Hot dogs

Tänä kesänä saatiin aloittaa hellepäivistä nauttiminen/kärsiminen harvinaisen varhain. Musta koira on muistutellut osuvasti siitä, että helteellä eläimen paras paikka ei ole lenkkipolulla eikä varsinkaan paahteisilla treenikentillä. Viileyttä rakastava Luna lötköttää kuumimpaan aikaan laminaattilattialla märkä huivi kaulassaan ja kieltäytyy poistumasta sisätiloista - paitsi jos uimakassi otetaan esiin. Silloin lötkö laukahtelee innoissaan autolle, koska tietää pääsevänsä rantaan.

Molemmat kelpiemme ovat nimensä mukaisesti varsinaisia vetehisiä (kelttiläistarustossa kelpie eli kelppi = vetehishevonen). Lunan kohdalla uimaopetukseen ei tarvittu sen kummempia konsteja kuin kutsu "mennään", ja tyyppi lähti luontevasti pulikoimaan oman ihmisen rinnalla. Hatille veteen siirtyminen on hieman dramaattisempi tapahtuma, koska iik, tassut kastuu, mutta pienen rantakiukuttelun ja massiivisen molskahdusloikan jälkeen pikkukelpie uiskentelee vieterileluna vaikka itsekseen kahdeksikkoa ja pyydystelee tyytyväisenä ruokoja ja lumpeenlehtiä.

Kuva: Veera R.

Lämpimimpinä päivinä lauman lenkitys hoituu mukavimmin järvessä, missä ihmisetkin viihtyvät paremmin kuin hiostavassa metsässä hyttysten noutopöytänä. Varsinkin lämminverisempi puoliskoni nauttii rauhallisesta matkauinnista kahden tuhisevan henkivartijan ympäröimänä. Pidempiä uintireissuja varten koirilla on pelastusliivit, ja hätätilanteiden varalta niitä on opetettu vetämään ihmistä, joka pitää liivin kahvasta kiinni. Liivi on oivallinen apu myös uintitekniikan harjoittamisessa. Hatin tekniikka jäi kesän ensimmäisillä uintikerroilla yleisen hosumisen ja pärskinnän alle, mutta liivisulkeisten seurauksena tyyli asettui heti hallitummaksi ja itsevarmemmaksi.

Niin koira kuin ihminenkin voi sopeutua tekemään fyysistä työtä kuumalla ilmalla, mutta elimistölle se on aina melkoinen rasitus. Itse olen aina tykännyt urheilla helteelläkin, mutta nyt menoa on rajoittanut sitkeä värikalvontulehdus, jonka paranemista moinen riehuminen hidastaa. Pitkin hampain olen jättänyt agitreenejä ja juoksulenkkejä väliin ja koettanut malttaa pysyä aloillani. Samalla olen tiedostanut, että koirille tämä lintsailu on vain hyväksi. Vaikka ne on jalostettu työskentelemään väsymättä ja näyttäisivät jaksavan vaikka mitä, minulla on velvollisuus huolehtia niiden hyvinvoinnista ja palautumisesta. Lämmön haihduttelu suusta roikkuvan läpyskän kautta (vaikka pitkä läpyskä onkin) on hurja urakka verrattuna kokovartalohikoiluun, joten voin vain kuvitella, miten tukalaa karvakavereilla on silloin, kun omakin olo käy nihkeäksi ja nuutuneeksi.

Kuva: Hanna P.

Kuva: Veera R.

Koiranilma

Tänään sataa kaatamalla. Koko ajan. En ehkä olisi muutoin ollut ylenpalttisen innokas lähtemään aamulenkille märkään metsään, mutta nytpä tulikin oivallinen tilaisuus päästä testaamaan uutta, seuran logoilla varustettua soft shell -asuani! Koiraharrastushan on mitä suurimmassa määrin välineurheilua: kun päivittäin harjoitetaan niinkin täysjärkisiä lajeja kuin puskissa könyämistä, hiekkakentillä säntäilyä tai mutaisilla pelloilla seisoskelua säässä kuin säässä, saattaa heppoisemmissa vermeissä tulla tuota pikaa koti-ikävä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun saman päällysvaatekerran olisi palveltava sadepäivän seuraavillakin ulkoilukerroilla, käyvät laadukkaiden kuorivaatteiden ja goretex-jalkineiden edut ilmeisiksi.

Kaikkihan tietävät ne nostalgiset keltaiset ja tummansiniset Rukka-perussadetakit? Mitäs sanotte tästä supersöpöstä koirien versiosta? Värivaihtoehtoina on pinkin lisäksi ruskea ja perinteinen keltainen.

Lenkkeillessä moinen palttoo on mannekiinimme mielestä vain tiellä ja liian kuuma, mutta se puoltaa erinomaisesti paikkaansa juuri siellä treeneissä ja koiratapahtumissa omaa vuoroa odotellessa.

Kelpiinit ovat sentään säänkestävämpää sorttia kuin emäntänsä. Luna tosin sai viime kesän kosteimpaan aikaan häntänsä kipeäksi (nk. vesihäntä) nuohottuaan päivästä toiseen märässä heinikossa ja istuskeltuaan lainehtivalla treenikentällä. Oli aika surkean näköistä, kun normaalisti lähes nonstoppina vispaava huiskutin roikkui epäkuntoisena koipien välissä. Vispauskyky palautui parin päivän tulehduskipulääkekuurilla, mutta tapauksen jälkeen olemme kiinnittäneet erityishuomiota hännän kuivaamiseen uinnin ja sateessa olon jälkeen.

Hattikaan ei vastustele ulkoilua koiranilmalla, mutta näyttää kastuttuaan uitetulta rotalta ja haisee liotetulta villasukalta. Se loihtii naamalleen asianmukaisen alakuloisen "hoivatkaa minua" -ilmeen ja puskee kuin kissa pyyhettä vasten. (Nokkeluuksissani opetin sitä pentuna tulemaan kuivattavaksi, kun levitän pyyhkeen eteeni ja sanon "kuivataan". Oppivainen lapsosemme riensikin sitten kerran uimapaikalla kiehnäämään itseään erään vieraan naisen pyyhkeeseen.)

Kehaistaan nyt Rukkaa vielä kertaalleen: Rukka Soft -mikrokuitupyyhe on nimittäin kuivausteholtaan vähän toista luokkaa kuin tavalliset froteepyyhkeet, ja myös kuivuu nopeammin käytön jälkeen. Saman sarjan kintaatkin ovat tosi kätevät. Nätit värit ja kuosi eivät ole pahitteeksi nekään, vaikkakin kurakelillä saattaa esiintyä ylimääräisiä ruskean sävyjä ;-)

Punkkeja ja lammaksia

Haa! Kesän ensimmäinen punkki bongattu! Verenhimon kohteena ei kuitenkaan ollut Fixodida-koekaniinimme, vaan Exspot-verrokki Luna. Punkkiliuoksen vaikutusaika oli lopuillaan, tosin sen laittamisesta ei ollut kulunut ihan kuukauttakaan. Vietimme viikonlopun poissa kotikulmilta, paimentamassa lampaita korkeassa heinikossa, joten punkkikarkotteet joutuivatkin todelliseen tulikokeeseen. Hieman epäuskoisina olemme tonkineet Hatin turkkia. Missä ne öttiäiset oikein luuraavat? Vai voiko tuo ihmepulveri oikeasti tehota? Jatkamme seurantaa.

Paimennusleirin jäljiltä ahkerista työläisistämme on toistaiseksi jäljellä vain lojuvat raadot, jotka jalkautuvat vain ottaakseen vastaan ruokaa ja kömpiäkseen salaa sohvalle jatkamaan uniaan. Kieltämättä me kaksijalkaisetkin olemme olleet pitkien ja sikeiden yöunien tarpeessa, sillä leiriolosuhteet, fyysinen työ ja uudenlaiset haasteet vaativat veronsa.

Kuva: Veera R.

Säiden osalta paimennusviikonloppu ei olisi voinut sattua parempaan saumaan, juuri hellejakson ja sadepäivien väliin. Lämmintä oli, mutta ei läkähdyttävää. Kaiken kaikkiaan kesäkuu päihittää leireilyajankohtana kirkkaasti syyskuun, jolloin palelimme muutaman asteen lämpötilassa, liukastelimme liejussa, hapuilimme pilkkopimeässä illassa otsalampun turvin ja koetimme turhaan kuivatella lämpimärkiä vaatteitamme. (Kuten huomata saattaa, en ole intohimoisen erähenkinen ihminen.)

Väsymystä suurempi on kuitenkin ylpeys omista koirista, joista varsinkin aikuisempi Luna osoitti upeaa työmoraalia ja itsenäistä vastuunottokykyä ison lammaslauman edessä. Hatissa näkyy vielä nuoruuteen liittyvää huolettomuutta, mutta sama tyynen keskittynyt asenne pilkahtelee silläkin esiin oikean työn äärellä. On sykähdyttävää seurata paimenkoirien syvintä olemusta. Vaikka kokemusta ei ole karttunut vielä paljonkaan, ne vain intuitiivisesti tietävät, miten lampaiden kanssa kuuluu toimia. Toisten koirien kanssa rellestäminen muuttuu keskinäiseksi yhteistyöksi. Vipeltävistä sähköpaimenista tulee äkkiä rauhallisia ja tarkkaavaisia puurtajia.

Kuva: Veera R.

Kuva: Veera R.

Metsäläiset ihmisten ilmoilla

Olen hirveän onnekas sikäli, että takapihaltamme pääsee suoraan metsäpoluille, joilla meillä on maanomistajan lupa kulkea koirien kanssa. Sekä Luna että Hatti ovat saaneet aivan pikkupennusta saakka liikkua joka ikinen päivä vapaana vaihtelevassa maastossa, ja se on parasta mahdollista treeniä koiran (kuten omistajankin) lihaskunnon ja lihashuollon kannalta - puhumattakaan mieltä rentouttavasta virikeympäristöstä.

"Tuolta me saatiin paljon LIHAA!"

Satunnaiset hihnalenkit toimivat mainiosti virkistävänä oheisohjelmistona tavanomaisen maastorymyilyn vastapainoksi. Kävimme tässä eräänä iltana kauppareissulla testaamassa uusia Rukka-vermeitä kaupungin kaduilla.


Kylläpä kelpietkin osaavat hetkittäin kulkea kauniisti hihnassa, kun on hyvin istuvat valjaat yllä. Sekä kaulan- että rinnanympärystä pystyy säätämään mielin määrin, joten valjaat saa todellakin sovitetuksi just eikä melkein. Myös taluttimien pituus on säädettävissä, mikä on kätevää kaupunkiympäristössä. Pehmustettu käsilenkki tuntuu erittäin tukevalta eikä hierrä kättä, niin kuin pelkkä nailonremmi joskus tekee. Ja värithän ovat suorastaan syötävän herkulliset!

"Sanoiko joku syötävän?"

Hihnalenkkeily kahden vilpertin kanssa ei ole aina ollut näin nautinnollista. Totta puhuen en uskonut sen koskaan onnistuvan missään määrin hallitusti siinä elämänvaiheessa, kun remmien päissä pongahteli yksi murrosikäinen yli-innokas hullulaukkaaja ja yksi hajamielisesti törmäilevä aivoton pentu. Taluttimet olivat tämän tästä punoutuneet sykkyröiksi keskenään, kieputtuneet kaikkien kymmenen jalkamme lomitse ja kuroneet sormeni kuolioituviksi nipuiksi.

"Mitäs läksit!?"

Nykyään kulkumme on siis jo kohtuullisen citykelpoista, ja fiiliksistä vallitsee useammin ylpeys kuin häpeä. Mikäs on astellessa leppeänä varhaiskesän iltana kävelysiltojen yli, torikahviloiden ohitse ja kukkivien puistojen poikki. Mielikuvitus intoutuu maalailemaan, millaista olisi asua tuossa uutuuttaan kiiltävässä kerrostalossa, siemailla aamukahvia kimmeltävän meri- (tai no järvi)näköalan ääressä ja lenkittää koiria rantabulevardilla! Paitsi että: täytyy katsoa, etteivät koirat astu lasinsiruihin tai syö kadulta mitään epämääräistä. Eikä niitä voi päästää kirmaamaan vapaina. Kerrostalossa kotioven takana ei olisikaan omaa pihaa. Lenkkireitillä tulisi vastaan muita ihmisiä.

Muistan taas, miksi halusin oman mökin metsän reunasta.