torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi paketissa

Sähköpaimenten vuosi 2015 on ollut kaiken kaikkiaan hyvä vuosi. Sellainen keskimääräistä tasaisempi, ilman suurensuuria mullistuksia suuntaan tahi toiseen. Arki kahden aikuisen koiran kanssa sujuu enimmäkseen omalla painollaan, kun nuoruuden myllerrykset ovat takana ja oman pienen lauman keskinäiset suhteet ja rutiinit hitsautuvat aina vain tiiviimmiksi.

Iskeepä minuun hetkittäin pentukuumekin. Lepertelen Lunan ja Hatin lapsuuskuville ja suljen korvani puolison ääneltä, joka jostakin maan pinnalta muistuttelee, minkälaisia kamalia riiviöitä nuokin kaksi ovat aikanaan olleet. Kaipailisin jo seuraavaa potentiaalista harrastuskaveria kasvamaan ja turvaamaan elämän jatkuvuutta, sillä ajan kulku saa minut toisinaan tunteilemaan myös koiran elinvuosien rajallisuudesta ja luopumisen pelosta. Käytännön tasolla laumanlisäys ei kuitenkaan vielä ole ajankohtainen asia, vaan toistaiseksi nautimme tästä sujuvasta arjesta järkevien ja yhteistyökykyisten aikuisten paimenten parissa.


Hmm, enpä olisi esimerkiksi vuosi sitten uskonut, että viittaisin minun ja kelpienketaleiden touhuihin sanoilla järkevä ja sujuva! Silloin olimme juuri Hatin kanssa lukuisien yritysten ja kohellusten jälkeen vihdoin saavuttaneet ihka ensimmäisen haparoivan nollatuloksemme agilityn ykkösluokassa. Harrastusrintamalla 2015 onkin ollut edistysaskeleiden aikaa. Olemme saaneet Hatikaisen kanssa treenata terveinä ja kehittyä taitavien ja kannustavien kouluttajien opissa. Kisaradoilla on käyty läpi koko tunteiden kirjo, noustu kakkosluokan kautta kolmosiin ja vieläpä onnistuttu keräämään kolme SM-nollaa, joista kaksi tuplana. Tulokset ovat ylittäneet odotukseni, mutta kaikkein parasta on se ehtymätön riemuenergia, joka kuplii minun ja tuon pienen eläimen välillä aina, kun teemme jotakin yhdessä.


Saman yhteistyön ilon on Lunakin löytänyt M:n kanssa rally-tokon parista. Olen niin onnellinen nähdessäni, miten rallytreenit saavat nykyään Lunan olemuksen syttymään samaan tapaan kuin agility aiemmin. Mitä haastavammiksi harjoitukset käyvät, sitä enemmän Musti on elementissään - useimmat voittajaluokan liikkeet näyttävät onnistuvan siltä varsin luontaisesti ensi yrittämällä.


Koko kulunutta vuotta on varjostanut itsepintainen huoli Lunan jalkavaivasta, jonka syyn selviäminen oli kuitenkin melkoinen huojennus. Leikkitreffit muiden koirien kanssa ovat jääneet vähiin ja agility korvattu muilla aktiviteeteilla, mutta onneksi koira ei haikaile sitä mistä jää paitsi, vaan elää hetkessä häntä heiluen. Lunan tilanne on opettanut meitä ihmisiäkin sopeutumaan hetkeen ja etsimään uusia vaihtoehtoja. Lepäämisen ja hidastamisen merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan myös omalla kohdallani. Vaikka välillä täytyykin saada painella sata lasissa, on useimmiten parempi tehdä liian vähän kuin liikaa.

Katsotaan siis pelotta tulevaan vuoteen ja jatketaan unelmien tavoittelua!


torstai 24. joulukuuta 2015

Sydäntalven juhlahetki



Mitä ihanaa niistä Sähköpaimenten saamista paketeista paljastuikaan? Tämän videotervehdyksen myötä pääset seuraamaan lahjojen avaamista. Samalla haluamme kiittää Mustia ja Mirriä kuluneen vuoden antoisasta yhteistyöstä. Erityiskiitokset kuuluvat myös sinulle, joka käyt lukemassa blogiamme! Tulevissa postauksissa paneudumme lahjapussien sisältöihin yksityiskohtaisemmin.

Ottakaahan rennosti ja nauttikaa pitenevistä päivistä!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Mustin ja Mirrin tonttuja liikkeellä

Kun Mustilta ja Mirriltä saapuu sponsoripaketti tähän aikaan vuodesta, kysytään impulssikontrollia sekä eläimiltä että emännältä! Suuresta laatikosta löytyy kolme mystistä vihreää lahjapussia, jotka saavat kirsut kihisemään ja sormet syyhyämään uteliaisuudesta. Eikö saisi edes vähän kurkistella?



*Emännällä ei ole hajuakaan, mutta meilläpä on kehittyneemmät nenät!*

Onneksi kaikkien pakettien sisältö ei sentään jää arvoitukseksi. Barking Headsin lammasnappulat ovat tuttuja ja hyväksi todettuja, ja saman tuotemerkin uudet lihamurekkeet pääsevät kokeiluun jouluviikon reissueväinä.

*Noinkohan tuosta riittää pyhien yli...*



Liukastelija-Luna saa tänä talvena tassuihinsa uutukaiset Rukka Step -tossut, jos keli käy kehnoksi.


Kanivanhuksiakin Musti ja Mirri on muistanut jouluisin yllätyksin.



Nyt meillä on siis heinäseimet, lammasherkkujaan vartioivat paimenet ja rapisevia salaisuuksia jemmassa. Olemme valmiita juhlistamaan talven taittumista kohti valoa!

*Muistuttaisin olevani itäisen maan tietäjä.*

*Minä voin olla joulun lapsi.*

maanantai 30. marraskuuta 2015

Putkiaivo yllättää jälleen

Räntäsateessa nuokkuvista myöhäissyksyn illoista ei aina jaksa ammentaa energiaa koira-arkeen. Jatkuvasti saa olla kuivaamassa kuratassuja ja ripustamassa omia vaatteita kuivumaan. Mieli tahtoo sointua samaan harmaaseen marrasmaiseman kanssa, ja veri vetää voimakkaammin sohvan pehmeään syliin kuin reippaiden harrasteiden pariin.


Orastavasta horroksesta huolimatta olin jonakin valoisana hetkenä tullut ilmoittautuneeksi Hatin kanssa Helsingin kisoihin, vaikka edellisten karkeloiden epäonnistumiset väijyivät vielä takaraivossa. Pääkaupunkireissun lähestyessä stressikäyrä kääntyi jyrkkään nousuun, etenkin kun lähtöluettelosta selvisi, että starttaisimme ensimmäisenä koirakkona jokaiselle neljälle radalle. Kannattaisiko sittenkin jäädä kotiin, sillä en todellakaan ennättäisi sisäistää ratoja, jos en voisi rauhassa katsella muutamia muiden suorituksia ja mielikuvaharjoitella ohjaussuunnitelmiani ennen omaa lähtövuoroa. Hattikin kävisi taatusti aivan ylikierroksilla, kun joutuisin kiireessä hakemaan sen suoraan radalle ilman viime hetken virittelyjä.

Lyhyen agilityurani varrella olen saanut kantapään kautta oppia sen, että kisapäivän ulkoisten olosuhteiden vaikutus itse suoritukseen on loppujen lopuksi varsin pieni. Toki mikään ei estä syyttelemästä säätä, univajetta, kellonaikaa tai lähtönumeroa silloin, kun oma mielipaha kaipaa laastarointia. Me Hatin kanssa olemme kuitenkin tehneet sekä huonoja että hyviä ratoja niin sateessa kuin helteessäkin, varhain aamulla ja myöhään illalla, huonosti nukuttujen öiden, repaleisten reissupäivien ja pitkien ajomatkojen jälkeen.

Tällä kertaa kaikki ne asiat, joista olin hätäillyt etukäteen, kääntyivätkin meidän eduksemme. Radat tuntuivat tasollemme sopivilta, ratasuunnitelmat pysyivät tuoreessa muistissa ja lähtötilanteet olivat rauhallisia, kun radalla ei sinkoillut ketään ennen meitä. Tulospaineitakaan ei ollut, sillä toivoin ainoastaan, että tänään juoksisimme samaan suuntaan ja meillä olisi hauskaa yhdessä.

Jo vain olikin! Näppärä pikku naali näytti, että menneet kepposet oli unohdettu ja mielessä muhi uusia yllätyksiä. Ensimmäisen radan verryttelykympin jälkeen homma alkoi tuntua niin vaivattomalta, että mepä tekaisimme tuplanollan! Aivan kuin ei vähempikin olisi riittänyt riemun ja ylpeyden aiheeksi!



Ei mikään turha reissu siis: kiireetön yhdessäolo ystävien kesken, kaksi kisakirjamerkintää ja iloisten rapatassujen jäljet housunlahkeessa valaisevat harmautta lämpimin sävyin.

torstai 26. marraskuuta 2015

Keksitty juttu

Pikkujouluaika on kuumimmillaan. Sähköpaimentenkin emäntäväki aikoo poikkeuksellisesti kaivautua esiin kotiverkkareiden ja kuoriasujen uumenista ja suunnata perjantai-illaksi ihan ihmisten ilmoille. Puheenaiheet tuskin sentään poikkeavat tavanomaisista, kun koirakerhon porukka kokoontuu yhteiseen illanviettoon. Kaikista kotona odottavista karvaisista kullanmuruista riittää aina jaettavaksi arjen sattumuksia, treenivinkkejä ja yleistä söpöstelyä.

Kysyimme kelpieiltä, minkälaiset pikkujoulut ne järjestäisivät, jos saisivat valita. Kun Hatille oli viimein saatu selvennettyä, ettei pikkujoulu itsessään ole syötävää, ja Lunalle tarkennettu, ettei ihan vielä kuitenkaan olisi villien tonttutanssien aika, nousi esiin haave Barking Heads -keksilajitelmasta juustotarjottimella.

*Ooooh, kekseliästä!*



Mustilta ja Mirriltä saadut neljä makuvaihtoehtoa kauniine pakkauksineen ovat omiaan juhlakauteen (ja kiva idea myös viemisiksi koiraperheeseen!). Jokaista käsintehtyä keksiä koristaa söpö koirannaama, ja hyvä tuoksu houkuttaisi melkein ihmisiäkin maistelemaan - puhumattakaan kaneista, jotka suorastaan hurjistuneina vaativat kutsua bileisiin haistaessaan Minties-minttukeksit portin takaa. Kateellisia rettelöitsijöitä lepyteltiin hedelmätarjoilulla.




Liian riehakkaaksi yltynyttä juhlijaa rauhoittavat Nitie nite -keksien sisältämät kamomilla ja valeriaana, ja jos itsehillintä on päässyt pettämään herkkupöydän ääressä, Digesties-versio tekee hyvää ruoansulatukselle.

 

Barking Heads -kekseistä on tullut koko laumamme suosikkeja myös arjessa. Onneksi terveellisiä herkkuja ei tarvitsekaan rajoittaa pelkkiin erikoistilaisuuksiin. Nämä vehnättömät pikkuleivät sopivat myös vehnäherkälle Lunalle, joten meillä on niitä aina eteisen namipurkissa ulko-oven vieressä. Sottaamaton keksi on mukava napata mukaan mihin tahansa taskuun lenkille lähtiessä, ja yhdestä pyöreästä keksistä riittää moneen palkitsemiskertaan, kun siitä taittaa pieniä palasia. Pennuille suunnatut luunmuotoiset Milkies-minikeksit taas toimivat sopivina suupaloina isommalle koiralle. Kelpieitä jaksaa päivästä toiseen kiinnostaa, minkä makuinen ja muotoinen keksintö taskusta tällä kertaa paljastuu.


Huom! Juustoja, viinirypäleitä tai kääpiökaniineja ei vahingoitettu kuvauksien yhteydessä.

torstai 19. marraskuuta 2015

Hattiween, joka karkasi käsistä

Lähes kolme viikkoa on kulunut siitä, kun viimeksi kävin Hatin kanssa kisaamassa. Noita hyytäviä Halloween-kisoja ei ole sen koommin tehnyt mieli muistella, joten olen jättänyt videot lojumaan editoimattomina ja vältellyt postauksen kirjoittamista. Nyt päätän olla urhea ja katsoa kisavideot läpi. Häpeän kuumotus kohoaa jälleen varpaista hiusrajaan asti ja tuskan hiki pukkaa pintaan. Miten kaikki kolme rataamme saattoivat lähteä niin tyrmistyttävän totaalisesti lapasesta?! Hatikaisen Halloween-tyyliin ei kuulunut korvia, ei aivoja laisinkaan, ja minä poukkoilin ympäriinsä kuin piru merrassa unohtaen kaikki hienot aikeeni. Sarvet sentään pysyivät päässä.


Ei, tämä ei totisesti ollut meidän päivämme, vaikka tuo pienempi paholainen saattoikin olla toista mieltä. Kyllähän me olemme aiemminkin toilailleet monin tavoin, mutta tämä tuntui jotenkin harvinaisen syvältä pohjanoteeraukselta. Harmitti, etten voinut olla tyytyväinen ohjausratkaisuihini, ja eniten harmitti, etten kyennyt tuntemaan ylpeyttä edes koirastani.

Vähän myöhemmin tunnekuohun alta alkoi kyllä hahmottua järkeenkäypä selitys sille, miksi Hattiainen ei jaksanut kuunnella ohjeitani, vaan rynni omin päin menemään. Viikon aikana oli poikkeuksellisesti käyty treenihallilla peräti kahdesti harjoittelemassa asioita, jotka rassasivat enemmän aivoja kuin lihaksia, enkä ollut tajunnut antaa koiralle riittävästi aikaa uusien oppien  sulatteluun. Samaan aikaan päivittäiset lenkit olivat jääneet tavanomaista lyhyemmiksi ja hidastempoisemmiksi Lunan sairausloman ja emännän flunssan takia. Ei siis oikeastaan ollut mikään ihme, että kun pikkupiru pääsi irti radalla, se päätyi keppostelemaan koko shown edestä.

Nyt olen saanut hieman etäisyyttä Halloweenin haamuihin ja vannonut käsi kurpitsalla, että tästedes panostan meidän kummankin henkiseen palautumiseen entistä paremmin. Ja koska olen alun perinkin lähtenyt sille linjalle, että täysnöyryytykset julkaistaan siinä missä nollavoitotkin, niin on aika kaivaa tämäkin luuranko kaapista. Hyvät katsojat, Hattiween Show! Nyt saa jo nauraa.


https://www.youtube.com/watch?v=tvBKFubwdy8

torstai 12. marraskuuta 2015

Maalaisjärkeä reseptillä

Luna kävi lääkärissä, valloitti itselleen uusia ystäviä jo odotushuoneessa ja sai tohtorilta suullisen lausunnon "maailman kiltein koira". Vasemman polven syrjästä vanhan vamman kohdalta löytyi nyt selkeä kipupiste, kun tiedettiin mistä tunnustella. Suoradigiröntgen näytti, ettei nivelessä tai jänneluussa ollut muutoksia, mutta pohjelihaksen kiinnityskohdassa pehmytkudos vaikutti ärtyneeltä ja tulehtuneelta.


Me kaksi huolestunutta omistajaa pommitimme lääkäriä kysymyksillä: Olimmeko lisänneet rasitusta liian nopeasti? Mitä olisimme voineet tehdä toisin? Millä tavalla liikuntaa kannattaisi rajoittaa? Säännöstelemällä lenkkien pituutta, vauhtia vai maaston vaativuutta? Missä vaiheessa uskaltaisimme antaa Lunan juosta vapaasti metsässä kaverin kanssa? Ei varmastikaan mitään täysivauhtisia ralleja vielä pitkään aikaan? Agility ei tietenkään tule kysymykseen lähitulevaisuudessa, jos enää koskaan...?

Kokenut asiantuntija katsoi meitä hyväntahtoisen huvittuneena ja totesi tyynnyttelevään sävyyn, ettei tässä ole syytä huoleen eikä edes agilityn lopettamiseen. Vamma ei ole vakava, ja koira voisi liikkua aivan normaalisti "maalaisjärjen mukaan", kunhan nyt pari viikkoa malttaisimme hiukan rauhoittaa menoa. Evääksi saatiin kuuri kipulääkettä ja Cartrophen-pistoksia.


Siinä kun taluttelin rauhoituksen jäljiltä kännistä kelpietä autolle, näkökulmani tilanteeseen oli hiukan toisenlainen kuin pari tuntia aiemmin. Ajattelin tuttavia, jotka juuri olivat joutuneet tekemään raskaan päätöksen nuoren koiransa lopettamisesta. Heidän suruunsa oli liiankin helppo eläytyä, ja samalla tunsin valtaisaa iloa pelkästään siitä, että oma musta sisupussini lähti klinikalta mukaani kotiin, vaikkakin hiukan hoiperrellen.

Maalaisjärkeni on tosiaan saattanut hämärtyä ajoittain näiden lähes kuuden vuoden aikana, kun olen koettanut tulla Mahdollisimman Hyväksi Koiranomistajaksi. Olen halunnut oppia lukemaan koirieni signaaleja rivien välistä ja pintaa syvemmältä. Olen kuullut työ- ja harrastuskoirista, jotka ovat katkennein jaloin painelleet entiseen malliin karvankaan värähtämättä. Vietikäs eläin peittää kipunsa viimeiseen asti, joten jää ihmisen tehtäväksi tarkkailla ja tulkita pienimpiäkin muutoksia koiransa olemuksessa.

Hyväksi Koiranomistajaksi opiskeleva pänttää siis kauhunsekaisin tuntein erilaisia tarkistuslistoja kipukäytöksen tunnistamisesta. Kyllä taitavat molemmat koirat olla kovin kipeitä, kun ne venyttelevät/eivät venyttele, nukkuvat/eivät nuku, ovat ylivilkkaita/ylirauhallisia, hakeutuvat lähelle/ottavat omaa tilaa, nuolevat, rapsuttavat, piehtaroivat. Ja vaikka mitään merkkejä ei olisikaan, lienee syytä aina olettaa pahinta, koska kelpiet eivät näytä kipuaan. Jos ei muuta, niin syöpä voi ainakin olla. Tai kohtutulehdus, sillä sekin on joskus täysin oireeton. (Ai niin, eihän noilla ole kohtujakaan.) Sitä paitsi omistaja tuntee omat koiransa parhaiten, joten oma aavistukseni on kuulemma yleensä oikeassa.


Tästä perspektiivistä parin askeleen yksittäinen ontuminen tuntuu vääjäämättä kuolemantuomiolta. Moni varoittava esimerkkitarina kertoo, miten tuskin havaittavan oireilun taustalta on paljastunut jokin iso ja vakava ongelma, kenties aivan muusta paikasta kuin oireiden perusteella voisi päätellä. Myötätuntoni on todellakin kaikkien niiden omistajien puolella, jotka ovat tällaisia tilanteita joutuneet kohtaamaan, enkä missään nimessä väheksy tai arvostele kenenkään muun kokemuksia tai neuvoja. Niinpä olen varmuuden vuoksi epäillyt, pelännyt ja surrut ahkerasti. En ota uskoakseni maalaisjärjen ininää tai edes erikoislääkärin rauhoittelevia sanoja.

Olen tosin itsekin kärsinyt pohjelihaksen kiinnityskohdan rasitusperäisestä tulehduksesta, joka ei aiheuttanut minulle jatkuvaa tuskaa eikä pakottanut vuodelepoon. Vuosien jälkeenkin samassa kohdassa tuntuu ajoittain kireyttä, mutten harkitse sen vuoksi liikkumisen lopettamista tahi ennenaikaista eutanasiaa. Perimmäinen intuitioni - sikäli kun olen sitä rohjennut kuunnella - on koettanut ehdottaa, että Lunan vamma vaikuttaa suunnilleen yhtä vakavalta. Kirjanoppinut mieleni on kuitenkin vaientanut moisen vähättelyn. Asioista ei pidä tehdä yksinkertaisempia kuin ne ovat. Kannattaisi ajaa vielä muutamia satoja kilometrejä, maksaa muutamia tonneja, kysellä useampia mielipiteitä, tutkia uudelleen, perusteellisemmin, erikoistuneemmin. Jospa sittenkin löytyisi jotakin dramaattista.

Tai sitten voisin vaihteeksi ottaa sen intuition käteeni ja tunnustaa, että juuri minun koirani vaiva saattaa sattua olemaan jokseenkin mysteeritön. Ihan vain jalka vähän kipeä, näin maalaisittain.


lauantai 31. lokakuuta 2015

Pinkkiä, pehmeää, palkitsevaa

Mikä on pinkki ja pörröinen, pyöreä ja pitkulainen, pompoteltava ja pureskeltava? No sehän on Pro Dogin uuden Bungee Bright -lelusarjan TPR-pallollinen versio. Musti ja Mirri lähetti meille tämän ihanuuden:


Ensimmäiset pari päivää lelu-uutuus sai vain lojua pöydällä ihailtavana, koska en olisi hennonnut liata sitä. Onneksi treenit siirtyivät talvikaudeksi ulkoa halliin, jotta kaunista lelua ei tarvitse heti lähteä riepottamaan hiekkakentällä.

Hatilla on aina ollut hieman omintakeinen tapa leikkiä. Se jahtaa leluja mielellään, tekee kissamaisia hyppyjä niiden kimppuun, käpälöi, ravistelee ja nyhtää saalistaan, muttei useinkaan innostu vetotaisteluista. Tällainen monitoimilelu on omiaan tuurileikkijälle, sillä sitä voi heittää tai kiskoa fiiliksen mukaan. Silkinpehmeä karvaosa kelpaa nirsoleukaisenkin paimenen hampaisiin, ja sametilla vuorattu käsilenkki tuntuu suorastaan ylelliseltä leikittäjän kädessä.

Hyvä treeni, parempi kieli.

Joskus treeniajasta kannattaa lohkaista tavallista pidempi tovi ihan vain yhteiselle hauskanpidolle - eihän maailmassa koskaan voi olla liikaa väriä ja leikkiä!


tiistai 27. lokakuuta 2015

Huolta pidellessä

Hetkeäkään en ole koiravuosieni aikana katunut sitä, että olen tullut ottaneeksi noita hännäkkäitä hyyryläisiä kotiini ja sydämeeni asumaan. Mutta kun haluaa pitää huolta toisesta eläväisestä olennosta, se huoli on kannettava myös silloin, kun se käy painavaksi.

Ennätimme juuri viikko sitten hehkuttaa puolison kanssa, miten ihanan rennolta elämä vaihteeksi tuntuu, kun kumpikin koira voi hyvin. Lunan jalkavamma näytti parantuneen mainiosti, ja kolmen ontumattoman kuukauden jälkeen olimme vihdoin uskaltaneet lakata stressaamasta kaverusten keskinäisiä juoksuralleja ja vahtaamasta mustin askeleita iltaisin.


Seuraava sydämentykytys vaani kuitenkin jo nurkan takana. Tiistai-illan agilitytreeneissä ohjasin Hatin huolimattomuuttani liian jyrkässä kulmassa puomille, sen toinen takajalka lipesi reunan yli ja terävä kantti hiersi nivusen ilkeän näköisesti vereslihalle. Samassa rytäkässä toisen etujalan kannuskynsi napsahti poikki ydintä myöten. Vammoja tarkastellessani ensimmäinen ajatus oli: "Mokasin ja rikoin koirani!" Kotimatka sujui surkeissa fiiliksissä.

Kaikeksi onneksi Hatti selvisi tapaturmasta pintanaarmuilla. Pelkäämiäni mustelmia, turvotusta tai ontumista ei ilmaantunut, katkennut kynsi näytti siistiltä ja ruhjeetkin lähtivät nopeasti arpeutumaan, joten parin päivän tarkkailun jälkeen naaliainen sai taas mennä viilettää tavalliseen tapaan. Treenihallille palataan tänään tekemään helppoja ja hallittuja puomiharjoituksia, jotta pääsemme kumpikin yli mahdollisista henkisistä traumoista (veikkaan, että ne ovat suurempia emännällä kuin koiralla).


Arki ehti tuskin asettua takaisin normaaliin, leppoisaan uomaansa, kun aivan tavallisen metsälenkin jälkeen perjantai-iltana Luna nousi levolta konkaten kolmella jalalla. Vain muutaman askeleen verran se varoi vasenta takajalkaansa, mutta selvääkin selvemmin. Kuukausien panostus ja toiveikkuus tuntuivat valahtavan hukkaan silmänräpäyksessä. Epäuskoisin ja lannistunein mielin koetimme yhdessä käydä läpi, miksi ihmeessä näin saattoi käydä ja miten ihmeessä tästä eteenpäin. Väsyneessä päässäni hautui jo varsin toivottomia ajatuksia, ennen kuin aamu valkeni ja tuo muka haudan partaalla kituva eläinparka tervehti minua omaan riemukkaaseen tyyliinsä, kaikilla neljällä tassulla tarmokkaasti tepastellen.

Ehkä tästä sittenkin taas selviydytään. Luna sai kipulääkettä kolmena päivänä, ja vaikka ontuminen ei ole toistunut, joutuu musta sähikäinen tyytymään lyhyisiin hihnalenkkeihin ainakin ensi viikkoon asti, jolloin päästään neuvottelemaan lääkärin kanssa.


Tiedän, ettei kaikkea voi ennakoida, mutta kylläpä onkin helppoa kaivella jälkikäteen, mitä minun olisi pitänyt tietää ja tehdä toisin! En voi olla tuntematta hetkittäin jopa pientä katkeruutta siitä, että Luna, joka on pikkupennusta asti joka ikinen päivä liikkunut vapaana vaihtelevassa metsämaastossa ja kolmesti kuvattu luustoltaan virheettömäksi, ei nyt kestä normaalia koiranelämää, kun taas moni muu koira porskuttaa vuodesta toiseen kovassa käytössä ilman ongelmia.

Elämä ei ole reilua, joten vertailu ei johda mihinkään. Sen sijaan, että haikailen, miten hienoa olisi päästä agiliitämään Lunan kanssa ja miten se raukka ei nyt saa kirmata villinä ja vapaana, yritän keskittyä niihin mielekkäisiin asioihin, joita voimme tehdä. On vain nähtävä vähän vaivaa. Voin ottaa koirat mukaan kauppareissulle ja kävelyttää niitä taajamareittien sosiaalisen median äärellä. Voin sirotella ruokanappulat pihalle etsittäväksi ja pakastaa lihat Kongeihin. Voin tehdä Lunalle yhä haastavampia nosework-harjoituksia ja ihailla sen työmotivaatiota ja oppimiskykyä. Ja voin edelleenkin joka päivä sulaa noiden ihastuttavien mantelisilmien edessä, taipua mustan tassun määrätietoisiin sylivaatimuksiin, kuunnella syvää unihengitystä ja luottaa siihen, että juuri tässä meillä molemmilla on hyvä olla.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Syysnärää ja team spirittiä

Ilma viilenee, lehdet putoavat, illat pimentyvät - ja koiria närästää. Närästysoireilun yleistyminen loppusyksystä on minulle edelleen mysteeri. Elämä on noudattanut samanlaista säännöllisen epäsäännöllistä rutiinia kuin ennenkin, mutta oireettoman kesän jälkeen meillä on nyt parin viikon sisällä valvottu tasapuolisesti yksi yö vuorollaan kummankin kelpien nieleskelyn ja vaeltelun merkeissä. Jopa Hatti, jonka kaikkien aikojen närästyskerrat ovat laskettavissa yhden käden sormin, heräsi yöpuultaan useaksi tunniksi nuohoamaan surkeana roskia lattioilta. Syy-yhteyttä on arvuuteltu jo monena syksynä. Karvanlähtö ja siitä seuraava karvan nieleminen? Muutos tuoreen ruohon laiduntamisessa tai juodun ojaveden koostumuksessa? Valon väheneminen, kylmyys, kosteus?


Lunan nieluleikkauksen jälkeen näytti jo pitkään siltä, että närästysvaivat olisivat kokonaan taakse jäänyttä elämää. Tilanne on nyt toki paljon helpompi kuin edellisinä syksyinä, mutta viimeisin kohtaus pääsi yllättämään. Koska oireilu oli pysynyt niin kauan poissa monenlaisista muuttujista huolimatta, en muistanut entiseen tapaan ennakoida ylimääräisiä stressitekijöitä erityisin varotoimin. Tilapäinen muutos laumakokoonpanossa, poikkeukselliset arkijärjestelyt, innostavat ihmisvieraat, tavallista vähäisempi liikunta ja pitkästä aikaa nautiskeltu pätkä possun selkärankaa olivat ilmeisesti tällä kertaa ne ainekset, jotka yhdessä mystisen syksy-faktorin kanssa saivat vatsahapot villiintymään.

Eipä auta kuin nostaa omaa valmiustilaa hieman ja ottaa vanhat, hyviksi todetut konstit käyttöön. Paitsi että närästyskoiran perusruokinnassa on oltava tarkkana, myös palkkanamit on valikoitava harkiten. Treeni- ja kisatilanteet ovat vilkkaalle koiralle kiihdyttäviä, ja myönteinenkin kierrosten nostattelu saa elimistössä aikaan stressitilan, joka puolestaan voi herkistää närästykselle. Itse keitetyt maksapalat, kivipiirat tai uunissa kypsennettävä sisäelinpannari ovat Lunalle varmoja vaihtoehtoja, mutta olen törmännyt myös muutamiin toimiviin valmisnameihin. Yleensä niille on yhteistä viljattomuus ja suuri lihapitoisuus.


Saimme Mustilta ja Mirriltä näytepakkaukset Alpha Spirit -merkkisiä puolikosteita Only Fish- ja Multi Protein -täysravintoja, joiden tuoteselosteet painottuvat eri lihoihin ja kaloihin. Pienet kuutiot ovat sellaisenaan juuri täydellisen kokoisia treenipalkkioiksi, eivätkä ne sottaa taskuja tai käsiä. Puolikostean rakenteen ansiosta ruoka tuoksuu koiran nenään houkuttelevammalta kuin kuivanappulat, eikä siitä irtoa kuivia murusia, jotka koira saattaisi innostuksissaan vetäistä väärään kurkkuun. Rally-tokoliikkeitä harjoitellessaan Luna on ollut hyvin tyytyväinen molempiin makuvaihtoehtoihin.

 

Viime sunnuntaina olikin Lunan vuoro kavuta palkintopallille pönöttämään. Rallitähtönen löysi ohjaajansa kanssa loistavan yhteisen viretaajuuden ja selvitti kisaradan komeasti 95 pisteellä sijoittuen toiseksi. Tämä kolmas hyväksytty tulos avoimessa luokassa oikeutti RTK2-koulutustunnukseen, joka merkitsee etenemistä seuraavalle vaikeustasolle eli voittajaluokkaan! Vaikka en itse ole osallinen koirani menestykseen tässä lajissa (muutoin kuin taustatukena ja namivastaavana), tunnen siitä yhtä suurta ylpeyttä kuin omista saavutuksistani. Eivätkä sydäntäni sykähdytä vain tulokset ja tittelit, vaan se yhteisymmärrys ja tekemisen ilo, jota näen noiden kahden rakkaan ystävän välillä.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Vitamiineja vipeltäjille


Hyvä fyysinen kunto hankitaan tehokkaan treenin, palauttavan liikunnan ja levon sopivalla yhdistelmällä. Myös ravinnolla on merkittävä rooli lihasten ja hermoston kehityksen ja palautumisen kannalta. Koetankin aina lastata sähköpaimenten ruokakuppeihin perustaksi hyvin sulavaa proteiinia, riittävästi rasvaa ja nestettä sekä täydennykseksi tiettyjä lisäravinteita. Useimmiten minusta on ihan hauskaa ja kiinnostavaa täsmätuunata annoksia sen seitsemällä pillerillä, pulverilla ja litkulla, mutta joskus illan väsyneinä hetkinä, kun jo kahden kipon toimittaminen oikeille syöjilleen tuntuu tarpeeksi haastavalta tehtävältä, saattaa mielessä vilahtaa toive sellaisesta ihmepurkista, josta saisi kaikkea sopivasti.

Ihmepurnukalle riittäisi taatusti kysyntää, mutta taitaisi olla mahdoton missio kehitellä all-in-one-täydennysrehua lemmikeille, joiden koot vaihtelevat yhdestä sataan kiloon ja erityistarpeet laidasta laitaan. Niinpä olen yleensä suhtautunut skeptisesti monivitamiinivalmisteisiin. Nyt sain kuitenkin tilaisuuden valita Mustilta ja Mirriltä testattavaksi Avital Nutrient -jauhetta, jonka sisältö vaikutti lupaavalta omien koirieni tarpeita ajatellen. Uteliaana otin heti laskimen esiin ja vertailin purkin ohjeannostuksen sisältämiä pitoisuuksia saantisuosituksiin.


Lunan ja Hatin elopainot ovat hiukan 15 kilon molemmin puolin, ja molemmat syövät päivässä 250 grammaa lihaa/kalaa tai Maukkaan Into-/Tarmo-raakatäysravintoa ja noin 50 grammaa kuivamuonaa. Tällaisen 50/50-henkisen ruokintasysteemin täydennykseksi Nutrient-jauhe sopii kuin kirsu päähän. Se sisältää monipuolisesti B-ryhmän vitamiineja, joiden lisäämisestä on hyötyä aktiivisten koirien lihasjumien ehkäisyssä ja stressistä palautumisessa. E-vitamiiniakin tulee sopiva määrä palautumisen tueksi.

Nutrient täyttää A-vitamiinin tarpeen, mikä on tärkeää etenkin pelkällä raakaruokinnalla, jos maksa ei maistu. Myös jodin lähteenä se toimii hyvin esimerkiksi niillä raakailijoilla, joita merilevä närästää. Rauta ja mangaani ovat olennaisia nekin. Kalsiumfosfaattia jauheessa on hitunen, mutta pääasiallisesti kalsium on saatava muualta. Meillä sitä tulee nappuloiden lisäksi raakatäysravinnoista tai Avital Calcium -purkista.

Entäpä sitten ne kaksi, joista yleisimmin on puhetta ja puutetta - D-vitamiini ja sinkki? Laskujeni mukaan pelkällä raakaruokinnalla olevan 15-kiloisen koiran D-vitamiinin vähimmäistarpeen (7,5 μg/vrk) pitäisi täyttyä, jos koira saa viikon aikana vähintään puoli kiloa lohta ja päivittäin Nutrient-jauhetta ohjeen mukaan (1,5 mittalusikallista). Aina parempi, jos ohessa annetaan kuivamuonaa tai muuta täysravintoa, josta kertyy vielä jokunen mikrogramma lisää. Sinkin osalta vähintään 250 grammaa punaista lihaa päivässä Nutrientilla höystettynä riittää minimitarpeen (15 mg/vrk) täyttämiseen, ja suurempi määrä on plussaa tässäkin. Ei siis mitenkään vaikeaa toteuttaa pelkällä raa'allakaan, saati 50/50-mallilla.


Nutrient-jauheessa on huonona puolena ainoastaan se, ettei sitä ainakaan vielä ole saatavilla suuremmassa pakkauksessa. Silti on taloudellista, että näinkin monen tärkeän ravintoaineen täydennys voidaan kattaa yhdestä purnukasta. Niinä päivinä, kun ruokalistalla on Intoa tai Tarmoa, riittää Nutrientin annostukseksi 1 mittalusikallinen. Jauhe on helppo sekoittaa ruokaan nesteen kanssa, eikä nirsokaan syöjä pääse erottelemaan vitamiinejaan kupin reunalle. Luna nimittäin on taituri noukkimaan kaikki pillerit tai niiden kappaleet lihamössön uumenista ja siirtämään ne syrjään täydellisen puhtaiksi nuoltuina.

Luottohierojamme totesi viimeviikkoisella käynnillään, että Hatin taannoiset lihasjumit olivat pehmenneet mukavasti, joten ainakin toinen meistä starttasi sunnuntain kisaradoille vetrein vartaloin. Pakkasaamun kangistama emäntä ei kylläkään onnistunut selviytymään ensimmäisen radan lähtöviivalle omalla vuorollamme, mutta ystävälliset kisajärjestäjät päästivät eksyneet medisäätäjät radalle vielä maksien rataantutustumisen jälkeen. No, putkeenhan se sitten meni, juuri silloin kun ei pitänyt.

A-rata YouTubessa

A-radan häröilyn jälkeen ryhdistäydyin ja päätin, ettei korkeammille putkivoimille annettaisi enää valtaa. Melkoista taistelua se vaati, ja ohjaus oli kaikkea muuta kuin sulavaa, mutta niin me vain teimme sen! Ihana Hatti hallitsi impulssinsa, pysyi kuulolla ja selvitti tiensä puhtaasti maaliin. Olo oli varsin epäuskoinen, mutta tuloslista todisti, että Hatikaisen nollatili kolmosluokassa oli avattu ja räpiköintimme riitti toiseen sijaan!

B-rata YouTubessa

Hyppyradalla paineltiin vapautuneen lennokkaasti muutama ylimääräinenkin este, mutta hylky ei himmentänyt vallitsevaa iloa ja ylpeyttä siitä, että jälleen yksi etappi on saavutettu. Seuraavaksi ryhdytäänkin tavoittelemaan niitä sujuvampia nollia!

 C-rata YouTubessa

(© M. L.)

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Oman elämämme supermalleja

Sosiaalinen media vilisee viehättäviä vaikutelmia superkoiraihmisten yliluonnollisesta arjesta. Aamut alkavat ennen kukonlaulua kolmen tunnin reippailulla kirpeässä syysilmassa, sitten sheippaillaan seitsemän eri sienilajin tunnistusta, tallataan muutama kilometri verijälkeä ja hiotaan indokiinalaista ristiaskelvastavetovipsautusta takapihan agilitykentällä ennen illan tehotottiksia. Kaikkien kuuden koiran palauttavat ravilenkit ja dobo-harjoitteet vievät toki nekin oman tovinsa.


Superkoirat syntyvät noutokapula suussaan ja kulkevat pikkupennusta asti täydellisessä seurannassa, paitsi silloin, kun ne avustavat kotitöissä lajittelemalla pyykit väreittäin, pinoamalla polttopuut ja viemällä roskat. Viikonloput kuluvat pelastaessa eksyneitä ihmishenkiä erämaan armoilta ja raivatessa hyllytilaa uusille palkintopokaaleille, jotka oikeuttavat neljänteentoista kirjainlyhenteeseen koiran virallisen nimen edessä. Ruokakuppeja ei superkoiraperheessä tarvita lainkaan, sillä superkoirat metsästävät itse lihansa ja tienaavat jokaisen suupalansa palkkiona ahkerasta työskentelystä.

Tämän kaiken lisäksi superkoiraihminen ennättää toki päivätyönsä ohessa myös käydä harrastusseuran kaikkien toimikuntien kokouksissa, tehdä kullekin koiralleen viikoittain energiavirtauksia tehostavan oseanialaisen yrttihieronnan sekä askarrella iltapuhteeksi silkkikirjonnoin koristeltuja kaulapantoja koko laumalle kavereineen. Omaakaan hyvinvointia ei unohdeta: viherleväpirtelö potkaisee päivän pirteästi käyntiin, extremefit-tunnit pitävät kehon kuosissa ja sumatralaiset superpähkinät karkottavat kaikki kausipöpöt. Sitten on vain muistettava napata muutama reipashenkinen selfie päivän eri tilanteista oheisvarusteineen.


Vaikuttunut some-seuraaja klikkailee "tykkää", vaikka mielen pohjalla hiukan kaihertaa. Omat karvakaverit tuhisevat tyytyväisen näköisinä sohvalla, mutta naksutinta ne eivät ole päiväkausiin nähneetkään, ja agilityläksyjen omatoimiharjoittelu on toistaiseksi ajatuksen asteella. Puolentoista tunnin sunnuntaiulkoiluakin erehdyin pitämään pitkänä lenkkinä, kunnes some opetti, ettei sellaisella kehtaa keulia.

On minulla sentään värikkäät maastolenkkarit. Pysähdyn heti iltalenkin alkajaisiksi polulle, kutsun koirat kuvausetäisyydelle ja otan jalkaselfien. Laitan tunnisteeksi #polkujuoksu, koska se on nyt tosi kuuma trendi. Näyttää aika reippaalta. Eihän kenenkään tarvitse tietää, etten välttämättä juokse ihan koko ajan. Enkä hirveän kovaa.


maanantai 28. syyskuuta 2015

Hurvittelua ja huoltoa

Kuluneella viikolla päätin vaihtaa agitreenit lihashuoltoon. Varasin hieronta-ajat molemmille koirille, ja kävin pitkästä aikaa itsekin fysioterapiassa. Omassa kropassani on ollut havaittavissa jonkinmoista turnausväsymystä kaiken radalla säntäilyn, esteiden kantelun ja auton ratissa istumisen jäljiltä. Lunan takakoivista löytyi pientä kireyttä, molemmista kuitenkin tasapuolisesti, mikä kertoo, että vammasta parantunut jalka on ollut yhtä tehokkaassa käytössä kuin toinenkin. Hatilla puolestaan runsas pomppiminen tuntui pohjelihaksissa ja lapojen seudulla kuona-ainekertyminä, joiden hoitoa tehostetaan nyt kylmäpakkauksella muutaman päivän ajan.

Kyllä tuo Happo-Hatikainen taas viime sunnuntaina tarjosikin minulle kisaradoilla hurmaavaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Keskimmäisellä radalla ajatuskatkoni aiheutti lievän yhteentörmäyksen ja huonon lähestymiskulman puomille, mutta Hatti onnistui täpärästi säilyttämään tasapainonsa, selvisimme kosketusvirheellä ja vain heikompaa hirvitti. Maalissa oloni oli kuin parhaan vuoristoratakieputuksen jäljiltä.


Vaikka tulokset eivät päätä huimanneetkaan, niin niitä kuitenkin tuli - jokaiselta kolmelta radalta! Ei siis edes päivän putkihylkyä! Mielenhallintaharjoitukset ansaputkien ääressä alkavat tuottaa tulosta. Piirinmestaruuskilpailussa A- ja B-ratojen vaatimaton yhteistuloksemme riitti mediluokan viidenteen sijaan - siitä on hyvä lähteä parantamaan ensi vuonna.

Nyt ulkokauden päättyessä kisatahtimme harvenee ja treeneissäkin panostetaan määrän sijasta laatuun. Hatikaisen moottori ei hevillä osoita hyytymisen merkkejä, joten voisi erehtyä luulemaan, ettei se lepotaukoja tarvitsekaan. Kaikilla koirilla kun väsymys ei ilmene hidastumisena tai haluttomuutena, vaan meno saattaa näyttää jopa yltyvän samalla, kun keskittymiskyky kuitenkin heikentyy. Ohjausta ei enää jakseta seurata niin tarkasti, vaan esteillä aletaan esittää omavaltaisia ratkaisuja ja suunsoitto lisääntyy.

Ihmisen onkin osattava tarkkailla koiraystävänsä elkeitä ja viheltää peli poikki silloin, kun molemmilla vielä on hauskaa. Hatin ja minun kaltaisille ylivilkkaille vipeltäjille sopii parhaiten harjoituskerran jakaminen pariin lyhyeen ja intensiiviseen pätkään, sillä meidän vireystilamme pysyy oppimisen kannalta ihanteellisella tasolla vain muutaman minuutin kerrallaan.

Silloin tällöin urheilijan täytyy asettautua optimaalisen pehmeälle alustalle työstämään mielentilaa, jossa henkinen ja fyysinen suorituskyky hioutuvat parhaaseen teräänsä.

*Sintsityyny on juuri sopiva superkompensaatioon.*

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Päivänsäteitä

Kun vihreyden haalistumista haikeileva mieli alkaa hiljalleen lämmetä keltaoranssille hehkulle, siemailla ihastuneena iltojen raikkautta ja tunnelmoida otsalampun valossa, on sopiva hetki katsahtaa, mitä kaikkea sähköpaimenten kesään on mahtunut.

Hyttynen otsassa ei haittaa, jos hetki on muutoin melko täydellinen.

Hatin kanssa agihommat alkoivat vihdoinkin mennä putkeen - siis useammin oikeaan kuin väärään. Unelma kolmosluokkaan noususta täyttyi, ja pääsimme seuraavan haasteen kimppuun: varmuutta ja sujuvuutta kolmosten radoille, jotta nollatili saataisiin avatuksi. Viime viikonloppuna seuranmestaruuskisassa pikku naaliainen oli vähällä yllättää, sillä se ensimmäinen nolla jäi enää pienestä kiinni!

https://www.youtube.com/watch?v=Kuwnqxjf1Rw

Ratariehunnan vastapainoksi Hatikainen on huoltanut pomppulihaksiaan jumppaharjoituksilla ja juoksulenkeillä. Totesin, että Mustilta ja Mirriltä saatu Pro Dog Grip -talutin sopii mainiosti talutusvyöhön, sillä se on todella kevyt eikä löysänäkään läpsy koiran selkää vasten, ja siitä saa tarvittaessa napattua luistamattoman otteen.


Lunaa ei ole agikentillä nähty, eikä toviin nähdäkään. Jalan rasitusvamma näyttää kuitenkin kuntoutuneen lupaavasti, ja arkiliikunnan määrää ja rasittavuutta on voitu lisätä tasaiseen tahtiin. Rally-tokokisoissa Luna on käynyt M:n kanssa hakemassa pari hyväksyttyä AVO-luokan tulosta, mutta myös yhden hylätyn. Iloinen rallykelpie nimittäin riemastui radan alussa olevasta hyppyesteestä ja suoritti sen liiankin lennokkaasti - yllättäen molempiin suuntiin. Voittajaluokkaan siirtyminen siintää kuitenkin jo hyvin lähellä, joten uutta harjoiteltavaa tässä lajissa riittää.

(Kuva: Ida Alexandersson)

Onpa Luna päässyt kokeilemaan aivan uusiakin harrastuksia. Kotikutoisen tonnikalajäljen vetäminen viihdytti suuresti niin ihmisiä kuin koiriakin. Minä ja kaupunkiystävä kikatimme vedet silmissä samalla kun kökimme metsässä lusikoimassa säilyketonnikalaa nailonsukkahousuihin, joita sitten ulkoilutettiin pitkin mättäitä.


Hajutunnistuksen alkeisiin puolestaan kävimme tutustumassa kokopäiväisellä Nosework-kurssilla. Ruotsissa järjestetään jo virallisia Nosework-kokeita, mutta Suomeen laji vasta tekee tuloaan. Kurssin jälkeen olemme jatkaneet etsintä- ja ilmaisuharjoituksia kotona eukalyptus-hajulla, jonka ostimme kouluttajalta. Kiinnostavaa ja koiralle erittäin mieluisaa puuhaa! (Lisätietoja lajista: http://www.noseworkfinland.com/)

(Kuva: Merja Valkonen)

Harrastaminen on hienoa, mutta rehellisyyden nimissä se on meillä vain pieni osa koira-arkea. Paimenet nauttivat silminnähden myös siitä, että ne saavat vain käpertyä sohvalla omien ihmistensä kylkeen (tai päälle) tai seikkailla mukanamme uusiin paikkoihin. Tänä kesänä ennätimme ennätysmonelle piknikille, muun muassa Seurasaareen ja Olavinlinnaan.



Kesän kyläilyreissuilla ehdittiin testata useitakin Mustin ja Mirrin sponsoroimia märkäruokia. Lunan närästysoireet ovat pysyneet poissa nieluoperaation jälkeen, joten erilaisia uusia ruokia voi huoletta kokeilla myös matkoilla. Viimeisimpänä eväänä olivat Profine Pure Meat Lammas ja Riista. Näissä lihaisissa viljattomissa murekkeissa näytti maku olevan mallillaan ja koostumus kohdallaan.



Iltamyöhällä reissusta palatessa avattiin vielä yksi purkki kotona nappuloiden höysteeksi, jottei tarvinnut ryhtyä säätämään umpijäisten lihojen kanssa. Nälän riuduttamat eläinparat koettivat pysyä pedissään odottamassa ja sinnitellä hengissä tarjoiluun asti. Tilanteeseen liittyi myös sydäntäsärkevää vaikerrusta.


Jos alkukesästä värjöteltiin koirakentillä fleecepuseroissa ja villasäärystimissä, niin vastaavasti syyskuun kisoissa on tarjennut T-paidassa paremmin kuin hyvin. Kuumaveristen kelpiinien mielestä vähempikin paahde riittäisi, mutta emäntä ei nurise, vaan imee jokaisen säteen talteen talven turvaksi.