Hatin ja minun agilitykausi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Kun Hatikaisen kuntouduttua pääsisimme vihdoin syyskuussa kisaamaan, en ollutkaan niin täynnä tuttua kuplivaa innostusta kuin olin kuvitellut. Tunsin kummallista agilityväsymystä, vaikka olimme juuri olleet pitkään tauolla. Annoin menneiden epäonnistumisten lannistaa itseni jo valmiiksi, ja jännitin lähtötilanteita, joissa pikkukelpien paikallaan pysyminen on aina ollut enemmän tai vähemmän epävarmaa. Yleensä enemmän.
Pääasia, että koira on terve ja sillä on kivaa, vakuutin itselleni jokaisen varaslähdön, kontaktivirheen ja hylätyn tuloksen jälkeen. Hatin asenteessa oli juuri oikeanlaista itsevarmuutta, mutta minulla oli jotenkin nolo ja neuvoton olo. Tiesin, ettei minun olisi koskaan pitänyt suostua mukaan tuohon varaslähtöpeliin, vaan tarttua ongelmaan jämäkällä otteella. Kouluttaa paikallapysymistä johdonmukaisesti, vaatia koiralta sitä mitä se osaa ja tehdä selväksi, ettei siitä tingitä. Aivan yksinkertainen juttu. "
Molemmilla kuuluisi olla kivaa, ei vain koiralla", eräs treenikaveri muistutti.
Taas oli taustapeiliin katsomisen paikka. Kun olin kuukausia kantanut huolta kullanmuruseni voinnista, huoli oli ihan huomaamatta punoutunut osaksi minun ja Hatin välistä suhdetta. Omasta mielestäni en ollut kohdellut Hattia säälivästi tai ainakaan lepsusti, mutta tuo pieni harmaa varjo oli koko tämänkin ajan seurannut jokaista mielentilaani tuntokarvat ojossa. Se oli huolestunut minun huolestuneesta olemuksestani. Se hiippaili kotona jatkuvasti perässäni kyselevän näköisenä ja asettui iltaisin omistavasti jalkojeni päälle nukkumaan. Se jopa lakkasi toimimasta M:n kanssa rally-tokokentällä ja jäi vain etsimään minua katseellaan niin, että suoritustaso rallykisoissa romahti satavarmasta nollaan.
Huolen varjossa koulutukselliset haasteet olivat tosiaan alkaneet tuntua merkityksettömiltä. Olin vain niin kaivannut sitä yhteistä, huoletonta hauskanpitoa, etten halunnut ryhtyä heti vaatimaan ja nipottamaan. Viis siitä, jos kontaktit ovat vähän sinne päin tai lähdöt leviävät käsiin, kunhan selviydymme maaliin ilman törmäyksiä, putoamisia, liukastumisia ja tiesmitä! Joten tottakai Hattiainen otti irti juuri niin paljon vapauksia kuin sille annoin. En ollut kovin reilu, sillä petyin ja harmistuin kuitenkin, vaikka meidän piti vain pitää hauskaa. Pohdiskelin eräänä iltana ääneen, miksi en vieläkään osaa luottaa Hatin osaamiseen, itseeni, tai meihin tiiminä. Vai onko kyse sittenkin siitä, että luottamukseni agilityyn on kolhiutunut?
Agility, tuo suurten tunteiden ja itsensä voittamisen loputon lähde, on valloittanut sydämeni, mutta myös särkenyt sen jo kertaalleen. En voi enää katsoa lajia pelkästään sateenkaarenväristen tähtisadelasien läpi, sillä olen nähnyt ja kuullut, millaisille vaaroille se altistaa koirat - juuri sen minunkin kalleimman aarteeni. En enää voi olla tiedostamatta vastuutani selvääkin selvemmin: minun on punnittava meidän molempien puolesta, millaisia riskejä olen valmis ottamaan yhteisen intohimomme eteen. Niinpä koetan ottaa kaikki mahdolliset uhkatekijät huomioon ja tasoittaa Hatin tietä kaikin voitavin keinoin: ohjelmoin verryttelylenkit, palautumispäivät, optimoidut lisäravinteet ja lihashuollot lähes pakkomielteisen tarkasti treeni- ja kisapäivien ympärille, ikään kuin kuplamuoviksi lieventämään vaarojen terävyyttä. Sellainen alkaa uuvuttaa. Pelon kautta ei ole koskaan saavutettu mitään hyvää.
Miten tästä eteenpäin? Siihen minulla ei ole vielä valmista reseptiä. Olisi korkea aika kohdistaa katse nykytilanteeseen sen sijaan, että vaivaan päätäni menneillä vaivoilla tai tähyän tulostavoitteisiin. Tänään aloitamme talvikauden viikkotreenit uudella hallilla, ja ne aloitetaan kirjaimellisesti lähtöviivalta. Huolenpidosta koetetaan jättää huoli pois, ja voivottelu vaihdetaan luottamukseen. Hatti ansaitsee turvallisen emännän, joka paitsi paijaa ja palkitsee, myös pitää suoraselkäisesti ohjat käsissään.
