torstai 19. huhtikuuta 2018

Mukavuusalueen laitamilla

Loppusyksyn hiljaiselon keskellä oli aikaa kuulostella vaihtoehtoisia ajatuksia. Kaipasin innostustani takaisin. Olin niin pitkään kiitänyt Hatin kanssa yhteisessä agilityputkessa, etten ollut paljon muuta nähnyt. Kuvittelin kauan, että meidän ainoa yhteinen juttumme on juuri se täysillä kaahottaminen - siitäkin huolimatta, että siihen on liittynyt myös kasapäin huolta, turhautumista, pelkoa ja pettymyksiä.

Siinä sivussa olin seurannut kiinnostuneena kehän laidalta, miten taitava ja varma rally-tokokoira Hatista oli kehittynyt Marian käsissä, ja toisaalta olin huomannut Hatin ja minun yhteistyön parantuneen myös agilitykentillä, kun aloin hyödyntää rally-tokoliikkeitä verryttelyinä ja hallintatreeneinä. Olipa ilmoille joskus heitetty sellainenkin ajatus, että Maria kouluttaisi minusta Hatille sijaisohjaajan mestariluokan kisoihin, kun ei itse erityisemmin juuri kisaamisesta nauti. Nyt oli hyvä hetki tarttua tähän diiliin. Ryhdyin kertaamaan rally-tokon kylttejä ja koesääntöjä, harjoittelin yksittäisiä liikkeitä koiran kanssa ja ilman, olohuoneessa, metsälenkillä ja lopulta hallilla, kun selkä alkoi sietää automatkoja paremmin. Haastetta on riittänyt, ja perhesopukin on hetkittäin ollut koetuksella, mutta harvallapa on tällaista mahdollisuutta henkilökohtaiseen valmentajaan, joka tuntee minun ja koirani heikkoudet ja vahvuudet läpikotaisin.


Ensimmäiset "oikeat" ratatreenit olivat elämys. Eivät siksi, että kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä, vaan siksi, että oivalsin jotakin koiraurheilun ytimestä: Hatti ja minä olemme erottamaton tiimi, lajista riippumatta. Kun otan Hatin autosta ulos treenihallin pihassa, se ei kysele, tehdäänkö tänään agilitya, tehdäänhän, sitä kaikkein hauskinta. Se hyppää minua vasten silmät loistaen ja kysyy: mennäänkö nyt yhdessä tekemään jotakin, ihanmitätahansa, ihanmahtavaa, niinsiistiä, kaikkikäy!? Silmien loiste ei sammu hallin ovella, vaikkei vastassa olekaan isohupi kaikkine agilityesteineen. Pikkukelpie hyörii ja pyörii tohkeissaan, se tuskin malttaa tervehtiä tuttuja ihmisiä, se vähät välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minun ei tarvitse maanitella tai viritellä sitä keskittymään töihin. Sen katse kohdistuu vain minuun, ja se haluaa tehdä kaiken mitä pyydän. Tämä on se juttu, joka koiraharrastuksessa koukuttaa - ei pelkkä putkihulluus ja vauhdin hurma.

Mitä monipuolisemmin olemme nyt Hatin kanssa laajentaneet mukavuusaluettamme rally-tokon, nose workin ja tempputreenien parissa, sitä enemmän olen ihastunut tuohon pieneen tiimikaveriini. Aiemmin älyllisissä haasteissa isosiskonsa varjoon jääneestä höseltävästä putkiaivosta on kuoriutunut esiin yritteliäs ja nokkela harrastuskoira, joka kestää hyvin toistoja, palkkautuu kehuista eikä hölmöile omiaan. Olen kovin iloinen siitä, että annoin sille mahdollisuuden puhjeta kukkaan.


Kaikki tämä yhdessä oppiminen on ollut niin kivaa ja antoisaa, etten ole toistaiseksi ikävöinyt agilitya. Itse asiassa elämä ilman agia on tuntunut ihmeen rennolta ja vapauttavalta - huomaan nyt, miten ahtaasti ajatusmaailmani oli kietoutunut agilityn ympärille. Intohimoisen suhtautumisen kääntöpuolella olin raahannut mukanani ainaista stressiä koiran turvallisuudesta, terveydestä, huollosta, palautumisesta, valmistautumisesta ja niin edelleen. Agilitykoiran kuuluisi elää kuten huippu-urheilija, mutta omat resurssini eivät tahdo riittää sen tason panostukseen, jota pidän ihanteena.

Haaveilen kyllä jo ensimmäisistä varovaisista juoksuaskeleista metsäpolkujen viimein paljastuessa hangen alta, mutta kiirettä täyteen vauhtiin ei enää ole. Olen löytänyt hienoja uusia innostuksen lähteitä, ja kevään myötä kisakalenterikin on alkanut täyttyä. Hatti läpäisi nose workin 1. luokan hajutestin, ja molemmat supernuuskut on nyt ilmoitettu kauden ensimmäisiin nose work -kokeisiin.


Pari viikkoa sitten koitti se suuri päivä, kun uskaltauduin astumaan noviisina rally-tokon mestariluokan kilpailukehään. Haastehakuisena luonteena en ole koskaan oikein sisäistänyt sellaista asennetta, että käytetään vuosikausia yksityiskohtien hinkkaamiseen, ennen kuin ollaan "valmiita" kisoihin. Minusta kilpailuihin mennään harjoittelemaan kilpailemista. Tavoitteenani oli vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, selvittää kaikki kyltit oikeassa järjestyksessä, kiertää oikeat kartiot ja pysyä käytösruudussa asiallisesti aloillani. Tavoite täyttyi! Jännityksissäni tosin tein yhden käännöksen väärään suuntaan, ja pari muutakin hassua kömmähdystä radalla tapahtui, joten jäimme neljän pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta, mutta kokonaisuus pysyi hallinnassa, enkä voinut kuin olla ylpeä meistä molemmista. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ylöspäin, ihan mihin asti vain yhdessä haluamme!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Pysähdys

Vuoden verran on vierähtänyt blogihiljaisuudessa, sillä tärkeistäkin harrastuksista kaipaa joskus hengähdystaukoa. Tai vaikkei tietoisesti kaipaisikaan, voi jälkeenpäin ymmärtää, että olosuhteiden pakottama irtiotto intohimon kohteesta olikin juuri sitä, mitä tarvitsi. Näin minulle tapahtui agilityn kohdalla.

Selkäni kipuili koko viime kesän. Vaivat pahenivat aina agilitytreenien ja -kisojen jälkeen, mutten antanut sen pysäyttää menoa. Vaikka joskus kisastartin jälkeen kävelykin tuntui vaikealta, otin vain starttien välissä Buranaa ja marssin sitkeästi uudestaan lähtöviivalle. Radalla kipu unohtui, koska agility ja kesä nyt vain olivat elämää parhaimmillaan. Sen eteen olin valmis vähän kärsimään.

Elokuun alussa Hatti ontui hetken sitä etujalkaansa, jossa vuotta aiemmin oli diagnosoitu hauisjänteen tulehdus. Päätin heti, että nyt pidetään kunnon tauko, ainakin kaksi kuukautta eli hallikauden alkuun asti. Koiran terveydestä ei tingittäisi, vaikka itse tuskin maltoin odottaa paluuta radoille. Ryhdyin panostamaan Hatin ja itseni kuntouttamiseen: laseria, fysioterapiaa, vesikävelyä, jumppaa, venyttelyä... nyt hoidettaisiin meidät molemmat kiireesti takaisin kuosiin!

Syyskuun viimeisenä päivänä, juuri hallikauden kynnyksellä, kiire loppui äkisti. Jäätävä kipu säteili alaselästäni vasenta jalkaa pitkin varpaisiin, jalkaterä puutui hervottomaksi pökkelöksi enkä kyennyt liikkumaan kuin nelinkontin tuskasta itkien. Tajusin nopeasti, että kyseessä täytyi olla välilevyn pullistuma, josta kuntoutuminen veisi kuukausia. Muutaman päivän makasin lattialla kyljelläni - ainoassa kivuttomassa asennossa - ja kävin läpi tunteita laidasta laitaan. Kipulääkkeiden voimin könysin sitten huteran pökkelöjalan päälle ja aloin opettaa sitä uudelleen kävelemään. Hitaasti ja huolellisesti lenkkeilin olohuoneen käytävää edestakaisin ja keittiösaarekkeen ympäri. Kaivoin kävelysauvat komeron nurkasta, köpötin pihan poikki metsän reunaan ja takaisin. Irtisanoin agilityn valmennusryhmäpaikkani, vedin kalenterista yli kaikki lähitulevaisuuden merkinnät ja asetin uudeksi urheilulliseksi tavoitteekseni puolen tunnin kävelylenkin metsässä.


Olisin voinut kuvitella masentuvani tilanteesta. Mutta kun kipu vie jalat alta, elämä kaventuu nyt-hetkeksi ja on pakko keskittyä vain hengittämään, ottamaan askel kerrallaan ja taas lepäämään. Mieleni oli yhtäkkiä optimistisempi ja seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kun mitään ei voi tehdä, mitään ei tarvitsekaan tehdä. Velvollisuudet ja odotukset kaikkosivat. Pää lakkasi toviksi pähkäilemästä kaikkia koiraurheilun finessejä, jumppaharjoituksia, venyttelyjä, hyppytekniikkaa, vireenhallintaa, kehonhuoltoa, häiriötreenejä, superkompensaatiota ja etteinytvainsattuismitään.

Päivät koostuivat pienistä onnistumisista. Nautin valtavasti arkisista kotiaskareista, läheisten tapaamisesta, myötätunnosta ja yhä paremmin toimivista jaloista. Käppäilin hiljakseen yhä pidempään pitkin metsäpolkuja ja hymyilin koirien riemukkaille hippaleikeille sen sijaan, että olisin pelännyt niiden juoksevan itsensä rikki. Huonompina hetkinä paneuduin makuulle, silittelin silkkiturkkista koiraa kainalossa ja tunsin toisen lämpimän käärön polvitaipeessa. Nuo pehmoiset kaverit eivät vaatineet valiotitteleitä, SM-tuloksia, optimoituja harjoitusohjelmia ja mestariluokan liikkeitä. Ne vaikuttivat täysin tyytyväisiltä saadessaan touhuta metsässä omia juttujaan, nostaa minulle sukat lattialta, vispata häntää satunnaisille vieraille ja loikoilla vieressäni, ihan lähellä. Huomasin olevani aivan riittävä näinkin, melkoisen tehottomana ja voimattomana.

Jos joku olisi tuolloin sanonut, etten vielä puolen vuoden kuluttuakaan olisi juoksukunnossa, olisin väittänyt vastaan ja lujaa. Kevät tuntui kaukaiselta haavekuvalta, jolloin kaikki olisi varmasti taas ennallaan ja uusi kisakausi aluillaan. Se haave auttoi jaksamaan monotonisena toistuvaa päivärutiinia, vaikka päänuppi alkoi viikkojen kuluessa tempoilla tekemisen puutteessa ja haikailla jonnekin kotimetsää kauemmas. Lumi peitti maan, lähimmälle treenihallille oli matkaa yli 50 kilometriä eikä autossa istuminen tehnyt hyvää iskiashermolle, joten koiraharrastajan kärsimätön mieli sai tyytyä olkkaripuuhasteluun nenähommien ja temppuilun muodossa.

Olisin helposti voinut tarttua takaisin kiireen syrjään ja suunnitella kaikki tekemiseni agilityn suurta comebackia silmälläpitäen - rakentaa koiralle kuntoa nousujohteisesti ja kouluttaa sille itsenäisiä estesuorituksia, jotka eivät vaatisi itseltäni juoksemista. Vointiani kyseleville vastailin tavan vuoksi, että toivottavasti kevättä kohti päästään jo palaamaan treeneihin. Kuvittelin, että minun odotettiin ja oletettiin vastaavan niin. Ehkäpä itse odotin ja oletin haluavani paluuta enemmän kuin mitään muuta. Kaipuu harrastuskentille eli sisälläni, mutta mitä juuri agilitysta oikeastaan haikailin? En minä toivonut kauko-ohjattavaa esterobottia. Kaipasin Hatin ja minun yhteistä paloa. Vauhdikkaan urheilun tuomaa endorfiini- ja adrenaliinilatausta. Itseni voittamisen tunnetta. Sitä älytöntä innostusta, joka loistaa läähättävän koiran silmistä ja joka saa minut valvomaan puoli yötä ylikierroksilla. Kenties näihin elämyksiin löytyisi muitakin teitä?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lumipeuhulla huippukuntoon

Jäähdyttely on treenin tärkein osuus. Tästä olen vakuuttunut vuosien varrella yhä vankemmin, mitä enemmän olen liikunta-asioita harrastanut, opiskellut, havainnoinut ja järkeillyt. Lämmittely on hyvä juttu sekin, mutta jäähdyttely on avain kokonaisvaltaiseen palautumiseen, joka puolestaan on edellytys fyysiselle ja henkiselle kehitykselle ja kunnossa pysymiselle.

Agilityharrastuksessa olen koettanut oppia miettimään ennen kaikkea koiran alku- ja loppuverryttelyjen tarkoituksenmukaisuutta. Puolen tunnin tasavauhtinen köpöttely ei aktivoi niitä nopeita lihassoluja, joita agilitysuorituksessa käytetään. Ennen treenejä käymme kyllä Hatin kanssa enintään vartin hihnakävelyllä, jotta koira ennättää tehdä tarpeensa ja nollata päätään nuuskimalla pientareita. Sen jälkeen Hatti odottelee kuitenkin vielä vuoroaan häkissä tai autossa, joskus pitkänkin tovin, eivätkä mahdollisen lämmittelyn vaikutukset niin kauan säilyisikään. Varsinainen suoritukseen valmistava lämmittely tehdään siis vasta 5-10 minuuttia ennen omaa vuoroa, eli käytännössä edellisen koiran harjoitellessa radalla. Silloin jumppaillaan, temppuillaan ja pyrähdellään vapaamuotoisesti, pääasia että pysytään liikkeessä ja liikkeen suunta vaihtelee. (Hyppylihakset Hatti verryttelee oma-aloitteisesti pomppimalla intopiukeana minua vasten 😁)


Palautumisen ja vammojen ehkäisyn kannalta pidän siis jäähdyttelyä vieläkin tärkeämpänä kuin lämmittelyä. Pyrin pitämään tiukasti kiinni siitä, että välittömästi jokaisen kisaradan, jokaisen treenikierroksen ja jokaisen metsäriehunnan jälkeen jatketaan rauhallista liikkumista 5-15 minuutin ajan. Jäähdyttelyn tarkoitushan on nimensä mukaisesti elimistön jäähdyttäminen takaisin normaaliksi, kun ruumiinlämpö on rasituksessa kohonnut. Hatin mielestä tämä käy talviaikaan kätevimmin lumessa piehtaroimalla, ja siinä se on kyllä ihan oikeilla linjoilla. Meille ihmisille on lapsesta saakka taottu päähän, että urheilun jälkeen täytyy pukea lämmintä päälle, jottei vilustu. Meillähän hikoilu hoitaa tehokkaasti osan jäähdytyksestä, mutta koiran iho ei kostu hiestä, vaikka olisi kuinka kuuma. Läähättävä koira ei kaipaa takkia eikä lepoa, vaan viileää juomavettä, viileää ilmaa ja liikkeessä pysymistä. Talvipakkasella tämä on joskus haastava yhtälö, kun yritän tempoa itselleni riittävästi vaatetta ylle ja samalla saada hottis-Hattiksen mahdollisimman pian ulos kävelemään. Paikalleen jääminen radalla ryntäilyn jälkeen olisi nimittäin tehokas tapa pitää elimistö stressitilassa ja saada maitohapot jämähtämään lihaksiin.



Kun välitön jäähdyttely on tehty, Hatti saa lepäillä häkissä tai autossa, sään vaatiessa takki päällään, kunnes kaikkien treenit on saatu päätökseen ja esteet korjattu pois. Sitten käydään vielä rauhallinen 10-20 minuutin palauttelulenkki ennen palautusjuomaa ja kotimatkaa, joka meillä kestää tunnin verran normaaleista viikkotreeneistä.

Hatilla ja monella muulla kiihkeällä koiralla kuumeneminen on myös henkistä laatua, joten fyysisen jäähdyttelyn ohessa hermostokin saa tarpeellista tuuletusta. Jo agilityhallin näkeminen saa Hatin kierrokset nousuun, ja kun siihen lisätään vielä hallin sisällä kaikuvat kiihdyttävät äänet, oman vuoron malttamaton odottelu sekä kovatempoinen harjoitus, on treeni-ilta kokonaisvaltaisesti varsin kuormittava kokemus. Olipa stressi sitten henkistä tai fyysistä, negatiivista tai positiivista, se hidastaa aina palautumista ja heikentää oppimiskykyä. Oma stressitasoni tahtoo pysytellä sunnuntai-iltaisin treenien jälkeen koholla niin, että valvon puoli yötä ja nukun levottomasti. Hatikaisella virrankatkaisu toimii onneksi tehokkaammin, ja ilta-aterialta siirrytään viipymättä palautumisprosessin seuraavaan olennaiseen vaiheeseen, keräasentoon.


maanantai 6. helmikuuta 2017

Yhden HattiWatin teholla

Hatti Marakatti täytti tammikuussa 5 vuotta, ja vauhti sen kuin kiihtyy. Panostukseni agilityn ohjaustekniikkatreeneihin ja voimaharjoitteluun tuottaa hiljalleen tulosta, ja omatkin jalkani tuntuvat liikkuvan radalla hiukan livakammin. Uusi kisavuosi korkattiin muutama viikko sitten Kuopiossa yllättävän komeasti nollatuloksella ja kakkossijalla. Nyt on kuulkaas motivaatio korkealla! Vakiotreenien lisäksi viiletimme viime viikolla sekä vierailevan kouluttajan opissa että tuurausvuorolla valmennusryhmän treeneissä.


Kuopion nollarata 22.1.

Tällainen tehoviikko voi olla joskus ihan tervetullut poikkeus, mutta ei meillä toki normaalisti kuulu viikko-ohjelmaan kolmea ratatreeniä. Yleensä käymme vain sunnuntaisin esteillä, jolloin viikon varrelle mahtuu myös pari vauhdikasta metsäkirmailulenkkiä rauhallisempien palauttelupäivien lomaan. Tehoviikolla ei vapaana rälläämiselle ole sijaa, sillä maitohapot on ehdittävä saada pois koneistosta treenien välillä. Urheilijan elämä tunnetusti vaatii kompromisseja tietyissä asioissa. Niinpä Hatti sai välipäivinä tyytyä lenkkeilemään joko fleksin päässä tai "Rauhassa"-käskyn alla vapaana.

Aiemmin ajattelin, että koirien on saatava juosta ja leikkiä keskenään rajattomasti ollakseen onnellisia. Ennen meillä rynnättiin aamuisin täyttä vauhtia ovesta metsään, syöksähdettiin automatkojen jälkeen takakontista pihalle purkamaan energiaa ja saatettiin jopa vetäistä railakkaat hepulirallit agilitytreenien tai pitkän lenkin päätteeksi. Talutin tuntui ikävältä kahleelta, jota välteltiin viimeiseen asti. Tottahan se onkin, että paras pohja lihaskunnolle ja koordinaatiolle luodaan vapaalla liikunnalla vaihtelevassa maastossa, ja toisten koirien kanssa peuhaaminen on mitä luontaisinta kuntoilua. Mutta harrastuskoiralle rajattomuus on harvoin toimivin vaihtoehto. Onneksi tajusin sen edes siinä vaiheessa, kun omien agiliitäjieni rasitusvammat olivat vielä kuntoutettavissa.

It's a deal!

Rasituksen ja palautumisen rytmittäminen on täysin minun vastuullani, sillä jos Hatilta kysyttäisiin, se ei tunnustaisi tuntevansa koskaan minkäänlaista väsymystä tai lihasjäykkyyttä, vaan olisi aina valmis vielä yhteen agirataan tai metsähepuliin. Koiran silminnähtävä väsymys ei siis ole mitenkään luotettava palautumisen mittari, varsinkaan agilityssa, jossa suoritukset ovat lyhytkestoisia eivätkä vie energiaa samalla tavalla kuin kestävyyslajeissa. Elimistön maitohappotasot ja kudosten mikrovauriot kun eivät näy päällepäin, eikä niiden kuulukaan, ellei rasitusta ole jo vedetty aivan överiksi. Olisi helppo kuvitella, ettei muutaman minuutin treeneistä tarvitse sen kummemmin palautella, mehän vain harrastelemme omaksi iloksi. Mutta Hatti antaa aina kaikkensa, ja kun vedetään kovia spurtteja, lihakset nyt vain väistämättä alkavat purkaa itseään. Kehittyminen on mahdollista vain, jos kehoa autetaan tuon purkamistilan pysäyttämisessä.

Viime vuosien aikana omassa ajattelussani on tapahtunut sellainen näkökulman muutos, että nautin suuresti myös siitä, kun näen koirieni kulkevan vapaana ravia ja rentoa laukkaa, keskittyen tutkimaan ympäristöään sen sijaan, että aina painettaisiin sata lasissa. Tällaiset kuormittamattomat lenkit huoltavat tehokkaasti kehoa ja mieltä edellispäivän treenien tai metsärallin jälkeen. Usein sanotaan, että väsynyt koira on onnellinen koira, mutta palautunut koira se vasta onnellinen onkin!


Kooste tehoviikon treeneistä

Lukaise myös aiempia pohdintoja siitä, miten ottaa huomioon agilityn vaativuus ja ehkäistä ylirasitusta: Agility on hauskaa - ja kuormittavaa

lauantai 14. tammikuuta 2017

Vilkaisu menneeseen vuoteen

Kun mietin yhteenvetoa tiimimme harrastusvuodesta 2016, mielen pinnalla lillui ensin samea kerros epäonnistumisia, pettymyksiä, takapakkeja. Sekä agilityssa että rally-tokossa kisatulokset jäivät vähiin, mutta tarkemmin kun aloin muistella, niin ne harvat tulokset olivat sitäkin kirkkaampia. Nuo lukuisien hylkyjen lomassa loistaneet helmet otettiinkin vastaan onnesta ymmyrkäisinä:

- Lunan voitto ensimmäisessä voittajaluokan rallykilpailussaan 92 pisteellä (tammikuu)
- Hatin rally-tokouran aloitus 100 pisteen suorituksella (tammikuu)
- Hatin ensimmäinen agilitysertifikaatti kolmosluokassa (huhtikuu)
- Hatin nousu rally-tokon avoimesta luokasta voittajaluokkaan 99 pisteen voittotuloksella (lokakuu)
- Hatin toinen agilitysertifikaatti ja ensimmäinen nollavoitto kolmosluokassa (marraskuu)

Molemmat koirat tekivät arvokisadebyyttinsä, Hatti agilityn SM-joukkueessa kesäkuussa ja Luna rally-tokon SM-joukkueessa lokakuussa. Nämä olivat myös meille kaksijalkaisille uusia ja jännittäviä reissuja, jotka veivät hetkittäin hyvinkin kauas mukavuusalueelta, mutta antoivat paljon arvokasta kokemusta ja ajateltavaa.

(© Erkki Lampén)

Viime vuoden alavireinen kokonaissävy johtui suurelta osin siitä, että tarjolla oli myös annos epäonnea ja huolta. Alkuvuodesta kuntoutettiin pitkään ja hartaasti Lunan polven nuljuluuvammaa, joka uusiutui entistä pahempana päästyään ikävästi pitkittymään. Tällä kertaa saimme onneksi kunnon eväät kuntoutukseen, eikä vaiva sen koommin ole oireillut. Agility päätettiin kuitenkin Lunan osalta lopullisesti unohtaa, ja päätavoitteeksi asetettiin sen sijaan terve ja vahva, vapaata metsälenkkeilyä kestävä kroppa.

Hatti puolestaan sairaslomaili loppukesästä lievän biceps-jänteen tulehduksen vuoksi, ja joutui pysyttelemään pari kuukautta poissa agilitykentiltä. Kesän ja syksyn mittaan katselinkin ahkerasti peiliin ja kyselin itseltäni, haluanko todella harrastaa lajia, joka on vaarantanut molempien koirieni terveyden. Vastaukseni oli lopulta myöntävä, sillä vaikka koiran terveys painaa aina vaakakupissa eniten, agility tekee Hatin ja minut onnelliseksi. Minun oli vain ryhdyttävä tekemään joitakin asioita toisin.

Jälkeenpäin ajatellen sekä Lunan että Hatin vammoista on koitunut hyviäkin seurauksia. Kummankin koiran fysiikasta on löydetty ne heikot kohdat, joiden huoltamiseen osaamme nyt kiinnittää erityistä huomiota. Olen tullut perehtyneeksi entistä tarkemmin fysiologiaan, lihashuoltoon ja treenaamisen lainalaisuuksiin - parempi myöhään kuin vielä myöhemmin. Olen ymmärtänyt, että agilitykoiran arkiliikkumista on suunnitelmallisesti rytmitettävä, eikä joka päivä kannata painella täysillä, vaikka koira siitä tykkäisikin.


Rasittavan liikunnan vastapainoksi löysimme viime vuoden aikana myös uusia elämyksellisiä harrastuksia, kuten kantarellien etsinnän ja vaelluksen. Syksyisellä lomamatkallamme me kaikki neljä innostuimme Pohjois-Suomen ja -Norjan maisemista niin, että unelma seuraavasta reissusta jäi kytemään. Tuo huikea irtiotto kuului ehdottomasti vuoden kohokohtiin ainakin omasta mielestäni, ja vaikutti vahvasti siltä, että Luna ja Hattikin nauttivat seikkailusta täysin sydämin!

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olen oppinut näkemään entistä selvemmin, mikä on oikeasti tärkeää. En enää jaksa kiiruhtaa arvokisakelpoisten tulosten perässä, vaan toivon tältä vuodelta vain, että saisin pitää nämä kaksi rakasta otusta ehjinä ja elämäniloisina vierelläni metsäpoluilla, harrastuskentillä ja kotisohvalla.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Lennokasta uutta vuotta!

 

Sähköpaimenet ampaisevat uuteen vuoteen raketin lailla, täynnä ruutia ja riemua. Kunpa itsekin osaisin katsoa jokaista uutta päivää yhtä haltioituneen yllättyneenä kuin ilotulitteiden muuttuvia värejä ja kuvioita! Toivotamme kaikille elämyksellistä vuotta 2017!

perjantai 30. joulukuuta 2016

Hilla ja Muhvi, ikuisesti yhdessä

💕2006-2016💕

Järki ja tunteet eivät aina puhu keskenään samaa kieltä, kun tulee aika puntaroida iäkkäiden lemmikkien elämänlaatua. Kymmenvuotiaiden kanivanhustemme kohdalla olimme jo pitkään ennättäneet valmistautua luopumisen ajatukseen, mutta samalla myös miltei huomaamatta mukautuneet yhä lisääntyviin vanhuuden merkkeihin. Hilla ja Muhvi olivat molemmat sokeutuneet, ja muutkin aistit heikentyivät vähitellen niin, ettei liikkuminen tahtonut onnistua törmäilemättä ja ruokakuppikin oli aina hukassa. Hilla oli alkanut nukkua entistä enemmän eikä pystynyt pitämään itseään kunnolla puhtaana. Valveilla ollessaan seniorit vaikuttivat kuitenkin ihmeen pirteiltä, ja kummallekin maistui ruoka ja hellyys toisen kyljessä. Niinpä elelimme vain päivästä ja viikosta toiseen kuten ennenkin, siivosimme, huolehdimme ja kuljimme ovista varoen.

Onneksi koirat olivat meitä viisaampia. Joitakin viikkoja sitten ne alkoivat herätellä meitä öisin haukkumalla, alkuun vain kerran tai pari, mutta pahimmillaan jopa seitsemän kertaa yössä. Päivisinkin ne vahtivat pupujen touhuja entistä hanakammin. Emme lainkaan ymmärtäneet, mikä niitä riivasi. Miksi ne nyt yhtäkkiä alkoivat ylireagoida kaikkiin pupujen liikkeisiin, vaikka olivat eläneet koko ikänsä saman katon alla?! Valvottujen öiden jäljiltä uupuneina ja pahantuulisina päädyimme kokeilemaan jos jonkinlaisia nukkumajärjestelyjä ja harkitsimme jopa turvautumista haukunestotuotteisiin. Ei ollut kehumista kenenkään meidän elämänlaadussa.

Siinä vaiheessa tuli mieleen, ettei koirien yöhaukkuminen välttämättä ollutkaan pelkkä raivostuttava tapa. Tietenkin ne aistivat kanien voinnista enemmän kuin me pystyimme näkemään, ja paimenina ne ilmaisivat huoltaan lauman hauraimmista jäsenistä. Tilanteen täytyi olla niillekin melkoisen stressaava. Miksi siis jäisimme odottamaan pupujen kunnon dramaattista romahtamista? Korkeintaan siksi, että omat tunteemme kaipasivat lisäaikaa. Tiesimme kuitenkin, etteivät 10-vuotiaat luppakorvat enää vetreämmiksi muuttuisi, vaan jyrkkä alamäki voisi olla edessä hyvinkin pian. Ratkaisu oli vain parasta tehdä viivyttelemättä, vaikka se tuntui vaikealta.


Jo aiemmin olimme keskustelleet siitä, että kun aika koittaa, vanhat sydänkäpyset saisivat lähteä yhdessä. Ne olivat kumpikin menettäneet aiemmat elämänkumppaninsa, löytäneet toisensa vanhoilla päivillään ja olleet viimeiset lähes kolme vuotta erottamattomat, joten yksin jääminen ei tulisi enää kysymykseen. Viime perjantaina Hilla ja Muhvi saivat syödä mahansa täyteen banaania, siementankoa ja muita erikoisherkkuja ennen viimeistä eläinlääkärireissua. Onnellisen yhteisen taipaleensa päätteeksi ne nukahtivat boksiinsa pehmoisina toisiinsa nojaten.

Paimenet olivat oikeassa, ja yöhaukut loppuivat heti pupujen lähdettyä. Useimmiten taitaakin olla niin, että silloin kun luopumispäätöstä ryhtyy oman lemmikin kohdalla vakavissaan miettimään, on aivan oikea aika sille päätökselle. Talo tuntuu hiukan tyhjältä ilman sitä ihastuttavan itsepäistä kanienergiaa, joka on sulostuttanut elämäämme kaikkiaan jo miltei 15 vuoden ajan. Nuo vastustamattomat karvaturvat ovat jättäneet sydämeeni Y-nenän muotoiset jäljet.