keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Rallyseikkailu 2018

Vuoden 2018 alussa mielessäni iti varovainen haave, että uskaltautuisin kevään aikana ensimmäistä kertaa ohjaamaan Hattia mestariluokan rally-tokokilpailussa. Pitkään epäilin, pystyisinkö siihen, sillä tarkkaavaisuushäiriöni takia tuntui alkuun mahdottoman hankalalta hahmottaa lajin kaikkia yksityiskohtia, kokonaisuuden hallinnasta puhumattakaan. Treeneissä olin monesti vähällä heittää namitaskun kehään, kun oikeasta tuli vasen, käskysanat menivät solmuun, palkka oli aina väärässä paikassa, kolmen askeleen laskeminen kangerteli ja kulkulinja hoiperteli kuin humalaisella.

Onneksi rohkaistuin kaikesta huolimatta tarttumaan haasteeseen. En olisi tuolloin vuosi sitten osannut aavistaa, että vuoden loppuun mennessä olisimme yhdessä saavuttaneet kaikkiaan 7 hyväksyttyä MES-tulosta, RTK4-koulutustunnuksen ja peräti kaksi valionarvoon vaadittavaa, yli 95 pisteen tulosta. Tuskin olisin arvannut, että nyt vuoden 2019 alkaessa tavoittelisin jo toden teolla valioitumista, 100 pisteen ratoja ja SM-kisapaikkaa! Se, mihin en uskonut kykeneväni, onkin temmannut täysillä mukaansa.

Mutta onhan tässä pohjimmiltaan kyse paljon muustakin kuin koiran kouluttamisesta ja tulosten tavoittelusta. Siinä on jotakin taikaa, kun eläin ja ihminen katsovat toisiaan silmiin ja saavat toisensa oivaltamaan. Kun eläimestä ja ihmisestä tulee yksikkö, jonka puutteet ja voimavarat kompensoivat toisiaan. Olen niin valtavan ylpeä siitä, millaista lahjakkuutta ja sinnikkyyttä tuo pieni tiimikaveri vierelläni osoittaa - mutta myös siitä, että se haastaa minua keskittymään.


Jonkin aikaa yritin muuttua kuvitteellisen ihanteen mukaiseksi treenajaksi: suunnitella, kirjata ja toteuttaa johdonmukaista harjoitusohjelmaa, jossa jokainen osatekijä on ennalta mietitty eikä mitään tehdä turhaan. Samalla koetin ottaa huomioon kaikki treenikavereilta ja kouluttajilta saamani hyödylliset vinkit ja osallistua aktiivisesti sosiaaliseen vuorovaikutukseen lajin parissa. Toistuvasti huomasin kuitenkin pitkien ryhmätreenien jälkeen olevani väsyksissä ja tyytymätön itseeni. Myös kotona treenaamisen kynnys alkoi kohota uuvuttavan korkeaksi, kun kaikki langat eivät tahtoneet pysyä käsissä. Lupaavan alkukesän jälkeen kisasuorituksetkin menivät alaspäin ja luottamus omaan tekemiseen rakoili.

Pysähdyin toviksi tuumailemaan. Tein Hatin kanssa itsekseni spontaaneja pikkutreenejä silloin tällöin pihalla lenkin jälkeen tai keittiössä aamuruoan yhteydessä, ja tulin aina hyvälle tuulelle. Homma tuntuu niin helpolta, kun päässä ei vilise miljoonaa asiaa eikä minun tarvitse kommunikoida kenenkään muun kuin koirani kanssa. Meidän molempien vire säilyy hyvänä, kun sessio kestää vain muutaman minuutin. Listasin paperille erilaisia liiketeemoja, joista valitsen fiiliksen mukaan aina yhden keittiötreenin aiheen kerrallaan. Näin kaikkia tehtäviä tulee käytyä läpi jonkinlaisella syklillä, mutta mitään ei tarvitse juuttua hinkkaamaan viikkokausiksi. Kokonaisuuksien pilkkominen pieniin osiin helpottaa toimeen tarttumista, eikä motivaatio huku turhan kuorman alle.

Olen oppinut, että minun tapani treenata voi olla ihan yhtä menestyksekäs kuin muutkin tavat. En ehkä ole maailman säntillisin, järjestelmällisin tai pitkäjännitteisin, mutta minulla riittää ideoita, innostusta ja luovuutta. Rakastan niitä kutkuttavia mielijohteita, joiden seurauksena päädymme Hatikaisen kanssa - kumpikin yhtä tohkeissamme - pihatielle tekemään uudenlaista seuraamisharjoitusta talvipakkasessa, temppuilemaan takapääkäännöksiä kantojen päällä pimeässä metsässä tai eksperimentoimaan suoria eteentuloja leikkuulaudan avulla. Suorituskykyni ailahteluun puolestaan olen jo kaikkien näiden vuosien aikana tottunut, joten koetan muistaa suhtautua lempeän ymmärtävästi niihin päiviin, joina aivoni ovat täynnä häiriöitä ja kolinaa enkä vain hallitse sitä mitä tiedän osaavani.

Hatti ei onneksi koskaan arvostele epätäydellisyyttäni. Mentiinpä oikeaan tai väärään suuntaan, Hatti seuraa varjona mukana, tapittaa minua palvovasti ja hyppii riemusta, kun tuuletan onnistumista. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että saamme harrastaa terveinä tätä koukuttavaa lajia, oppia toisiltamme lisää ja tähdätä toiveikkaina uuteen kisakauteen. Yhdessä me mokataan ja rokataan!

2 kommenttia: