tiistai 10. joulukuuta 2013

Jokapaikan höynät

Sähköpaimenet emäntineen viettivät kolme päivää urbaanielämää Tampereen kisareissulla. Perjantaina Luna teki M:n kanssa rally-tokon alokasluokassa onnistuneen suorituksen hienoilla pisteillä 93/100. Tämä kolmas hyväksytty tulos oikeuttikin RTK1-koulutustunnukseen, joka tarkoittaa, että alokasluokasta siirrytään kilpailemaan astetta vaativampaan avoimeen luokkaan. Yksittäisiä miinuspisteitä tuli taluttimen kiristymisestä ohjaajan jännittyneessä kädessä, ja yksi kolmen pisteen vähennys siitä, että Musti yritti poiketa radan varrella osoittamaan lämpimiä tunteita tuomaria kohtaan. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja näytti rennon iloiselta.


Kerrostalon rappukäytävä oli maalaiskelpieille varsinainen huvipuisto - kaverukset olisivat halunneet juoksennella mielin määrin portaita ylös alas ja kiertää ovelta ovelle esittäytymässä asukkaille. Hissillä ajelu tuntui varsinkin Hatista melko extremeltä, ja asuntoon kantautuvista äänistä piti tietenkin tiedottaa innokkain haukuin. Laukauskestävyyttäkin tuli testattua tositilanteessa, kun itsenäisyyspäivän ilotulitus räiskyi vain muutaman korttelin päässä. Koiraimet istuskelivat korvat hörössä seuranamme ikkunan ääressä ja näyttivät ihmettelevän enemmän meidän ihastuneita hihkaisujamme kuin rakettien jyskettä.

Keskikaupungin kaduilla riitti hajuvirikkeitä, ja taluttajaa koetettiin tämän tästä kiskoa sivuun jalkakäytävältä: missä päin on metsä? Pääsisikö tästä? Ei tullut tosimetsää vastaan. Sen sijaan kulman takaa löytyi viihtyisä koirakahvila, jossa Luna ja Hatti saivat riemukseen paistatella huomion kohteina, istua sohvalla ja rouskutella kuivattuja kanankauloja ihmisväen siemaillessa glögiä. Ehkäpä kaikkein parasta matkalla oli silti lupa nukkua ihmisten sängyissä! Sekä yöllä kainaloon painautuneena, tassut poskea vasten, että päivällä itsekseen peittokasaan kaivautuneena.


Reissuruoiksi koirille oli pakattu mukaan jäisiä Natures:menu-pakasteaterioita ja Maukas-jauhelihaa, jotka saivat sulaa hiljalleen majapaikan jääkaapissa. Jauhelihan lisukkeena tarjoiltiin Carni Love -nappuloita, ja ateriat kruunattiin reilulla lusikallisella turkkilaista jugurttia. Kisanameina ja hissipalkkioina oli Trick & Treat -miniluita, iltapuuhastelua varten Trick & Treat -kierretikkuja. Molempien tyttöjen iltaruoka-annoksiin sujautin 1,5 mg melatoniinia, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta stressiperäisiltä närästyksiltä. Siinä missä Luna helposti reagoi kiihdyttävien asioiden tulvaan vatsavaivoilla, Hatin väsyoireilu on lähinnä henkistä laatua: siitä tulee hiukan omistushaluinen ja tosikkomainen. Nukahdettuaan se hömelö unohtaa todellisuuden niin tyystin, että saattaa pompata puoliunessa räyhäämään lähistöllä liikahtavalle Lunalle, ennen kuin herää kunnolla ja menee lepytellen lipomaan siskon suupieliä.

Monenmoisten jännittävien kokemusten jälkeen ei ollut ihme, että pikkukelpien pää oli jo hieman pyörällä viimeisenä reissupäivänä, kun sen olisi pitänyt virittäytyä kisataajuudelle. Uutta ja hämmentävää tilanteessa oli myös se, että Luna jätettiin kisojen ajaksi majapaikkaan, joten Hatti sai selviytyä ilman isosiskon taustatukea. Ensimmäisellä radalla meno olikin harvinaisen epävarmaa - Hattiainen ei olisi millään tahtonut irrota minusta, joten se kääntyi jopa putken suulta perääni kysymään lupaa, otti lukuisia muitakin kieltoja ja hidasteli puomilla. Toinen rata oli jo huomattavasti letkeämpää menoa, ja tyypillisiä omavaltaisia putkiratkaisuja nähtiin jälleen pariin otteeseen. Lähtöhiipimiseen Hatti ehdotti itse viime treeneissä nerokasta korjausta tarjoamalla istumisen sijaan maahanmenoa. Mikäs siinä, päätin muuttaa rutiinia ja jättää epelin tästedes makuulle odottamaan lähtölupaa. Ei muuten ryömiskellyt yhtään!

Putkiaivoinen sankarimme seikkailee siis nyt huippusuositun Hatti Shown jatko-osassa:


Olosuhteisiin nähden olen ihan tyytyväinen näihin karkeloihin, sillä minusta alle kaksivuotiaan koiran ei tarvitse tehdä kilpailuissa tuloksia vaan oppia henkistä suoritusvarmuutta ja tottua erilaisiin häiriötekijöihin. Samoja asioita opettelen edelleen itsekin, sillä vireen optimoiminen katkonaisten yöunien jälkeen kaukana kotoa ei ole omallekaan pääkopalleni aivan helppo tehtävä. Tarvitsen myös aimo annoksen lisää rohkeutta edetä ja viedä ohjaukset loppuun saakka, vaikka koira ei kulkisi aivan suunnitelmani mukaisesti. Yhdessä hankimme siis jälleen arvokasta kokemusta, ja sen lisäksi meistä oli tietenkin aivan huippuhauskaa päästä kaahailemaan kisa-areenalla! Täytyy kyllä sanoa, että sen jälkeen kun on ohjastanut tuota iloluontoista jokapaikan höynää radalla, kaupunkiajo Tampereen keskustassa tuntuu lastenleikiltä jopa meikäläisen suuntavaistolla ja hahmotuskyvyllä.

2 kommenttia: