keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Oman elämämme supermalleja

Sosiaalinen media vilisee viehättäviä vaikutelmia superkoiraihmisten yliluonnollisesta arjesta. Aamut alkavat ennen kukonlaulua kolmen tunnin reippailulla kirpeässä syysilmassa, sitten sheippaillaan seitsemän eri sienilajin tunnistusta, tallataan muutama kilometri verijälkeä ja hiotaan indokiinalaista ristiaskelvastavetovipsautusta takapihan agilitykentällä ennen illan tehotottiksia. Kaikkien kuuden koiran palauttavat ravilenkit ja dobo-harjoitteet vievät toki nekin oman tovinsa.


Superkoirat syntyvät noutokapula suussaan ja kulkevat pikkupennusta asti täydellisessä seurannassa, paitsi silloin, kun ne avustavat kotitöissä lajittelemalla pyykit väreittäin, pinoamalla polttopuut ja viemällä roskat. Viikonloput kuluvat pelastaessa eksyneitä ihmishenkiä erämaan armoilta ja raivatessa hyllytilaa uusille palkintopokaaleille, jotka oikeuttavat neljänteentoista kirjainlyhenteeseen koiran virallisen nimen edessä. Ruokakuppeja ei superkoiraperheessä tarvita lainkaan, sillä superkoirat metsästävät itse lihansa ja tienaavat jokaisen suupalansa palkkiona ahkerasta työskentelystä.

Tämän kaiken lisäksi superkoiraihminen ennättää toki päivätyönsä ohessa myös käydä harrastusseuran kaikkien toimikuntien kokouksissa, tehdä kullekin koiralleen viikoittain energiavirtauksia tehostavan oseanialaisen yrttihieronnan sekä askarrella iltapuhteeksi silkkikirjonnoin koristeltuja kaulapantoja koko laumalle kavereineen. Omaakaan hyvinvointia ei unohdeta: viherleväpirtelö potkaisee päivän pirteästi käyntiin, extremefit-tunnit pitävät kehon kuosissa ja sumatralaiset superpähkinät karkottavat kaikki kausipöpöt. Sitten on vain muistettava napata muutama reipashenkinen selfie päivän eri tilanteista oheisvarusteineen.


Vaikuttunut some-seuraaja klikkailee "tykkää", vaikka mielen pohjalla hiukan kaihertaa. Omat karvakaverit tuhisevat tyytyväisen näköisinä sohvalla, mutta naksutinta ne eivät ole päiväkausiin nähneetkään, ja agilityläksyjen omatoimiharjoittelu on toistaiseksi ajatuksen asteella. Puolentoista tunnin sunnuntaiulkoiluakin erehdyin pitämään pitkänä lenkkinä, kunnes some opetti, ettei sellaisella kehtaa keulia.

On minulla sentään värikkäät maastolenkkarit. Pysähdyn heti iltalenkin alkajaisiksi polulle, kutsun koirat kuvausetäisyydelle ja otan jalkaselfien. Laitan tunnisteeksi #polkujuoksu, koska se on nyt tosi kuuma trendi. Näyttää aika reippaalta. Eihän kenenkään tarvitse tietää, etten välttämättä juokse ihan koko ajan. Enkä hirveän kovaa.


5 kommenttia:

  1. Hahah ihan mahtava! Mä en kyllä harrastuskoiraa ansaitsisi XD

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä, pakko jaksaa Facebookkiin :D

    VastaaPoista
  3. Hih, melkein tikahduin nauruun! :'D

    VastaaPoista