Loppusyksyn hiljaiselon keskellä oli aikaa kuulostella vaihtoehtoisia ajatuksia.
Kaipasin innostustani takaisin. Olin niin pitkään kiitänyt Hatin kanssa
yhteisessä agilityputkessa, etten ollut paljon muuta nähnyt. Kuvittelin
kauan, että meidän ainoa yhteinen juttumme on juuri se täysillä
kaahottaminen - siitäkin huolimatta, että siihen on liittynyt myös kasapäin
huolta, turhautumista, pelkoa ja pettymyksiä.
Siinä sivussa olin
seurannut kiinnostuneena kehän laidalta, miten taitava ja varma
rally-tokokoira Hatista oli kehittynyt Marian käsissä, ja toisaalta olin
huomannut Hatin ja minun yhteistyön parantuneen myös agilitykentillä,
kun aloin hyödyntää rally-tokoliikkeitä verryttelyinä ja
hallintatreeneinä. Olipa ilmoille joskus heitetty sellainenkin ajatus,
että Maria kouluttaisi minusta Hatille sijaisohjaajan mestariluokan
kisoihin, kun ei itse erityisemmin juuri kisaamisesta nauti. Nyt oli
hyvä hetki tarttua tähän diiliin. Ryhdyin kertaamaan rally-tokon
kylttejä ja koesääntöjä, harjoittelin yksittäisiä liikkeitä koiran
kanssa ja ilman, olohuoneessa, metsälenkillä ja lopulta hallilla, kun
selkä alkoi sietää automatkoja paremmin. Haastetta on riittänyt, ja
perhesopukin on hetkittäin ollut koetuksella, mutta harvallapa on
tällaista mahdollisuutta henkilökohtaiseen valmentajaan, joka tuntee
minun ja koirani heikkoudet ja vahvuudet läpikotaisin.
Ensimmäiset
"oikeat" ratatreenit olivat elämys. Eivät siksi, että kaikki olisi
mennyt kuin Strömsössä, vaan siksi, että oivalsin jotakin koiraurheilun
ytimestä: Hatti ja minä olemme erottamaton tiimi, lajista riippumatta.
Kun otan Hatin autosta ulos treenihallin pihassa, se ei kysele,
tehdäänkö tänään agilitya, tehdäänhän, sitä kaikkein hauskinta. Se
hyppää minua vasten silmät loistaen ja kysyy: mennäänkö nyt yhdessä
tekemään jotakin, ihanmitätahansa, ihanmahtavaa, niinsiistiä, kaikkikäy!?
Silmien loiste ei sammu hallin ovella, vaikkei vastassa olekaan
isohupi kaikkine agilityesteineen. Pikkukelpie hyörii ja pyörii
tohkeissaan, se tuskin malttaa tervehtiä tuttuja ihmisiä, se vähät
välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minun ei tarvitse maanitella tai
viritellä sitä keskittymään töihin. Sen katse kohdistuu vain minuun, ja
se haluaa tehdä kaiken mitä pyydän. Tämä on se juttu, joka
koiraharrastuksessa koukuttaa - ei pelkkä putkihulluus ja vauhdin hurma.
Mitä
monipuolisemmin olemme nyt Hatin kanssa laajentaneet mukavuusaluettamme
rally-tokon, nose workin ja tempputreenien parissa, sitä enemmän olen
ihastunut tuohon pieneen tiimikaveriini. Aiemmin älyllisissä haasteissa
isosiskonsa varjoon jääneestä höseltävästä putkiaivosta on kuoriutunut
esiin yritteliäs ja nokkela harrastuskoira, joka kestää hyvin toistoja,
palkkautuu kehuista eikä hölmöile omiaan. Olen kovin iloinen siitä, että
annoin sille mahdollisuuden puhjeta kukkaan.
Kaikki tämä
yhdessä oppiminen on ollut niin kivaa ja antoisaa, etten ole
toistaiseksi ikävöinyt agilitya. Itse asiassa elämä ilman agia on
tuntunut ihmeen rennolta ja vapauttavalta - huomaan nyt, miten ahtaasti
ajatusmaailmani oli kietoutunut agilityn ympärille. Intohimoisen
suhtautumisen kääntöpuolella olin raahannut mukanani ainaista stressiä
koiran turvallisuudesta, terveydestä, huollosta, palautumisesta,
valmistautumisesta ja niin edelleen. Agilitykoiran kuuluisi elää kuten
huippu-urheilija, mutta omat resurssini eivät tahdo riittää sen
tason panostukseen, jota pidän ihanteena.
Haaveilen
kyllä jo ensimmäisistä varovaisista juoksuaskeleista metsäpolkujen
viimein paljastuessa hangen alta, mutta kiirettä täyteen vauhtiin ei
enää ole. Olen löytänyt hienoja uusia innostuksen lähteitä, ja kevään
myötä kisakalenterikin on alkanut täyttyä. Hatti läpäisi nose workin
1. luokan hajutestin, ja molemmat supernuuskut on nyt ilmoitettu kauden
ensimmäisiin nose work -kokeisiin.
Pari viikkoa sitten koitti se suuri
päivä, kun uskaltauduin astumaan noviisina rally-tokon mestariluokan
kilpailukehään. Haastehakuisena luonteena en ole koskaan oikein
sisäistänyt sellaista asennetta, että käytetään vuosikausia
yksityiskohtien hinkkaamiseen, ennen kuin ollaan "valmiita" kisoihin.
Minusta kilpailuihin mennään harjoittelemaan kilpailemista.
Tavoitteenani oli vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, selvittää
kaikki kyltit oikeassa järjestyksessä, kiertää oikeat kartiot ja pysyä
käytösruudussa asiallisesti aloillani. Tavoite täyttyi! Jännityksissäni
tosin tein yhden käännöksen väärään suuntaan, ja pari muutakin hassua
kömmähdystä radalla tapahtui, joten jäimme neljän pisteen päähän
hyväksytystä tuloksesta, mutta kokonaisuus pysyi hallinnassa, enkä
voinut kuin olla ylpeä meistä molemmista. Tästä on hyvä jatkaa
eteenpäin, ylöspäin, ihan mihin asti vain yhdessä haluamme!
Mahtavaa, että oivalsit sairasloman aikana jotain noin oleellista! Itekin huomaan, että ei se ole tärkeää mitä tehdään, vaan se että tehdään.
VastaaPoistaSe ilme pienen kelpien silmissä, kun otan treenirepun esille tai kaivan naksuttimen laatikosta. Koko koira loistaa riemusta, kun me tehdään yhdessä JOTAIN! Sille on herttaisen yhdentekevää mitä se jotain on, kunhan me tehdään sitä yhdessä. Me, meidän joukkue. Olen lukemattomia kertoja todistanut tilannetta, jossa pieni sininen Hukka on vähällä mennä onnesta sekaisin, kun nauran jollekin sen omalle twistille tai kehun sitä oikein paljon hienosti löytyneen ihmisen tai hyvin sujuneen seuraamisen jälkeen.
Myös bretonipoika on onnesta solmulla kun jotain tehdään, mutta sillä ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä me tarkalleen ottaen ollaan tekemässä. Mutta ei se Miskaa haittaa, pääasia että tehdään ja että sille kerrotaan miten valtavan upea pieni poika se on <3