskunameina lenkillä sekä ajanvietteenä maastosta jäljestettävänä tai milloin mistäkin kätköistä saalistettavana.

Helppo lohikiusaus: nappulat piiloon sanomalehtimyttyihin, mytyt munakennoon ja kansi kiinni.


*Kuka lie roskannut.*

Ei menny ihan putkeen


Perjantain piristykseksi jaan kaiken kansan nähtäville koosteen niistä hetkistä, jotka agilitykisoissa tai -treeneissä eivät yhtään naurattaneet, mutta joiden viihdearvon huomaa näin jälkeenpäin. Oikeasti olen molemmille pikku rataraketeilleni kovin kiitollinen siitä, että ne ovat herkkyydessään opettaneet minua ihan hurjasti. Onneksi teemme yhdessä kaikkia näitä virheitä, jotta kehityn joka mokan myötä hippusen paremmaksi ohjaajaksi ja saan kokoon inspiroivaa elokuvamateriaalia :)

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Hanat auki

Huh, minkälainen agikisaviikonloppu! Jalkani tuskin vieläkään hipovat maata. Monien yritysten ja toiveiden, unohdusten ja virheiden, itsesyytösten ja läheltä piti -tulosten jälkeen minun ja Lunan päivä koitti viimein sunnuntaina. Jo se ihka ensimmäinen nollaratamme ja kakkossija olisi riittänyt nostattamaan fiilikset kattoon ja ihon kananlihalle, mutta että sen lisäksi toiselta radalta lävähti vielä nollavoitto! Sanomattakin on selvää, että pieni pääparkani meni vallan sekaisin riemusta. Tähän saakka kakkosluokkaan siirtyminen oli tuntunut vain kaukaiselta haaveelta, mutta yhtäkkiä se on vain yhden nollatuloksen päässä! Sain kilpailukirjaani ensimmäiset merkinnät! Pääsin palkintojenjakoon! Nimeni kohdalla tulosluetteloissa lukee LUVA (luokanvaihtoon oikeuttava tulos)! Olen vakavasti otettava kilpailija! Olo on yhä kuin arvokisavoittajalla.
Pikkumaksi tienasi painonsa verran sapuskaa.

Viikonloppu oli alkanut liiankin tuttuun tyyliin lauantaiaamuna, kun kävimme hakemassa kahdelta agilityradalta kummaltakin hylkäyksen. Ensin huutelin putkella liian aikaisin haltuunottokutsua, jolloin kelpiini teki täyskäännöksen ja ratkaisi tilanteen itsenäisesti singahtamalla putken väärään päähän. Toisen radan hylkäävä virhe oli se, että Luna ohitti yhden hypyn ja ehti jo hypätä seuraavan, ennen kuin tajusin korjata ohitusta. Kaiken kukkuraksi koiran vauhti kiihtyi nopealla A-radalla niin suureksi, etten ennättänyt jarruttaa sitä riittävästi keinulla. Lentokeinusta säikähtäneenä Luna suoritti B-radalla puominkin varmuuden vuoksi hiiiiitaaaasti ryömien, ja turhautunut emäntä murehti iltapuhteellaan, miten seuraavankin päivän kisat karahtaisivat takuulla vähintäänkin keinun ja puomin ylimääräisiin jumitussekunteihin.


Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kilpailimme kahtena peräkkäisenä päivänä, joten lauantai-illan ohjelmaan kuului paljon loikoilua, lyhyehkö metsälenkki (sisältäen rotutyypillisen hullurallin varvikossa), runsaasti juotavaa, kevyttä venyttelyä, reilu liha-annos, B-vitamiinia, kalsiumia ja D-vitamiinia.

Sunnuntain kilpailuihin lähdettiin asenteella "saisipa tällä kertaa edes yhden hyväksytyn tuloksen". Puhun nyt siis vain omasta puolestani - Lunalla nimittäin oli asenne kohdallaan heti aamusta. Yleensä tuo mutakuono suhtautuu varhaisiin herätyksiin miltei yhtä nihkeästi kuin minäkin, mutta nähdessään pakatun kisarepun se oli tikkana eteisessä kyselemässä, mennäänkö me taas aksaamaan, mennäänhän? Ja kertyihän niitä pelättyjä hukkasekunteja supersunnuntainakin sen verran, että C-radan aikamme riitti "vain" kakkossijaan.

Voittoisalla D-radalla trauma ei enää paljon menoa hidastanut, joskin on vaikea kuvitella, että tuosta kippimönkijästä ikinä tulisi mitään maailman ripeintä ja rempseintä keinuttelijaa.


Kilpailupäivinä en anna koirille aamuruokaa, mutta juotin Lunalle ennen lähtöä piimällä maustettua vettä, johon lisäsin lorauksen kalaöljyä nestevajauksen torjumiseksi (koiran aineenvaihdunta vapauttaa vettä elimistöön käsitellessään rasvoja). Piimävettä pakattiin myös mukaan, koska se uppoaa kiihtyneelle kelpielle paremmin kuin pelkkä vesi. Etenkin tällaisina lämpiminä kesäpäivinä on todella tärkeää saada koira juomaan riittävästi, sillä pienikin nestevajaus alkaa heikentää suorituskykyä. Vaikka itse suoritukset ovat ajallisesti lyhyitä, kisatilanteen jännittävyys ja innostavuus saa koiran läähättämään tavallista kiivaammin, eikä se malta juoda oma-aloitteisesti. Muita hyväksi toteamiani juomavaihtoehtoja ovat maksan tai sydänten keitinliemi maustettuna esim. laakerinlehdellä ja valkosipulilla tai tonnikalan vesiliemi veden seassa. Treeneihin lähtiessä heitän usein koirien vesipulloon yhden tai kaksi jäistä natures:menu-pakastenugettia - ne pitävät veden kylmänä ja antavat sulaessaan makua.


Kilpailupaikalla tiimimme noudattaa aina suunnilleen samoja rutiineja. Minä suuntaan ensimmäiseksi ilmoittautumaan, ja sillä välin M pystyttää varjoisaan paikkaan "leirin", joka koostuu kahdesta kevythäkistä ja kahdesta kokoontaitettavasta tuolista. Hatti - joka muuten saavuttaa tänään virallisen kisaiän, 1,5 vuotta - toimii toistaiseksi huutosakin johtajana kentän laidalla. Ennen rataantutustumista käyn Lunan kanssa rauhallisella lämmittelykävelyllä. Tai oikeammin minä vedän halutonta kelpietä perässäni kentältä poispäin, ja laukkaan tukka putkella takaisin intopiukeana kiskovan kelpien perässä.

Itse hölkkäilen itseni lämpimäksi samalla kun tutustun rataan. Maksiluokan alkaessa (ellemme starttaa luokan alkupäässä) jatketaan yhteistä verryttelyä tekemällä pyörähdyksiä, peruuttamista, maahan-seiso-maahan-punnerruksia ja muita pieniä temppuja namipalkalla. Sitten herätellään hermostoa parilla-kolmella pikapyrähdyksellä: laitan Lunan istumaan, kävelen itse parinkymmenen metrin päähän, kutsun sitä ja lähden juoksemaan, jolloin koira spurttaa minut kiinni ja tarraa kädessäni olevaan leluun. Lopuksi käydään lämmittelyesteillä tekemässä muutama verryttelyhyppy ja pysytellään kevyessä liikkeessä. Päivän muihin startteihin virittäydytään lyhyemmin, otetaan ehkä pari pyrähdystä ja koetetaan keskittyä keskinäiseen kontaktiin sen sijaan, että Luna tempoilee haukkuen rataa kohti ja minä hermoilen omiani.


Oman ratasuorituksemme jälkeen vien aina Lunan ensimmäiseksi juomaan, koska olen todennut sen juovan halukkaimmin ollessaan vielä hengästynyt. Sitten jatkamme välittömästi kävelyä muutaman minuutin ajan, jotta molempien läähätys tasaantuu. Näissä viimeisimmissä kisoissa kävelimme suoraan läheiselle joelle, jonne Luna kahlasi tyytyväisenä kainaloita myöten jäähdyttelemään ja rauhoittui sen jälkeen kevythäkkiinsä lepäilemään starttien välillä. Varsinainen palauttelulenkki, joka huuhtoo maitohappoja lihaksista, tehdään vasta kotiin palattua, kun ratakiitäjä on saanut vähän ruokaa, hautautunut hellyydenosoituksiin ja ottanut kunnon nokoset.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Teini-ikäinen mutanttininjakelpikonna

Aloitamme punkkiuutisista: Exspot-verrokki pitää tällä hetkellä punkkitilaston kärkipaikkaa kolmella löydöksellä, kun Fixodida-testeriltä salamatkustajia on nypitty kaksi kappaletta. (Exspotin puolustukseksi täytyy mainita, että Lunan saama lääkeannos on ollut koiran painoon nähden alakantissa. Täytynee säätää seuraavaa annostusta.) Mielenkiintoista on se, että molemmat Hatista poimitut punkit ovat vain sätkineet litteinä koiran ihossa kiinni, mutta eivät ole imeneet verta. Joko ne on vain satuttu huomaamaan heti kiinnityttyään, tai sitten Fixodidassa on jotakin, mikä vie ötököiltä ruokahalun.

Hähää, puutiaiset!

Mä hei oon siis OIKEASTI ihan down.
Vaikka punkit eivät ole Hattiaista liiemmin kiusanneet, on teinikelpien elämä silti ollut hyvin vaikeaa. Hölmö pieni kuvittelee pyöräyttäneensä pennut jonnekin aitan alle, mistä niitä täytyy rampata etsimässä ja vinua yökaudet haikeana perään. Ensimmäiset juoksut pitkittyivät keväällä parin kuukauden mittaisiksi, joten oikeastaan koko kevät ja puoli kesää ovat kuluneet jonkinmoisten hormonimyrskyjen merkeissä. Pikkukaveri on ollut vuoroin apea ja takertuva, vuoroin taas äksy ja haukkuherkkä. Koirakamujen lähestymisyrityksiin on vastattu pöristen ja irvistellen, ja sitten vetäydytty mamman selän taa turvaan. Hohhoi, kunhan tämä kotileikki on ohi, niin varaamme ajan sterilointiin. (Lunakin leikattiin ensimmäisten juoksujen jälkeen, ja olemme olleet tyytyväisiä ratkaisuun.)

Viime päivinä Hatin kadotettu huumorintaju on alkanut jälleen pilkahdella esiin. Ihastuneina olemme katselleet sen pentumaisia hepulikohtauksia pihanurmella ja siskosten hilpeää, tasapuolista painileikkiä. Treeneissä motivaatio on taas kohdallaan, ja yhdessä tekeminen tuo lisää itseluottamusta. Hellittelyn rajoittaminen ja lyhyet aivojumppatuokiot pitkin päivää rauhoittavat pientä ailahtelevaa mieltä ja takaavat meille kaikille paremmat yöunet.

Se puris tätä korvasta ja sitten tää hyökkäis sen kimppuun.

(Kuva: Ville L.)
Yhteisten onnistumisten kunniaksi taiteilin ihka ensimmäisen elokuvapätkäni musiikkitehosteineen siitä, miten nuori naalimme oli kuin varkain oppinut pujottelemaan kaikki 12 keppiä!

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Lihapötköjä pihalötköille

Olen hiukan hurahtanut koirien ruokintaan. Juutun helposti tuntikausiksi lukemaan netistä ruokinta-aiheisia keskusteluita ja artikkeleita, vertailemaan valmismuonien ravintosisältöjä tai laatimaan lihaostoslistaa. Puoliso joutuu alvariinsa kuuntelemaan (oudon huvittuneena!) selostuksiani siitä, mitä aineksia aion sekoittaa tämänkertaiseen superlihamössöön tai mitkä vitamiinit olen nyt todennut erityisen tarpeellisiksi tai minkälaisia reissueväitä suunnittelen seuraavalle viikonloppumatkalle. Kenties voidaan puhua jonkinlaisesta käytöshäiriöstä, kun vanha hyttystensuojelija-ituhippi ryhtyy äkisti heilumaan kirveen kanssa pihalla paloittelemassa selkärankoja ja saalistamaan silmät kiiluen raakoja ruhonosia eläinkaupan pakastealtaasta.

*Saadaanko jo?*

Jos jotakin olen nuoruusvuosieni aatteellisesta palosta oppinut, niin sen, että järkiperustein ei voi absoluuttista ideaalitilaa saavuttaa - parasta siis nojautua rehellisesti tunteisiin ja mielikuviin. Koiria ottaessani ajauduin sen raa'an tosiasian eteen, että soija ja vihannekset eivät olisi niiden juttu. Kavereiden pitäisi saada syödä biologisten ja yksilöllisten tarpeidensa mukaisesti, vaikka se merkitsisi tiettyjen eettisten ja ekologisten periaatteideni uudelleenjärjestelyä. Päänsisäisten neuvotteluiden tuloksena on tähän mennessä päädytty seuraaviin peruslinjauksiin:

- en noudata mitään tiettyä ruokintasuuntausta, vaan poimin aktiivisesti tietoa ja kokemuksia eri tahoilta vertaillen, kyseenalaistaen, soveltaen
- pääpaino kotimaisissa raakalihoissa: lohi, naudan/sian jauheliha, sydämet ja maksa, mahdollisuuksien mukaan hevonen ja hirvi
- ohessa kuivamuonana viljaton, mieluiten kalapohjainen versio (nykyään käytössä Carnilove Salmon & White Fish)
- broilerituotteita vain satunnaisesti, koska broilerintuotannossa on kaikki pyrstöllään (jos marketissa myydään vanhenevia koipireisiä punaisin hintalapuin, sellaiset kelpuutetaan joskus päivän ateriaksi)
- kuidun lähteenä tarvittaessa ripaus pellava- tai porkkanarouhetta
- luomukananmunia ja pienessä määrin luomumaitotuotteita (jokailtainen piimätilkka näyttää ehkäisevän Lunan närästysvaivoja)
- lisinä päivittäin: kalaöljyä ja/tai kylmäpuristettua pellavansiemen- tai rypsiöljyä, kalkkiseosta (tai murskattuja kananmunankuoria)
- kuuriluontoisesti / tarpeen mukaan: merileväjauhetta, D- ja B-vitamiineja, glukosamiinia, magnesiumia, maitohappobakteereita
- pari kertaa viikossa ajanvietteeksi/hammashuolloksi naudan rustoluita tai sian selkärangan pätkiä.

Kuivaruokanappulat ovat siitä käteviä, että niillä on helppo toteuttaa virikkeellisiä ruokailuhetkiä. Yksinkertaisimmillaan nappulat voi heitellä pihamaalle tai metsään etsittäviksi. Jos aikaa ja askarteluhenkeä riittää, niitä voi piilotella sanomalehtikääröjen, munakennojen ja pahvirasioiden sisään. Myös erilaiset aktivointilelut ovat meillä ahkerassa käytössä. Perinteiset kongit täytän lihamössöllä ja jäädytän pakastimessa, kuivanappuloita tarjoillaan kuutiosta, pullosta tai pallosta. Uusin tuttavuus on Contempo Finn, jonka parissa Luna jaksaa näperrellä:


Hatin keskittymiskyvylle tämä kapistus taitaa vähän liian haastava - jos pulma ei ratkea paiskomalla ja kuopimalla, juniori jättää sen sikseen. Pienikokoiset nappulat tekevät homman helpommaksi, sillä lelun täyttöaukot ovat aika niukat. Veikeä uutuus sopisi myös sisustuselementiksi!


P.S. Muille ruokintaintoilijoille tiedoksi: tämä ei jää tähän. Myöhemmissä postauksissa on luvassa yksityiskohtaisempaa löpinää esim. kuivamuonan valinnasta, omatekoisten lihamössöjen koostumuksista, lisäravinteiden merkityksestä... Mikä sinua kiinnostaa? Ideoita ja toiveita saa jättää kommenttilaatikkoon!