torstai 30. heinäkuuta 2015

Skandinaavisen keittiön lumoissa

Lunan lääkärireissulla viime viikolla vietimme pari yötä pääkaupungissa ystävän luona, ja koirille otettiin tällä kertaa evääksi Mustin ja Mirrin lähettämiä uusia Nordic by Nature -märkäruokia. Avaamattomat pakkaukset säilyvät huoneenlämmössä, joten kyläpaikan rajallinen jääkaappitila säästyy ihmisten sapuskoille.

Pakkausten osalta nämä ovat varmasti kätevimpiä säilykkeitä, mitä kuvitella saattaa. Kartonkitölkit eivät paina, hajoa eivätkä vuoda laukussa. Tölkit saa helposti repäistyä käsin auki, eikä ruoan annostelukaan välttämättä vaadi apuvälineitä, sillä sisältö liukuu siististi kuppiin yhtenä kiinteänä kimpaleena. (Kokonaisen kimpaleen syöminen ei tosin ole kovin siistiä, mutta hauskan haastavaa herkuttelijoiden mielestä, ja omat jäljet siivotaan tietenkin viimeistä murua myöten.) Yhdessä tetrassa on 370 grammaa, eli ihan sopiva päiväannos kelpielle. Tölkin suun voi kuitenkin myös taittaa nätisti takaisin kiinni, jos kaikkea ei tule käytettyä kerralla.


Ruotsissa valmistettujen Nordic by Nature -pateiden makuvaihtoehtoina ovat lammas, hirvi ja lohi. Lihojen kerrotaan olevan ruotsalaista alkuperää, mikä tuntuu eettisesti ja ekologisesti lähes kotimaisen veroiselta valinnalta. Pääpaino on lihassa, kuten kuuluukin, ja lisäksi lammas- ja lohipateet sisältävät pienen määrän perunaa, hirviversio puolestaan porkkanaa. Tällainen lihaisa märkäruoka on reissussa oivallinen vastine tuoreelle lihalle, joko sellaisenaan tai kuivamuonalla täydennettynä.


Makuasioista ei sovi kiistellä. Lammaspaimenten ehdottomaksi suosikiksi rankattiin lammas - kuinkas muutenkaan. Annoksia jonotettiin äärimmäisen kiinnostuneina keittiön ovella. Sen sijaan hirven maku taisi muistuttaa liiaksi poroa, josta näillä Lapin kasvateilla on selvä periaatteellinen kanta: synnyinkodin nurkilla kirmanneita sarvipäisiä tovereita ei syödä. Molemmat sisarukset näykkivät hirvipateetaan epäluuloisesti, mutta kupit tyhjenivät lopulta kuitenkin, kun vakuuttelin, ettei perämetsän Petteriä ollut purkkiin survottu.

Tällä välin collietäti Sylvi kurkisteli nurkan takaa suupielet kosteina, milloin pääsisi suorittamaan ruokailutilan loppusiivousta. Pitkäkuonoisen Sylvin huolellisen puhdistuskäsittelyn jäljiltä tyhjät tölkitkin olivat valmiita litistettäväksi kartonkikeräykseen.


Nieluleikkauksesta juuri palannut Luna sai kermaviiliateriansa mausteeksi vain pikku nokareen himoitsemaansa lammaspateeta. Ruokahalua ei todellakaan tarvinnut houkutella, vaan väsynyt potilas lipoi kippoaan pitkään ja hartaasti herkun huvettua. Sitten se jäikin tyytyväisen oloisena jatkamaan uniaan siksi aikaa, kun Hatti vietti Sylvi-tädin kanssa laatuaikaa tunnelmallisella iltakävelyllä meren rannassa.



sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ehjät ja risat

Lunan satunnaisesti vaivaillut vasen takakoipi otti pari viikkoa sitten jälleen itseensä - yllättäen uinnista. Koko huoltotiimi alkoi olla perin ymmällään: koiran lihakset olivat elastisessa kunnossa, vartalon kannatus hyvä, nivelten liikkuvuus erinomainen eikä mistään löytynyt aristusta, ja silti muutama jäykkä askel silloin tällöin kertoi, ettei kaikki ole aivan kunnossa. Huoli raastoi mieltä säännöllisen epäsäännöllisesti, joten päätimme käydä kysymässä toisen kokeneen lääkärin mielipidettä ja kuvauttamassa Mustin vielä kertaalleen, vaikka nämä pari viikkoa olivatkin taas sujuneet ilman oireita.


Ortopedillä käyntiin yhdistettiin yökyläily kaupunkiystävän luona, jotta ei haittaisi, vaikka vastaanottoaika venyisi ja potilas olisi illan tokkurainen mahdollisen rauhoituksen jäljiltä. Sitä emme kuitenkaan olisi arvanneet, että jalkamysteerin ratkeamisen lisäksi samalla reissulla hoituisi pois päiväjärjestyksestä myös närästysoireilun todennäköinen syy! Ontumatutkimuksen yhteydessä lääkäri huomasi Lunan kaulalla hieman suurentuneen imusolmukkeen ja kysyi heti, onko kakomista esiintynyt. Rauhoitetun koiran kurkkuun saimme sitten mekin kurkistaa ja todeta, että nielurisoissa liehui pavun kokoinen polyyppi, jonka lääkäri arveli selittävän Lunan ajoittaisia nieleskely-, ryystämis- ja yökkäilykohtauksia, kuorsausta ja isojen palojen nielemisvaikeutta.

Koska nielurisatkin olivat hieman suurentuneet ja tulehtuneet, ne päätettiin poistaa kokonaan. Luna sai siis röntgenkuvauksen jälkeen jäädä leikkauspöydälle lötköttämään kaasumaski kuonollaan.


Sillä välin lääkäri esitteli meille ylpeänä uuden kuvantamislaitteen ottamat huipputarkat kuvat, joissa näkyivät selvääkin selvemmin virheettömän kauniit selkänikamat, lonkat, polvet ja kintereet - kaikki aivan priimaa edelleenkin. Luustossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään vikaa, kuten ei ontumatutkimuksenkaan perusteella ollut aihetta olettaa.

Vasemman polven vieressä, pohjelihaksen kiinnityskohdassa erottui kuitenkin pieni vaalea möykky, kalkkeuma, jonka lääkärin kokeneet kädetkin olivat panneet merkille tunnustellessaan koiraa. Kaiken lisäksi samanlainen mutta vanhempi muodostuma näkyi myös oikeassa jalassa, joka oli oireillut vastaavalla tavalla vuotta aiemmin. Rasitusvamma, totesi lääkäri ja määräsi Cartrophen-pistoskuurin sekä kuukauden rauhallista liikuntaa.


Muutaman tunnin kuluttua palasimme hakemaan klinikalta hoipertelevan pikkupotilaan, jonka kieli roikkui vielä holtittomana suusta. Hellyys, hämmennys ja huojennus pakkautuivat päällekkäin sydämeen tuota sisukasta olentoa katsellessa. Iso huoli vierähti hartioilta, ja pieniä kysymysmerkkejä jäi mielen juureen kaivelemaan. Mistä vamma oli mahtanut saada alkunsa? Kenties se on kehittynyt jo vuosien ajan. Nähtävästi metsärallien, agitreenien ja hankilenkkien yhteisrasitus on sittenkin ollut Lunan reikäpäisellä liikkumistyylillä liikaa, vaikka harrastustahti on ollut maltillinen. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Perehtyä kasvuaikana paremmin ravitsemukseen? Rakentaa hyppytekniikka ja lihaskunto kohdilleen ennen hyppyrimojen nostamista maksikorkeuteen? Varmasti niinkin. Monta tietämättömyysvirhettä on tullut tehtyä koiraharrastuksen alkutaipaleella.

Itsesyytöksiin kietoutuminen ei kuitenkaan hyödytä ketään. Tärkeintä on nyt se, että rakas Luttana on oireeton eikä mitään peruuttamatonta vahinkoa ole päässyt syntymään. Sairaslomalta voidaan palata normaaliin koiranelämään, vaikka agility unohdetaankin ainakin toistaiseksi. Olen taas rahtusen viisastunut ja koetan toimia parhaan osaamiseni mukaan.

*Lujaa menee mutta menköön.*

Nieluleikkauksesta toipuminen on sujunut hienosti. Ensimmäisenä päivänä operaation jälkeen Luna sai syödäkseen vain pehmeää, helposti nieltävää kermaviiliä, johon aloin viikon varrella sekoittaa Maukkaan sika-nautajauhelihaa, raakaa kananmunaa ja Fullolife-kalanmaksaöljyä. Potilas virui omasta mielestään nälkäkuoleman partaalla ja pyyteli suurin kostein silmin edes purutikun pätkää jälkiruoaksi. Muita herkkuja ei ikävä kyllä herunut kuin maksa-aromilla maustettuja antibiootti- ja kipulääketabletteja. Loppuviikosta uskalsin lisätä kuppiin pehmeäksi turvotettua kuivamuonaa, jotta suoli saisi vähän kuitua toimiakseen. Ja koska antibioottikuuri tuhoaa aina myös hyviä suolistobakteereita, käytössä ovat myös maitohappobakteerivalmisteet.


Vielä on toki liian varhaista sanoa, tuoko polyypin poisto avun närästystyyppiseen oireiluun, mutta olisihan se aivan mahtavaa! Ainakin tämän ensimmäisen viikon perusteella tilanne näyttää todella hyvältä, huolimatta stressitekijöistä ja poikkeuksellisesta ruokavaliosta.

Emännälläkin tuntuu henki kulkevan helpommin, kun enää ei tarvitse sydän kurkussa syynätä Mustin jokaista askelta. Sankari itse vaikuttaa vetreältä ja tyytyväiseltä kaikkeen muuhun paitsi riekunnan ja ruoan määrään.

*Tarjoilija! En ole vielä saanut kaikkia tilaamiani ruokalajeja.*

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Terrierin tahdolla, kelpien kestävyydellä


Vaihtelu virkistää ja terrieri terästää. Siskon ykkösluokkalainen agikoira Elva tuli meille lomahoitoon ja oli selvästi tekemistä vailla, ja minua kutkutti päästä testaamaan, miten yhteistyö sujuisi hieman erityyppisen kaverin kanssa. Niinpä pakkasin parsonin ja kelpien mukaan treeneihin, tempauduin lennokkaiden visioiden pyörteisiin, ilmoitin innostuksissani kaksi medikoiraa kaksipäiväisiin kisoihin, treenasin viikon varrella lisää, lenkkeilytin kolmea temperamenttista kaverusta ja koetin saada pidetyksi ne poissa tukkanuottasilta toistensa kanssa. Loppuviikosta karu arkirealismi tuli vastaan ja pakotti myöntämään, että täydellisten 2-on-2-off-kontaktien rakentaminen sheippaamalla viikossa muiden uusien asioiden ohessa oli täysin utopistinen ajatus, ja että vaikka terrierienergia vaikuttaa ehtymättömältä, tuli aivoton välipäivä tarpeeseen pienelle valkoiselle - kuten minullekin.

Paluu ykkösluokan kisoihin uuden tiimitoverin kanssa oli näemmä sen verran jännittävä juttu, että onnistuin heti ensimmäisellä radalla eksymään väärälle suoranpätkälle. Sellaista ei olekaan vähään aikaan tapahtunut! Elva teki kuitenkin iloisesti töitä, luki ohjausta kivasti eikä olisi lainkaan tahtonut poistua leikkikentältä. Kontaktit pelastettiin omintakeisella nyrkkiohjaustaktiikalla, joten toiselta radalta kuitattiin jo jonkinmoinen tuloskin.


Hatti vuorostaan pääsi toteuttamaan itseään kakkosten hyppyradalla, kun monitulkintainen ohjaukseni avasi baanan suoraan kentän poikki väärään putkeen. Hatikaisen mielestä ohjausratkaisu oli kaikkien aikojen mahtavin, joten se suoritti saman putken varmuuden vuoksi vielä pari kertaa kiellon päälle! Kinkkisen näköinen toinen rata taas sujui yllättäen virheittä, ja ennätin jo miltei nuolaista luokkanousua ennen kuin tipahdin pilvenreunalta. Ihanneaika alittui reilusti, mutta jäimme sekunnin erolla toiselle sijalle - ja koska osallistujia mediluokassa oli vain neljä, luokan vaihtoon oikeuttavan tuloksen saattoi saada ainoastaan voittaja.

Jälleen yksi käänne, johon en ollut varautunut. Hyvä nollarata takana, uusi merkintä kisakirjassa ja palkintosija - mutta mieli maassa harmituksesta. Tiesin, että tämä kuuluu lajiin, mutta väsymys nosti pintaan lannistuneita ja turhautuneita ajatuksia. Halusin vain kotiin lepäämään, huoltamaan koiria ja unohtamaan hetkeksi koko agilityn.


Motivaatio toiseen kisapäivään oli kaivettava oikein ison kiven alta. Kokeilin aamukoomaan valmentajan reseptiä: väännä vaikka väkisin kasvot leveään hymyyn ja sano ääneen "tänään on hyvä päivä!" Tuntui vähän naurettavalta, mutta naurua nyt kaivattiinkin. Tosikkomaisuus ja epäonnistumisen pelko eivät kuulu niihin eväisiin, joita haluan kisarepussa raahata.

Häntä pystyyn ja heilumaan! muistuttivat kaksi tiimikaveria, joiden innokas urheilumieli on tarttuvaa laatua. Elva Epeli juoksutti ansiokkaasti kankeat jalkani vetreiksi aamun radoilla ja tienasi siinä sivussa pari palkintosijaakin. En voinut olla kuin tyytyväinen yhteiseen kisadebyyttiimme näin tiiviin viikon päätteeksi.

https://www.youtube.com/watch?v=LZFLdN4WMDk

Hatin kanssa mottona oli nyt kaikki tai ei mitään. Osallistujamäärä oli yhtä pieni kuin edellispäivänä, joten LUVAa olisi jaossa vain yhdelle onnistujalle.

Päivän ensimmäinen starttimme meni sille ei mitään -osastolle. Edestakaisin hypätty hyppy johti hylkäykseen, joten päätin treenata puomin uusiksi ja poistua sitten radalta coolisti suorinta tietä maalin suuntaan. Olen monesti ihaillut kokeneempien kilpailijoiden taitoa hoidella hylyn jälkeinen radalta poistuminen sillä lailla spontaanin hallitusti, että koira saa suorittaa matkan varrella muutaman esteen loogisessa linjassa. No, tyylikäs poistuminen vaatisi näköjään jonkinlaista suuntavaistoa. Onneksi tuomari ystävällisesti opasti, missä päin maali olikaan, kun olin tovin juoksennellut ympäriinsä ja Hatti käynyt suorittamassa vapaavalintaisen esteen - putkenpa hyvinkin!


Jäljellä oli siis enää vaihtoehto kaikki. Ei varmistelua eikä säästelyä. Kun kerran eilinen nolla ei riittänyt, niin tänään tehtäisiin parempi. Ja niin tehtiin. Hieno pieni Hattiainen kuunteli ohjausta keskittyneesti ja eteni taakseen katselematta. Itse ennätin radalla tuntea hetkessä elämisen keveyden: aika hidastuu, maailma kaikkoaa ympäriltä, jännitys ja kiire hellittävät. Ei ole mitään hätää, meillä on tilanne hallussa.

Sertiruusuketta ja onnitteluja vastaanottaessani en enää muistanut mitään väsymystä tai harmia. Oli vain kupliva ilo ja ylpeys siitä, että minä ja pikkuhöntiäinen olemme päässeet yhdessä jo tähän saakka. Kaikki ei aina ole sujunut käsikirjoituksen mukaan, mutta dramaattisten käänteiden jälkeen Hatti Shown kakkoskausi päättyy onnellisiin tunnelmiin.

https://www.youtube.com/watch?v=buxKNRZTKlA

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Coolin viileesti

Kelpie-eläimet eivät arvosta pukineita. Luna on kyllä oppinut vuosien myötä alistumaan kamalaan kohtaloon suhteellisen seesteisesti, mutta Hattia A-H-D-I-S-T-A-A, kun esille otetaan lämpömantteli, sadetakki, froteeloimi tai vain valjaat. Muutoin niin rämäpäinen naaliainen vetäytyy seinänvierustalle ja yrittää maastoutua matalaksi pölyhiukkaseksi. Pukemisen jälkeen alkaa varsin omalaatuinen ohjelmanumero, johon kuuluu asun mukaan joko 1) tauotonta hölkkämaratonia ympäriämpäri keittiön ja olkkarin välillä, 2) raivokasta kylkimyyryä päin huonekaluja ja kanssa-asujien jalkoja tai 3) suolapatsaana seisoskelua ja kankein jaloin tepastelua.

Nyt kun hellerajaa on vihdoin päästy hetkittäin hipomaan, on korkea aika päivittää viilennysvaatetus ajan tasalle. Ja koska agikoiran on hyvä kyetä liikehtimään rennosti myös kisastarttien välillä, päätämme lakata rääkkäämästä sitä märällä palttoolla. Muitakin toimivia vaihtoehtoja nimittäin löytyy. Koko selän viilentäminen ei ole niin tarpeellista kuin kaulan alueen, missä kulkee isoja suonia. Huivi kaulaan siis! Eikä enää mitään markkinakojusta markoilla ostettua haalistunutta jenkkihuivia, joka muuttuu kymmenessä minuutissa läpimärästä rutikuivaksi. Ehei, Rukka Cool Mint -viilennyshuivi on ihan toista maata sekä ulkonäön että toiminnallisuuden osalta.


Molemmat sähkösiskokset saivat siis Mustilta ja Mirriltä omat viileänväriset huivit testattaviksi. Tarranauhan ansiosta huivit on äärimmäisen helppo pukea ja säätää kummallekin sopivaksi, eikä pienehkö läpyskä kaulalla näytä häiritsevän vaatevihaajaa lainkaan. Erityisen imukykyinen materiaali haihduttaa vettä todella hitaasti: illalla havahdun riisumaan huiveja ja totean hämmästyneenä, että ne tuntuvat yhä viileän kosteilta, vaikka kastelemisesta on kulunut useita tunteja.

Aluksi en ollut huomannut pakkauksen suositusta "säilytetään kosteana", ja ihmettelin seuraavana päivänä itsestään seisovia huivinkoppuroita. Ne kuitenkin palautuivat välittömästi pehmeiksi vesihanan alla. Kätevää kyllä, että kosteat huivit voi vain sulloa suljettaviin säilytyspusseihinsa käytön jälkeen, eikä hatarapäisen emännän tarvitse muistaa kaivella niitä myöhemmin kuivumaan. Nopea puettavuus on ehdoton plussa kisapaikalla, ja lisäksi huivin kanssa voi vapaasti käyttää kaikenlaisia pantoja tai valjaita. Herkkähipiäinen agieläin ei enää yritä ahtautua auton alle piiloon vaatekappaleen nähdessään, vaan heiluttaa itseään kokovartaloiloisena tapansa mukaan.


Kuumanakin kisapäivänä jaksaa paahtaa täysillä putkeen, kun on välillä saanut lepäillä varjoisassa häkissä vesikupin ääressä cooliin asusteeseen sonnustautuneena. Viime viikonloppuna Hattiaisen meno radalla oli ihanan varmaa ja sujuvaa! Luokkanousu jäi pienestä kiinni, sillä vain pituushypyn palikan kaatuminen agiradalla rikkoi puhtaan suorituksen. Sen sijaan jos sukkelimmasta väärään putkeen sujahduksesta jaettaisiin sertifikaatteja, Hatti olisi ollut vahva ehdokas hyppyradan esityksellään.


https://www.youtube.com/watch?v=n7x6p7opDdA