Extreme-urheilua

Perjantai-iltana painoin pään tyynyyn innostuneen odottavaisin mielin. Olimme saapuneet majapaikkaan, josta olisi aamulla varhainen lähtö kisoihin. Viimeisimmät treenit Hatin kanssa olivat sujuneet loistavasti, ja olo oli mukavan itsevarma. Kaksista edellisistä kisoista nollat alla, ja nyt kävisimme hakemassa sen kolmannen. Mikään ei voisi enää estää luokkanousuamme - onhan minulla kypsä kolmivuotias aikuinen koira ja kaiken lisäksi onnea tuova pipo!

Yö vieraassa paikassa ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Koirat eivät saaneet lupaa tulla sänkyyn, joten Hatille iski iso ikävä. Lunan vetäessä tiedottomana sikeitä pikkusisko hiippaili orpona ympäri huonetta, ihmetteli vanhan rakennuksen notkuvaa lattiaa, ryömi vuoteeni alla ja kävi välillä yrittämässä vaivihkaa viereen. Aamulla kisakaveri nuokkui silmät ristissä niin kuin minäkin, ja itseluottamukseni alkoi rakoilla.

Ei siinä auttanut onnenpipo mummoa mäessä, kun univajeen villiinnyttämä kelpie päästettiin irti kisa-areenalla. Lennokkaan nollaradan ja sertiposeerausten sijaan päädyimmekin Hatikaisen kanssa juoksentelemaan vuorotellen esteiden ohi, törmäilemään toisiimme, haalimaan kaikkien aikojen virhepiste-ennätyksemme ja vielä yhden hylyn kirsikaksi kakun päälle.

Aina ei voi voittaa, mutta aina voi pitää hauskaa, tuumasi Hattivatti. Tässä se siis tulee - yleisön pyynnöstä: uusin Hatti Show!

(https://www.youtube.com/watch?v=lOXADG_DCao)

Shown päätähdellä viikonlopun rellestys näytti ottaneen voimille.

Emäntä puolestaan tarvitsi henkisten kolhujen korjailuun hieman lohtushoppailua, kisakalenterin selailua ja pakkovalssiterapiaa. Suupieliä kohottivat erityisesti erään arvostamani, kokeneen agilityvalmentajan sanat: "Täytyy myöntää, että Hatin kanssa tämä ON extreme-urheilua."

Bumin paluu

Kun iloisenvärinen West Paw Bumi aikoinaan saapui Mustin ja Mirrin sponsoripaketissa, siitä tuli Hatin Tärkeä Esine - ja olennainen osa olohuoneemme sisustusta. Jopa siinä määrin, että vaikka tarkoituksena olisi ollut ottaa valokuvia aivan muista kohteista, niin jälkeenpäin huomasimme tutun oranssin kiemuran somistavan miltei joka kuvaa. Milloin Hatikainen ei kantanut koko naaman peittävää kumiässää suussaan villin tervehdysvenkoilun rekvisiittana, se leikitteli sillä itsekseen tai paneutui sen viereen nukkumaan.

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui, mutta jossakin vaiheessa viime kesänä tajusimme, että sisustuksesta puuttui jotakin. Ei näkynyt ässää naamalla eikä kainalossa. Asiaankuulumatonta oranssia ei pilkahtanut edes kuvissa. Tärkeää Esinettä etsittiin tuloksetta huonekalujen alta ja tähyiltiin pihanurmen seasta, jos vaikka lelu olisi kulkeutunut huomaamatta ulos vieraita tervehdittäessä. Ei jälkeäkään.

Kuukaudet kuluivat, lumi peitti pihan ja toivo Bumin jälleennäkemisestä hautautui kinoksiin.

Eräänä sydäntalven aamuna aivan tavallisella metsälenkillä kelpiesiskokset nuuskuttelivat tapansa mukaan maastosta päivän uutisia. Muhkean hangen uumenistakin voi aina silloin tällöin löytää kiinnostavia aarteita, mutta eipä osattu aavistaa, minkälainen aarre sieltä tällä kertaa kaivautuisi esiin. Yhtäkkiä Hatti palasi riemulaukkaa tutkimuskierrokseltaan - kantaen suussaan kirkkaan oranssia kiemuraa!

Ei hajuakaan, milloin ja millä kyydillä Bumi oli metsän siimekseen kantautunut, sillä löytöpaikka ei ollut aivan kotinurkilla. Kenties supikoira oli salaa käynyt hakemassa sen lainaksi. Sitkeydestään kehuttu lelu ei ollut seikkailusta millänsäkään, vain muutama likatahra kertoi puolen vuoden eräelämän koettelemuksista.

Hatti ja Tärkeä Esine ovat jälleen erottamattomat. Kaiken se kestää - ja tulee aina bumerangina takaisin.

https://www.youtube.com/watch?v=t9eljSxBo3I

Kunto ja Tarmo testissä

Kun koiralle halutaan tarjota mahdollisimman koiramaista murkinaa, kuivamuona korvataan usein kokonaan tai osittain raa'alla lihalla. Mitä pienemmäksi nappuloiden osuus jää, sitä niukemmaksi käy kuitenkin myös tiettyjen suojaravintoaineiden saanti. Raaka totuus on se, että vaikka liha muodostaa erinomaisen perustan koiran ravitsemukselle, se ei sellaisenaan sisällä kovinkaan merkittävässä määrin tarvittavia vitamiineja (lukuun ottamatta B-ryhmän vitamiineja) eikä kaikkia hivenaineita.

Vastuu siirtyy siis kuivamuonavalmistajalta koiran omistajalle, kun ruokintaa aletaan koostaa omin kätösin. Pelkkä raakuus tai luonnollisuus ei takaa täysipainoista, terveyttä edistävää ruokavaliota, ellei osatekijöitä ole mietitty ja sovitettu oikein paikoilleen.

*Koska on ruoka?*

Ihanteellisinta tietenkin olisi, jos ruoasta saisi kaiken tarvittavan ilman lisäravinteita, ja suurimmalta osin se toteutuukin, jos koira voi syödä lihan ohessa hiukan luuta, maksaa, kalaa ja merilevää. Parin tärkeän ravintoaineen kohdalla käytännön rajat tulevat kuitenkin vastaan: esimerkiksi riittävän sinkin saannin turvaamiseksi olisi 15-kiloisen turren popsittava joka päivä melkein kilon verran sika-nautajauhelihaa tai vaatimattomat pari kiloa broileria. Sen lisäksi kuppiin pitäisi mättää kuppiin ainakin 200 grammaa lohta joka ikinen päivä, jotta D-vitamiinin tarve täyttyisi.

Raakaruokkijat ovatkin jo kauan peräänkuuluttaneet valmista täysravintoa, joka todella vastaisi keskivertokoiran ravitsemuksellisiin minimivaatimuksiin ja olisi mahdollisimman toimiva kompromissi kotitekoisen ja pakettiratkaisun välillä. Pillereiden pyörittely on toki kiehtova harrastus ja laskutoimitukset oivallista aivojumppaa, mutta kun emäntä ja koirat saapuvat tyytyväisen uupuneina ja sudennälkäisinä kotiin kisa- ja talkoopäivän jälkeen, kaikki arvostavat nopeasti syöntivalmista terveellistä valmisateriaa, joka vieläpä maistuu hyvältä.

Meillä toivotetaan siis ilomielin tervetulleiksi Maukas-sarjan uutuustuoteperheen jäsenet Into, Kunto ja Tarmo, jotka palvelevat kukin nimensä mukaisesti hieman eri elämänvaiheiden tarpeita. Lupauduin oitis ottamaan Mustilta ja Mirriltä näitä raakatäysravintoja testattavaksi. Perheen pienimmille suunnattu Into noudattaa aika lailla samaa perusrunkoa kuin aikuisten versiot, joten mikään ei estä tarjoamasta sitä varttuneemmillekin pennunmielisille. Raatimme arvioinnin kohteina ovat nyt kuitenkin aikuisten perusversio Kunto sekä tietenkin Tarmo - "optimoitu täysravinto agilitykenttien mestareille".

Kunto-ruoan perustana ovat broilerin- ja sianliha sekä lohi, joten proteiinit ja rasvat ovat kohdillaan. Tarmon pohjana puolestaan on pelkkä broileri, joka helposti sulavana sopii liikkuvaiselle eläimelle. Broilerin luut ovat hyvin sulava kalsiumin lähde, ja Tarmossa kalsiumpitoisuus on korotettu aktiivikoiran tarpeita silmällä pitäen. Broilerin maksasta tulee A-vitamiinia ja monia hivenaineita, merilevä taas turvaa jodin saannin. Kuitulisänä on hyödynnetty pellavansiemenrouhetta, jota moni kotiruokkijakin nykyään suosii sen helppouden ja riittoisuuden takia. Tuotteisiin on lisätty paitsi sinkkiä ja D-vitamiinia, myös glukosamiinia nivelten hyvinvoinnin tueksi.

Tarjoiluhenkilökunnan näkökulmasta sapuskan rakenne on miellyttävän tasainen ja valumaton.

*Suupielistä valuu kyllä vähäsen jotain.*

Kuntoa ja tarmoa kysyttiin emännältäkin, kun kävin molempien vipeltäjien kanssa spurttailemassa seuran epävirallisissa agikisoissa. Lunan varma suorituskunto ei pettänyt tälläkään kertaa: rata viiletettiin kaksi kertaa virheettömästi läpi, ja toisella yrityksellä loppuajasta viilattiin vielä reilu sekunti pois. Kuntohirmun nollatulos riittikin koko kilpailun voittoon.

https://www.youtube.com/watch?v=Z6ZWO1b9uBg

Hatilla puolestaan tarmoa oli vaihteeksi hieman liikaakin, ja kummankin radan kohtaloksi koitui sama väärään suuntaan suoritettu hyppy. Tarmonpesä malttoi kuitenkin mukavasti seurata ohjausta muilta osin, pujotella kepit hienosti loppuun asti ja pienen muistutuksen jälkeen pysähtyä mallikkaasti kontakteille.

https://www.youtube.com/watch?v=ySeGBuK7j3s

Palauttelulenkilläkin kuntoa ja tarmoa riitti kevyeen lumipainiin, ihan vain koska aksaamisesta jää niin hyvä mieli. Kun hartaasti odotettu lupa ruokakupille sitten päivän päätteeksi heltisi, katosivat annokset parempiin suihin alta aikayksikön, eikä kippojen kiillotuksesta tahtonut tulla loppua.

*Ottaisin tämän, kiitos.*