Reitin uudelleenlaskenta

Vuosi sitten, äkillisessä itsevarmuuden puuskassa, tulin uhonneeksi sosiaalisessa mediassa: "Nastola 2016, here we come!" Kesäkuussa järjestettävät agilityn suomenmestaruuskilpailut päilyivät mielessä läpi talven huolien ja uupumuksen. Tavoitteena oli yrittää kerätä Hatin kanssa loputkin SM-nollat kasaan viimeistään toukokuun aikana, jolloin oletin kisoja olevan tarjolla lähikunnissa pilvin pimein, kuten aiempinakin vuosina. Ja jos tulokset eivät sittenkään riittäisi yksilökilpailuihin, paikka seuran edustusjoukkueeseen irtoaisi varmasti joka tapauksessa.

Päämäärä oli aivan realistinen. Kaikkeen en kuitenkaan ollut varautunut - kuten siihen, että ne yhdet oman seuran kisat olivatkin tänä vuonna toukokuun ainoa kisamahdollisuus 130 kilometrin säteellä. Huomasin, etten ollutkaan sellainen supermäärätietoinen ja periksiantamaton himoharrastaja, joka on valmis käyttämään kaikki viikonloput kisareissuihin, heräämään aamuviideltä ja ajamaan tulosten perässä maan ääriin. Alkuvuoden jäätävä hylkyprosenttimme ei liioin kannustanut moiseen urakointiin - yksi nolla noin kymmentä starttia kohden tuskin olisi enteillyt kovin terävää kuntohuippua H-hetkeen mennessä.

Mutta varsinkaan en ollut varautunut siihen, ettei seuramme riveistä löytyisikään tarpeeksi medikoirakoita joukkueen kokoamiseen. Jos emme saa vahvistusta muualta, ei joukkuekilpailuunkaan ole asiaa - ainakaan yhdessä seurakavereiden kanssa. Koko kauan odotettu tapahtuma uhkaa yhtäkkiä lipua sivu suun.

"Vielähän tässä ehtii nollia kerätä", kanssaharrastajat lohduttelevat. Ehtii ehtii. Rohkaisuksi tarkoitettu lausahdus alkaa kaikua painostavana. Et kai aio luovuttaa? Yritä vain kovemmin ja usko itseesi. Mutta me emme ole koneita. Luovuttaminen tuntuu nyt oikeammalta kuin väkisin yrittäminen. Yhtenä toukokuisena iltapäivänä itken riittämättömyyttäni ja pettymystäni. Ei tämän näin pitänyt mennä!

Kun olen aikani saanut avautua ymmärtävälle puolisolle maailman vääryyksistä ja painua koirien kanssa suolle purkamaan pahaa mieltäni perisuomalaiseen tapaan, perspektiivi laajenee taas rationaalisempiin mittoihin. Kyseessä on vain yksi kilpailu. Koko kesä on kisoja täynnä. Minä ja Hatti emme ole lähelläkään kansallisen kärjen tasoa, mutta me rakastamme agilityä. Me ehdimme tehtailla yhdessä arvokisanollia ensi vuodeksi, ja ties kuinka moneksi seuraavaksikin vuodeksi. Tämä on vasta alkua - aivan kuten omenapuiden kukkaloisto, joka maahan varistessaan lupailee mehevää satoa.

Jos valtatie nousee pystyyn, mennään maisemareittiä.

Rally-kelpiet keikalla

Kun Mustin ja Mirrin kantamyymälässämme Mikkelissä kaipailtiin lajiesittelyä viimelauantaiseen rally-tokopäivään, Sähköpaimenet innostuivat oitis. Myymälähän kuuluu maailman absoluuttisesti parhaiden paikkojen top-listalle: iloisesti leperteleviä ja rapsuttelevia ihmisiä, hyllyittäin tuoksuvia herkkuja ja tiskin takaa silloin tällöin heltiäviä makupaloja!

Emäntäväkeä sen sijaan aivan hiukkasen arvelutti, miten kelpieiden keskittymiskyky saataisiin suunnattua työskentelyyn tässä maanpäällisessä taivaassa. Haaste otettiin kuitenkin ilomielin vastaan hyödyllisenä häiriötreenimahdollisuutena. Itse lähdin mukaan koirien huoltajaksi, kuvaajaksi ja yleiseksi juoksutytöksi.

Myymälän keskikäytävälle rakennettiin pienimuotoinen rata, jolla Luna ja Hatti pääsivät vuorotellen Marian kanssa näyttämään muutamia rally-tokon alokasluokan liikkeitä kiinnostuneille asiakkaille. Toisin kuin epäilimme, ympäristön innostavuus kanavoituikin innokkaaksi tekemiseksi, ja lähellä seisovat ihmiset koirineen saivat Sähköpaimenet vain terästämään keskittymistään. Pienet herpaantumiset eivät tosin nekään haitanneet mitään, sillä asiakkaiden oli varmasti helpompi uskaltautua itsekin kokeilemaan liikkeitä, kun esimerkkisuoritukset eivät olleet konemaisen täydellisiä.

Ilahduttavan moni olikin halukas astumaan radalle oman koiransa kanssa ja kyselemään lisää tästä hauskasta lajista. Joku näki ensimmäistä kertaa rally-tokokylttejä, joku taas oli jo kisavalmis, mutta tasosta riippumatta jokainen rohkea yritys palkittiin pienellä herkkuyllätyksellä. Toisten harjoitellessa Sähköpaimenet kytkettiin syrjemmälle latautumaan, ja hienosti ne malttoivatkin rauhoittua aloilleen  Alpha Spirit -ruokapalkalla. Molemmat pääsivät työvuorojensa välillä myös autoon lepäämään, ja ennen viimeistä kierrosta löysin autohäkeistä kaksi sikiuneen vaipunutta kerää, jotka suoraan nokosilta herätettyinäkin jaksoivat hoitaa hommansa kunnialla loppuun.

Antoisan keikkapäivän jälkeen reippaat rallistit retkottivat kaikkensa antaneina kotisohvalla ja vetelivät hievahtamatta hirsiä monta tuntia. Koko tyytyväinen Team Sähköpaimenet kiittää Graanin Mustia ja Mirriä!

"Tasamaa, se on kaukana tästä"

Hatin kanssa harrastaminen ei ole koskaan tylsää eikä tasaista. Hienon sertiradan hiekkapöly ennätti juuri laskeutua, kun kauden ensimmäiset kotikisat paahteisella kentällä menivätkin taas kerran aivan väärään putkeen. Lämpöväsymys sai minut käymään hitaalla ja Hatikaisen kaahottamaan ylikierroksilla omavalintaisille reiteille. Seurakavereiden edessä möhliminen sapetti sen verran, että vannoin jo vaihtavani lajia vaikkapa pasianssiin.

Kun sitten perusteellisten kisanöyryytysten jälkeen lähtee seuraaviin treeneihin eihän me mittään osata -asenteella, vierellä onkin yhtäkkiä jälleen aivan eri koira - se kuuliainen, yhteistyöhaluinen super-naali, joka tekee hommia väsymättömän innokkaasti, paikkailee virheitäni ja jopa kääntyy putken suulta kysyvänä takaisin, koska olen unohtanut sanoa ohjauskäskyn!

Loistotreenien ja euroviisuvalvojaisten seurauksena pyörin viime yönä unissani pakkovalsseja toinen toisensa perään hieman junnaavan viisuremixin säestyksellä ja heräsin silmät ristissä, mutta mitäpä elämä olisikaan ilman näitä arjen pieniä virtapiikkejä? Aurinkoista viikonloppua!