torstai 19. huhtikuuta 2018

Mukavuusalueen laitamilla

Loppusyksyn hiljaiselon keskellä oli aikaa kuulostella vaihtoehtoisia ajatuksia. Kaipasin innostustani takaisin. Olin niin pitkään kiitänyt Hatin kanssa yhteisessä agilityputkessa, etten ollut paljon muuta nähnyt. Kuvittelin kauan, että meidän ainoa yhteinen juttumme on juuri se täysillä kaahottaminen - siitäkin huolimatta, että siihen on liittynyt myös kasapäin huolta, turhautumista, pelkoa ja pettymyksiä.

Siinä sivussa olin seurannut kiinnostuneena kehän laidalta, miten taitava ja varma rally-tokokoira Hatista oli kehittynyt Marian käsissä, ja toisaalta olin huomannut Hatin ja minun yhteistyön parantuneen myös agilitykentillä, kun aloin hyödyntää rally-tokoliikkeitä verryttelyinä ja hallintatreeneinä. Olipa ilmoille joskus heitetty sellainenkin ajatus, että Maria kouluttaisi minusta Hatille sijaisohjaajan mestariluokan kisoihin, kun ei itse erityisemmin juuri kisaamisesta nauti. Nyt oli hyvä hetki tarttua tähän diiliin. Ryhdyin kertaamaan rally-tokon kylttejä ja koesääntöjä, harjoittelin yksittäisiä liikkeitä koiran kanssa ja ilman, olohuoneessa, metsälenkillä ja lopulta hallilla, kun selkä alkoi sietää automatkoja paremmin. Haastetta on riittänyt, ja perhesopukin on hetkittäin ollut koetuksella, mutta harvallapa on tällaista mahdollisuutta henkilökohtaiseen valmentajaan, joka tuntee minun ja koirani heikkoudet ja vahvuudet läpikotaisin.


Ensimmäiset "oikeat" ratatreenit olivat elämys. Eivät siksi, että kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä, vaan siksi, että oivalsin jotakin koiraurheilun ytimestä: Hatti ja minä olemme erottamaton tiimi, lajista riippumatta. Kun otan Hatin autosta ulos treenihallin pihassa, se ei kysele, tehdäänkö tänään agilitya, tehdäänhän, sitä kaikkein hauskinta. Se hyppää minua vasten silmät loistaen ja kysyy: mennäänkö nyt yhdessä tekemään jotakin, ihanmitätahansa, ihanmahtavaa, niinsiistiä, kaikkikäy!? Silmien loiste ei sammu hallin ovella, vaikkei vastassa olekaan isohupi kaikkine agilityesteineen. Pikkukelpie hyörii ja pyörii tohkeissaan, se tuskin malttaa tervehtiä tuttuja ihmisiä, se vähät välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minun ei tarvitse maanitella tai viritellä sitä keskittymään töihin. Sen katse kohdistuu vain minuun, ja se haluaa tehdä kaiken mitä pyydän. Tämä on se juttu, joka koiraharrastuksessa koukuttaa - ei pelkkä putkihulluus ja vauhdin hurma.

Mitä monipuolisemmin olemme nyt Hatin kanssa laajentaneet mukavuusaluettamme rally-tokon, nose workin ja tempputreenien parissa, sitä enemmän olen ihastunut tuohon pieneen tiimikaveriini. Aiemmin älyllisissä haasteissa isosiskonsa varjoon jääneestä höseltävästä putkiaivosta on kuoriutunut esiin yritteliäs ja nokkela harrastuskoira, joka kestää hyvin toistoja, palkkautuu kehuista eikä hölmöile omiaan. Olen kovin iloinen siitä, että annoin sille mahdollisuuden puhjeta kukkaan.


Kaikki tämä yhdessä oppiminen on ollut niin kivaa ja antoisaa, etten ole toistaiseksi ikävöinyt agilitya. Itse asiassa elämä ilman agia on tuntunut ihmeen rennolta ja vapauttavalta - huomaan nyt, miten ahtaasti ajatusmaailmani oli kietoutunut agilityn ympärille. Intohimoisen suhtautumisen kääntöpuolella olin raahannut mukanani ainaista stressiä koiran turvallisuudesta, terveydestä, huollosta, palautumisesta, valmistautumisesta ja niin edelleen. Agilitykoiran kuuluisi elää kuten huippu-urheilija, mutta omat resurssini eivät tahdo riittää sen tason panostukseen, jota pidän ihanteena.

Haaveilen kyllä jo ensimmäisistä varovaisista juoksuaskeleista metsäpolkujen viimein paljastuessa hangen alta, mutta kiirettä täyteen vauhtiin ei enää ole. Olen löytänyt hienoja uusia innostuksen lähteitä, ja kevään myötä kisakalenterikin on alkanut täyttyä. Hatti läpäisi nose workin 1. luokan hajutestin, ja molemmat supernuuskut on nyt ilmoitettu kauden ensimmäisiin nose work -kokeisiin.


Pari viikkoa sitten koitti se suuri päivä, kun uskaltauduin astumaan noviisina rally-tokon mestariluokan kilpailukehään. Haastehakuisena luonteena en ole koskaan oikein sisäistänyt sellaista asennetta, että käytetään vuosikausia yksityiskohtien hinkkaamiseen, ennen kuin ollaan "valmiita" kisoihin. Minusta kilpailuihin mennään harjoittelemaan kilpailemista. Tavoitteenani oli vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, selvittää kaikki kyltit oikeassa järjestyksessä, kiertää oikeat kartiot ja pysyä käytösruudussa asiallisesti aloillani. Tavoite täyttyi! Jännityksissäni tosin tein yhden käännöksen väärään suuntaan, ja pari muutakin hassua kömmähdystä radalla tapahtui, joten jäimme neljän pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta, mutta kokonaisuus pysyi hallinnassa, enkä voinut kuin olla ylpeä meistä molemmista. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ylöspäin, ihan mihin asti vain yhdessä haluamme!

1 kommentti:

  1. Mahtavaa, että oivalsit sairasloman aikana jotain noin oleellista! Itekin huomaan, että ei se ole tärkeää mitä tehdään, vaan se että tehdään.
    Se ilme pienen kelpien silmissä, kun otan treenirepun esille tai kaivan naksuttimen laatikosta. Koko koira loistaa riemusta, kun me tehdään yhdessä JOTAIN! Sille on herttaisen yhdentekevää mitä se jotain on, kunhan me tehdään sitä yhdessä. Me, meidän joukkue. Olen lukemattomia kertoja todistanut tilannetta, jossa pieni sininen Hukka on vähällä mennä onnesta sekaisin, kun nauran jollekin sen omalle twistille tai kehun sitä oikein paljon hienosti löytyneen ihmisen tai hyvin sujuneen seuraamisen jälkeen.
    Myös bretonipoika on onnesta solmulla kun jotain tehdään, mutta sillä ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä me tarkalleen ottaen ollaan tekemässä. Mutta ei se Miskaa haittaa, pääasia että tehdään ja että sille kerrotaan miten valtavan upea pieni poika se on <3

    VastaaPoista