Loppusyksyn hiljaiselon keskellä oli aikaa kuulostella vaihtoehtoisia ajatuksia.
Kaipasin innostustani takaisin. Olin niin pitkään kiitänyt Hatin kanssa
yhteisessä agilityputkessa, etten ollut paljon muuta nähnyt. Kuvittelin
kauan, että meidän ainoa yhteinen juttumme on juuri se täysillä
kaahottaminen - siitäkin huolimatta, että siihen on liittynyt myös kasapäin
huolta, turhautumista, pelkoa ja pettymyksiä.
Siinä sivussa olin
seurannut kiinnostuneena kehän laidalta, miten taitava ja varma
rally-tokokoira Hatista oli kehittynyt Marian käsissä, ja toisaalta olin
huomannut Hatin ja minun yhteistyön parantuneen myös agilitykentillä,
kun aloin hyödyntää rally-tokoliikkeitä verryttelyinä ja
hallintatreeneinä. Olipa ilmoille joskus heitetty sellainenkin ajatus,
että Maria kouluttaisi minusta Hatille sijaisohjaajan mestariluokan
kisoihin, kun ei itse erityisemmin juuri kisaamisesta nauti. Nyt oli
hyvä hetki tarttua tähän diiliin. Ryhdyin kertaamaan rally-tokon
kylttejä ja koesääntöjä, harjoittelin yksittäisiä liikkeitä koiran
kanssa ja ilman, olohuoneessa, metsälenkillä ja lopulta hallilla, kun
selkä alkoi sietää automatkoja paremmin. Haastetta on riittänyt, ja
perhesopukin on hetkittäin ollut koetuksella, mutta harvallapa on
tällaista mahdollisuutta henkilökohtaiseen valmentajaan, joka tuntee
minun ja koirani heikkoudet ja vahvuudet läpikotaisin.
Ensimmäiset
"oikeat" ratatreenit olivat elämys. Eivät siksi, että kaikki olisi
mennyt kuin Strömsössä, vaan siksi, että oivalsin jotakin koiraurheilun
ytimestä: Hatti ja minä olemme erottamaton tiimi, lajista riippumatta.
Kun otan Hatin autosta ulos treenihallin pihassa, se ei kysele,
tehdäänkö tänään agilitya, tehdäänhän, sitä kaikkein hauskinta. Se
hyppää minua vasten silmät loistaen ja kysyy: mennäänkö nyt yhdessä
tekemään jotakin, ihanmitätahansa, ihanmahtavaa, niinsiistiä, kaikkikäy!?
Silmien loiste ei sammu hallin ovella, vaikkei vastassa olekaan
isohupi kaikkine agilityesteineen. Pikkukelpie hyörii ja pyörii
tohkeissaan, se tuskin malttaa tervehtiä tuttuja ihmisiä, se vähät
välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minun ei tarvitse maanitella tai
viritellä sitä keskittymään töihin. Sen katse kohdistuu vain minuun, ja
se haluaa tehdä kaiken mitä pyydän. Tämä on se juttu, joka
koiraharrastuksessa koukuttaa - ei pelkkä putkihulluus ja vauhdin hurma.
Mitä
monipuolisemmin olemme nyt Hatin kanssa laajentaneet mukavuusaluettamme
rally-tokon, nose workin ja tempputreenien parissa, sitä enemmän olen
ihastunut tuohon pieneen tiimikaveriini. Aiemmin älyllisissä haasteissa
isosiskonsa varjoon jääneestä höseltävästä putkiaivosta on kuoriutunut
esiin yritteliäs ja nokkela harrastuskoira, joka kestää hyvin toistoja,
palkkautuu kehuista eikä hölmöile omiaan. Olen kovin iloinen siitä, että
annoin sille mahdollisuuden puhjeta kukkaan.
Kaikki tämä
yhdessä oppiminen on ollut niin kivaa ja antoisaa, etten ole
toistaiseksi ikävöinyt agilitya. Itse asiassa elämä ilman agia on
tuntunut ihmeen rennolta ja vapauttavalta - huomaan nyt, miten ahtaasti
ajatusmaailmani oli kietoutunut agilityn ympärille. Intohimoisen
suhtautumisen kääntöpuolella olin raahannut mukanani ainaista stressiä
koiran turvallisuudesta, terveydestä, huollosta, palautumisesta,
valmistautumisesta ja niin edelleen. Agilitykoiran kuuluisi elää kuten
huippu-urheilija, mutta omat resurssini eivät tahdo riittää sen
tason panostukseen, jota pidän ihanteena.
Haaveilen
kyllä jo ensimmäisistä varovaisista juoksuaskeleista metsäpolkujen
viimein paljastuessa hangen alta, mutta kiirettä täyteen vauhtiin ei
enää ole. Olen löytänyt hienoja uusia innostuksen lähteitä, ja kevään
myötä kisakalenterikin on alkanut täyttyä. Hatti läpäisi nose workin
1. luokan hajutestin, ja molemmat supernuuskut on nyt ilmoitettu kauden
ensimmäisiin nose work -kokeisiin.
Pari viikkoa sitten koitti se suuri
päivä, kun uskaltauduin astumaan noviisina rally-tokon mestariluokan
kilpailukehään. Haastehakuisena luonteena en ole koskaan oikein
sisäistänyt sellaista asennetta, että käytetään vuosikausia
yksityiskohtien hinkkaamiseen, ennen kuin ollaan "valmiita" kisoihin.
Minusta kilpailuihin mennään harjoittelemaan kilpailemista.
Tavoitteenani oli vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, selvittää
kaikki kyltit oikeassa järjestyksessä, kiertää oikeat kartiot ja pysyä
käytösruudussa asiallisesti aloillani. Tavoite täyttyi! Jännityksissäni
tosin tein yhden käännöksen väärään suuntaan, ja pari muutakin hassua
kömmähdystä radalla tapahtui, joten jäimme neljän pisteen päähän
hyväksytystä tuloksesta, mutta kokonaisuus pysyi hallinnassa, enkä
voinut kuin olla ylpeä meistä molemmista. Tästä on hyvä jatkaa
eteenpäin, ylöspäin, ihan mihin asti vain yhdessä haluamme!
torstai 19. huhtikuuta 2018
keskiviikko 18. huhtikuuta 2018
Pysähdys
Vuoden verran on vierähtänyt blogihiljaisuudessa, sillä tärkeistäkin harrastuksista kaipaa joskus hengähdystaukoa. Tai vaikkei tietoisesti kaipaisikaan, voi jälkeenpäin ymmärtää, että olosuhteiden pakottama irtiotto intohimon kohteesta olikin juuri sitä, mitä tarvitsi. Näin minulle tapahtui agilityn kohdalla.
Selkäni kipuili koko viime kesän. Vaivat pahenivat aina agilitytreenien ja -kisojen jälkeen, mutten antanut sen pysäyttää menoa. Vaikka joskus kisastartin jälkeen kävelykin tuntui vaikealta, otin vain starttien välissä Buranaa ja marssin sitkeästi uudestaan lähtöviivalle. Radalla kipu unohtui, koska agility ja kesä nyt vain olivat elämää parhaimmillaan. Sen eteen olin valmis vähän kärsimään.
Elokuun alussa Hatti ontui hetken sitä etujalkaansa, jossa vuotta aiemmin oli diagnosoitu hauisjänteen tulehdus. Päätin heti, että nyt pidetään kunnon tauko, ainakin kaksi kuukautta eli hallikauden alkuun asti. Koiran terveydestä ei tingittäisi, vaikka itse tuskin maltoin odottaa paluuta radoille. Ryhdyin panostamaan Hatin ja itseni kuntouttamiseen: laseria, fysioterapiaa, vesikävelyä, jumppaa, venyttelyä... nyt hoidettaisiin meidät molemmat kiireesti takaisin kuosiin!
Syyskuun viimeisenä päivänä, juuri hallikauden kynnyksellä, kiire loppui äkisti. Jäätävä kipu säteili alaselästäni vasenta jalkaa pitkin varpaisiin, jalkaterä puutui hervottomaksi pökkelöksi enkä kyennyt liikkumaan kuin nelinkontin tuskasta itkien. Tajusin nopeasti, että kyseessä täytyi olla välilevyn pullistuma, josta kuntoutuminen veisi kuukausia. Muutaman päivän makasin lattialla kyljelläni - ainoassa kivuttomassa asennossa - ja kävin läpi tunteita laidasta laitaan. Kipulääkkeiden voimin könysin sitten huteran pökkelöjalan päälle ja aloin opettaa sitä uudelleen kävelemään. Hitaasti ja huolellisesti lenkkeilin olohuoneen käytävää edestakaisin ja keittiösaarekkeen ympäri. Kaivoin kävelysauvat komeron nurkasta, köpötin pihan poikki metsän reunaan ja takaisin. Irtisanoin agilityn valmennusryhmäpaikkani, vedin kalenterista yli kaikki lähitulevaisuuden merkinnät ja asetin uudeksi urheilulliseksi tavoitteekseni puolen tunnin kävelylenkin metsässä.
Olisin voinut kuvitella masentuvani tilanteesta. Mutta kun kipu vie jalat alta, elämä kaventuu nyt-hetkeksi ja on pakko keskittyä vain hengittämään, ottamaan askel kerrallaan ja taas lepäämään. Mieleni oli yhtäkkiä optimistisempi ja seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kun mitään ei voi tehdä, mitään ei tarvitsekaan tehdä. Velvollisuudet ja odotukset kaikkosivat. Pää lakkasi toviksi pähkäilemästä kaikkia koiraurheilun finessejä, jumppaharjoituksia, venyttelyjä, hyppytekniikkaa, vireenhallintaa, kehonhuoltoa, häiriötreenejä, superkompensaatiota ja etteinytvainsattuismitään.
Päivät koostuivat pienistä onnistumisista. Nautin valtavasti arkisista kotiaskareista, läheisten tapaamisesta, myötätunnosta ja yhä paremmin toimivista jaloista. Käppäilin hiljakseen yhä pidempään pitkin metsäpolkuja ja hymyilin koirien riemukkaille hippaleikeille sen sijaan, että olisin pelännyt niiden juoksevan itsensä rikki. Huonompina hetkinä paneuduin makuulle, silittelin silkkiturkkista koiraa kainalossa ja tunsin toisen lämpimän käärön polvitaipeessa. Nuo pehmoiset kaverit eivät vaatineet valiotitteleitä, SM-tuloksia, optimoituja harjoitusohjelmia ja mestariluokan liikkeitä. Ne vaikuttivat täysin tyytyväisiltä saadessaan touhuta metsässä omia juttujaan, nostaa minulle sukat lattialta, vispata häntää satunnaisille vieraille ja loikoilla vieressäni, ihan lähellä. Huomasin olevani aivan riittävä näinkin, melkoisen tehottomana ja voimattomana.
Jos joku olisi tuolloin sanonut, etten vielä puolen vuoden kuluttuakaan olisi juoksukunnossa, olisin väittänyt vastaan ja lujaa. Kevät tuntui kaukaiselta haavekuvalta, jolloin kaikki olisi varmasti taas ennallaan ja uusi kisakausi aluillaan. Se haave auttoi jaksamaan monotonisena toistuvaa päivärutiinia, vaikka päänuppi alkoi viikkojen kuluessa tempoilla tekemisen puutteessa ja haikailla jonnekin kotimetsää kauemmas. Lumi peitti maan, lähimmälle treenihallille oli matkaa yli 50 kilometriä eikä autossa istuminen tehnyt hyvää iskiashermolle, joten koiraharrastajan kärsimätön mieli sai tyytyä olkkaripuuhasteluun nenähommien ja temppuilun muodossa.
Olisin helposti voinut tarttua takaisin kiireen syrjään ja suunnitella kaikki tekemiseni agilityn suurta comebackia silmälläpitäen - rakentaa koiralle kuntoa nousujohteisesti ja kouluttaa sille itsenäisiä estesuorituksia, jotka eivät vaatisi itseltäni juoksemista. Vointiani kyseleville vastailin tavan vuoksi, että toivottavasti kevättä kohti päästään jo palaamaan treeneihin. Kuvittelin, että minun odotettiin ja oletettiin vastaavan niin. Ehkäpä itse odotin ja oletin haluavani paluuta enemmän kuin mitään muuta. Kaipuu harrastuskentille eli sisälläni, mutta mitä juuri agilitysta oikeastaan haikailin? En minä toivonut kauko-ohjattavaa esterobottia. Kaipasin Hatin ja minun yhteistä paloa. Vauhdikkaan urheilun tuomaa endorfiini- ja adrenaliinilatausta. Itseni voittamisen tunnetta. Sitä älytöntä innostusta, joka loistaa läähättävän koiran silmistä ja joka saa minut valvomaan puoli yötä ylikierroksilla. Kenties näihin elämyksiin löytyisi muitakin teitä?
Selkäni kipuili koko viime kesän. Vaivat pahenivat aina agilitytreenien ja -kisojen jälkeen, mutten antanut sen pysäyttää menoa. Vaikka joskus kisastartin jälkeen kävelykin tuntui vaikealta, otin vain starttien välissä Buranaa ja marssin sitkeästi uudestaan lähtöviivalle. Radalla kipu unohtui, koska agility ja kesä nyt vain olivat elämää parhaimmillaan. Sen eteen olin valmis vähän kärsimään.
Elokuun alussa Hatti ontui hetken sitä etujalkaansa, jossa vuotta aiemmin oli diagnosoitu hauisjänteen tulehdus. Päätin heti, että nyt pidetään kunnon tauko, ainakin kaksi kuukautta eli hallikauden alkuun asti. Koiran terveydestä ei tingittäisi, vaikka itse tuskin maltoin odottaa paluuta radoille. Ryhdyin panostamaan Hatin ja itseni kuntouttamiseen: laseria, fysioterapiaa, vesikävelyä, jumppaa, venyttelyä... nyt hoidettaisiin meidät molemmat kiireesti takaisin kuosiin!
Syyskuun viimeisenä päivänä, juuri hallikauden kynnyksellä, kiire loppui äkisti. Jäätävä kipu säteili alaselästäni vasenta jalkaa pitkin varpaisiin, jalkaterä puutui hervottomaksi pökkelöksi enkä kyennyt liikkumaan kuin nelinkontin tuskasta itkien. Tajusin nopeasti, että kyseessä täytyi olla välilevyn pullistuma, josta kuntoutuminen veisi kuukausia. Muutaman päivän makasin lattialla kyljelläni - ainoassa kivuttomassa asennossa - ja kävin läpi tunteita laidasta laitaan. Kipulääkkeiden voimin könysin sitten huteran pökkelöjalan päälle ja aloin opettaa sitä uudelleen kävelemään. Hitaasti ja huolellisesti lenkkeilin olohuoneen käytävää edestakaisin ja keittiösaarekkeen ympäri. Kaivoin kävelysauvat komeron nurkasta, köpötin pihan poikki metsän reunaan ja takaisin. Irtisanoin agilityn valmennusryhmäpaikkani, vedin kalenterista yli kaikki lähitulevaisuuden merkinnät ja asetin uudeksi urheilulliseksi tavoitteekseni puolen tunnin kävelylenkin metsässä.
Olisin voinut kuvitella masentuvani tilanteesta. Mutta kun kipu vie jalat alta, elämä kaventuu nyt-hetkeksi ja on pakko keskittyä vain hengittämään, ottamaan askel kerrallaan ja taas lepäämään. Mieleni oli yhtäkkiä optimistisempi ja seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kun mitään ei voi tehdä, mitään ei tarvitsekaan tehdä. Velvollisuudet ja odotukset kaikkosivat. Pää lakkasi toviksi pähkäilemästä kaikkia koiraurheilun finessejä, jumppaharjoituksia, venyttelyjä, hyppytekniikkaa, vireenhallintaa, kehonhuoltoa, häiriötreenejä, superkompensaatiota ja etteinytvainsattuismitään.
Päivät koostuivat pienistä onnistumisista. Nautin valtavasti arkisista kotiaskareista, läheisten tapaamisesta, myötätunnosta ja yhä paremmin toimivista jaloista. Käppäilin hiljakseen yhä pidempään pitkin metsäpolkuja ja hymyilin koirien riemukkaille hippaleikeille sen sijaan, että olisin pelännyt niiden juoksevan itsensä rikki. Huonompina hetkinä paneuduin makuulle, silittelin silkkiturkkista koiraa kainalossa ja tunsin toisen lämpimän käärön polvitaipeessa. Nuo pehmoiset kaverit eivät vaatineet valiotitteleitä, SM-tuloksia, optimoituja harjoitusohjelmia ja mestariluokan liikkeitä. Ne vaikuttivat täysin tyytyväisiltä saadessaan touhuta metsässä omia juttujaan, nostaa minulle sukat lattialta, vispata häntää satunnaisille vieraille ja loikoilla vieressäni, ihan lähellä. Huomasin olevani aivan riittävä näinkin, melkoisen tehottomana ja voimattomana.
Jos joku olisi tuolloin sanonut, etten vielä puolen vuoden kuluttuakaan olisi juoksukunnossa, olisin väittänyt vastaan ja lujaa. Kevät tuntui kaukaiselta haavekuvalta, jolloin kaikki olisi varmasti taas ennallaan ja uusi kisakausi aluillaan. Se haave auttoi jaksamaan monotonisena toistuvaa päivärutiinia, vaikka päänuppi alkoi viikkojen kuluessa tempoilla tekemisen puutteessa ja haikailla jonnekin kotimetsää kauemmas. Lumi peitti maan, lähimmälle treenihallille oli matkaa yli 50 kilometriä eikä autossa istuminen tehnyt hyvää iskiashermolle, joten koiraharrastajan kärsimätön mieli sai tyytyä olkkaripuuhasteluun nenähommien ja temppuilun muodossa.
Olisin helposti voinut tarttua takaisin kiireen syrjään ja suunnitella kaikki tekemiseni agilityn suurta comebackia silmälläpitäen - rakentaa koiralle kuntoa nousujohteisesti ja kouluttaa sille itsenäisiä estesuorituksia, jotka eivät vaatisi itseltäni juoksemista. Vointiani kyseleville vastailin tavan vuoksi, että toivottavasti kevättä kohti päästään jo palaamaan treeneihin. Kuvittelin, että minun odotettiin ja oletettiin vastaavan niin. Ehkäpä itse odotin ja oletin haluavani paluuta enemmän kuin mitään muuta. Kaipuu harrastuskentille eli sisälläni, mutta mitä juuri agilitysta oikeastaan haikailin? En minä toivonut kauko-ohjattavaa esterobottia. Kaipasin Hatin ja minun yhteistä paloa. Vauhdikkaan urheilun tuomaa endorfiini- ja adrenaliinilatausta. Itseni voittamisen tunnetta. Sitä älytöntä innostusta, joka loistaa läähättävän koiran silmistä ja joka saa minut valvomaan puoli yötä ylikierroksilla. Kenties näihin elämyksiin löytyisi muitakin teitä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)