Raakaa voimaa

Ruokinta-asiat tuntuvat aiheuttavan päänvaivaa monelle koiranomistajalle. Luonnollisuustrendi kiehtoo, ja yleistyviin allergioihin ja muihin vaivoihin etsitään ratkaisuja ruokavaliosta. Tietojen ja vaihtoehtojen tulva yltyy, ja samaan tahtiin leviävät myös uskomukset ja hämmennys ruokkijoiden keskuudessa. Nettikeskusteluissa ihmetellään, miksi ruokinnasta tehdään tällaista rakettitiedettä ja hifistelyä. Ovatko prosessoidut täysravinnot nyt sitten haitallisia? Kasvaako pentu kieroon, jos sille syötetään lihaa? Mitkä ovat sisäelimiä ja saako niitä antaa vain kerran viikossa? Eikö koira saakaan D-vitamiinia auringosta ja niitä muita mitäniitäonkaan kasviksista? Täytyykö sille peräti antaa jotakin purkista? Voisiko nyt joku vain laatia valmiin taulukon siitä, mitä kaikkea yleismaailmallinen koiraeläin tarvitsee ja kuinka paljon?

Eipä voi, koska yleismaailmallista koiraeläintä ei ole. Joka ikisellä koiralla on yksilöllinen yhdistelmä ominaisuuksia ja tarpeita. Siinä missä yksi luonnonoikku porskuttaa terveenä 17-vuotiaaksi sekalaisilla tähteillä ja lähikaupan riemunkirjavilla halpisnappuloilla, toinen ääripää sairastuu kaikesta muusta paitsi luomutattarista ja hevosenlihasta. Kun joku intoilee ruokavaliomuutoksen hämmästyttävistä vaikutuksista koiransa vointiin, kaikki muutkin mielellään uskoisivat tuohon ihmeparantavaan ruokintatapaan. Helppoahan se olisi.

Helppous ja vaikeus ovat suhteellisia käsitteitä. Ei kukaan ole oikeasti tehnyt koiranruokinnasta yhtäkkiä monimutkaista. Tietyt fysiologiset faktat ovat aina olleet olemassa, ja koirakohtaisten muuttujien vaikutus on olemassa, perehtyipä niihin tai ei. Jos halutaan varmistaa kaikkien ravintoaineiden tasapainoinen perussaanti helposti, laadukas kuivamuona on varsin kelpo tapa ruokkia. Nappulasäkkien kyljissä luetellaan valmiit ravinnelaskelmat ja suuntaa-antavat annostusohjeet, ja jos lisäksi annetaan vielä tuoreita lihoja, niin proteiinit alkavat olla mallillaan. Koska kuivamuonateollisuuteenkin mahtuu kaikenlaista arveluttavaa, yhä useampi kääntyy kuitenkin tähyilemään "puhtaampia" vaihtoehtoja. Barffaus ja muut ruokintaideologiat perusoppeineen vastaavat juuri tähän helpon valmisluonnollisuuden kaipuuseen.

Minusta tässä raakaruokasuuntauksessa on hassu ristiriita: kartetaan teollista ja ihannoidaan luonnollista, mutta samanaikaisesti kaipaillaan helppoja valmisratkaisuja, jotta ei tarvitsisi itse ottaa selvää ja laskea. Käydään raakaruokintaluennoilla, tilataan yksilöllisiä ruokintasuunnitelmia, suositaan valmiita BARF-aterioita, joissa mainostetaan olevan "kaikki mitä koira tarvitsee". On niin paljon mukavampi uskoa ensimmäistä, joka kertoo varmoin sanakääntein, miten kuuluu tehdä, kuin niitä kriittisiä ääniä, jotka muistuttavat, etteivät asiat ole yksiselitteisiä. Oman tietämättömyyden myöntäminen ja kysymysten esittäminen ovat tärkeitä taitoja, mutta kyseenalaistava ja soveltava asenne vie vieläkin pidemmälle.

 

Kuten jo aiemmassa närästyspostauksessani totesin, en oikein ymmärrä, miksi kesykoiran aterioiden pitäisi pyrkiä jäljittelemään villin suden saaliita. Susi sinnittelee luonnossa sen varassa, mitä saatavilla on. Ei se pääse valikoimaan ja koostamaan itselleen täysipainoista ruokavaliota, joka takaisi pitkän terveen elämän ja optimaalisen suorituskyvyn. Se, että nälkäinen susi joutuu täyttämään vatsaansa luilla ja saaliseläimen mahalaukun sisällöllä, ei tarkoita, että koiran ravitsemus tulisi perustaa luihin ja soseutettuihin kasviksiin.

"Ei se susikaan metsässä pilleripurkeilla käy", joten purkit ovat monelle luonnoton kauhistus. Mieluummin tyydytään uskomaan ja toivomaan, että riittävä vitamiinien ja hivenaineiden saanti turvautuu tietyillä ruoka-aineilla, koska koirassa ei näy ulkoisia puutosoireita. Tilanne on ikävä kyllä päässyt jo turhan pitkälle siinä vaiheessa, kun puutokset alkavat ilmetä ulospäin. Perustarpeen täyttyminenkään ei aina riitä, sillä monenlaiset tekijät vaikuttavat yksilölliseen tarpeeseen ja imeytymiseen joko pysyvästi tai tilapäisesti: stressi, ikä, paino, fyysinen rasitus, hormonit, aineenvaihdunta, sairaudet ja vammat. Siksipä en viitsisi ihan sokkona arvuutella, minkä verran koira pystyy ruoistaan mitäkin hyödyntämään, vaan luen ja vertailen pitoisuuksia purkkien kyljistä ja annostelen urheilullisten harrastuskavereideni kuppeihin samoja lisäravinteita, joita napsin itsekin: D-vitamiinia ja kalsiumia luustolle, glukosamiinia ja kalaöljyä nivelille, B-vitamiinia ja magnesiumia lihaksille, sinkkiä ja maitohappobakteereita yleiskunnon ylläpitoon. En koe tätä työläänä, koska olen kiinnostunut näistä jutuista.

Lutuisen lemmikinkin silmissä näkyy pilkahdus alkukantaista villipetoa, kun se pääsee puuhastelemaan aidon luun ääreen, mutta kohtuus kaikessa. BARFin alkuperäisissä periaatteissa - joita edelleen noudatetaan melko yleisesti - suositellaan (lihaisten) luiden osuudeksi jopa 80 prosenttia. Minusta tuollainen määrä tuntuu järjenvastaiselta. Harvojen luiden päältä irtoaa kovin runsaasti laadukasta lihaa, eikä luuaineksella taas ole mitään muuta ravitsemuksellista arvoa kuin kalsiumpitoisuus, joka taas nousee moisilla määrillä jopa liialliseksi. (Mikäli kyse on siis oikeista luista eikä rustoista, joista ei heru edes kalsiumia.)

Paitsi että yletön luun syönti on hyödytöntä, se voi myös kovettaa vatsaa niin, että piskiparka joutuu päkistelemään ulos kivikovia kokkareita tai murenevaa luujauhoa. Etenkin lihaseokset ja valmisateriat, joissa luut on jauhettu lihan joukkoon, voivat suurina annoksina pakkautua suoleen ja aiheuttaa kivuliaita tukoksia. BARFin kannattajilla on toki tarjolla ratkaisu näihin ongelmiin, mutta se ei suinkaan kuulu: "syötä vähemmän luuta", vaan "syötä enemmän kasvista".

Kasvisten kuitu edistää kyllä vatsan toimintaa. Samalla se kuitenkin tuo ruokavalioon lisää ravintoköyhää osuutta lihan kustannuksella. Pieni määrä kuitua on useimmiten hyväksi koiran ruoansulatukselle, mutta liika kuitu alkaa verottaa muiden ravintoaineiden imeytymistä. Entä ne vitamiinit sitten? En itsekään kuvittele saavani päivän vitamiinilatausta pakastetusta kurkusta tai jäävuorisalaatista, jotka sisältävät lähinnä vettä ja hiukan kuitua. Tuskin villit saaliseläimetkään pupeltavat näitä vihreitä vihanneksia metsän siimeksessä ja valmistavat niistä sisuksissaan erinomaista ravintoa, josta susihukka saa kätevästi kaikki tarvitsemansa vitamiinit. Meille ihmisille on painotettu alakoulusta asti, että popsi popsi porkkanaa, haukkaa haukkaa hedelmää ja niin edelleen. Valitettavasti lihansyöjän elimistö ei kuitenkaan pysty käsittelemään kasvikunnan tuotteita niin tehokkaasti, että vitamiinit tulisivat merkittävästi hyödynnetyiksi.

*Kyllä hurjat pedot saalistavat luonnossa omenia.*

Lihansyöjän perusravintoa on liha. Se ainakin on yksinkertainen fakta. Itse olen kohtuullisen monipuolisuuden kannalla, mutta en ota paineita siitä, että tarjolla pitäisi olla vaihdellen neljäätoista eri eläintä. Muutaman lajin ja ruhonosan vaihtelu riittää hyvin, varsinkin kun täydennyksenä on kuivamuona. Jos määritelmiä kysellään, niin meidän systeemimme menisi ehkä parhaiten sekaruokinnan tai 50/50-mallin lokeroon. Lihapuolella meillä luotetaan Mustin ja Mirrin myymään kotimaiseen Maukas-sarjaan, jonka vahvuuksia ovat muun muassa laaja valikoima ja saatavuus kautta maan. Tuotteet ovat selkeästi esillä verkkokaupassa, ja sieltä voi ladata myös esitteen, jossa eritellään kaikkien tuotteiden valmistusaineet ja ravintosisällöt. Tällä hetkellä koiranruokapakastimestamme löytyy:

- sika-nauta-jauhelihaa. Sopivasti rasvainen ja proteiinipitoinen, edullinen perusliha, mieto tuoksu ja siisti rakenne
- jauhettua lohta. Kuuluu meillä pakastimen vakiovalikoimaan. Runsaasti proteiinia ja tärkeitä rasvahappoja.
- sian sisäelinseosta. Yksi koirien lemppareista! Sisältää tosin enimmäkseen sydäntä, joka on lihas eikä varsinaisesti sisäelin, mutta terveellistä silti. Lisäksi seoksessa on keuhkoa, maksaa ja munuaista, joista vitamiinien kannalta olennaisena pidän lähinnä maksaa. A-vitamiinin yliannostusta ei ainakaan tällä tuotteella saada aikaan, koska maksan osuus on ilmeisen pieni, joten tarjoilen tätä huoletta useammankin kerran viikossa rasvaisemman lihan jatkona.
- kokonaisia broilerin sydämiä. Näistä teen terveellisiä treeninameja: sydämet veteen, mausteeksi laakerinlehti, halkaistu valkosipulinkynsi ja hippunen suolaa, keittoaika 5-10 minuuttia. Annan jäähtyä, pilkon saksilla pieniksi suupaloiksi ja pakastan annosrasioissa. Keitinliemen pakastan jääpalamuotissa, josta on helppo ottaa kuutio tai kaksi vesipulloon, kun on pitkä kisa- tai valmennuspäivä edessä. (Huomautus: trendikäs kypsennysyritys mikrossa silikonisessa höyrykääreessä EI toiminut. Tuloksena oli paljon särkyneitä sydämiä mikron seinillä.)
- naudan rustoluita. Sopivan kokoisiksi pätkittyjä, jotta ei tarvitse itse heiluttaa kirvestä. Mielekästä pureskeltavaa, ei liian kovaa, mutta tarjoaa riittävästi vastusta hampaille ja puhdistaa niitä samalla. Annan rustoluita silloin tällöin välipalaksi tai jälkiruoaksi varsinaisen ruoan lisänä. Saahan näistä vähän kalsiumiakin, kun eivät ole ihan pelkkää rustoa.
- broilerin selkiä. Samaan tarkoitukseen kuin rustoluut. Nopeaa, helposti sulavaa rouskuteltavaa, joka ei koveta vatsaa yhtä herkästi kuin järeämmät luut. Puolentoista kilon jäätyneestä köntistä on vaikea saada eroteltua yksittäisiä selkäpaloja, mutta jos malttaa antaa pakkauksen sulaa pari tuntia, selviää vähemmällä voimankäytöllä ja keveämmällä aseistuksella. Koirien ruoissa uudelleenpakastuksesta ei ole haittaa.
- jokunen Maukas Adult -pötkö. Kypsennetty puuropohjainen valmisateria. Pidän näistä kypsistä aterioista enemmän kuin raakamixeistä, joissa kuidun lähteenä on vain vesipitoista salaatti-kurkkusosetta. Kun lähdemme yhden yön reissuun, otan ateriapötkön aamulla pakastimesta mukaan rasiassa tai pussissa. Se ehtii sopivasti sulaa päivän aikana, ja yhdestä 500 gramman satsista tulee kummallekin kelpietytölle mukava iltapala-annos. Puuron osuus tosin nostaa hiilihydraatit turhan korkealle - minusta porkkana, omena ja herneet ovat tarpeettomia viljojen lisäksi. Siksi suosin valmisaterioita vain poikkeustilanteissa tai jatkan niitä lihalla.
- pussillinen Natures:menu Nuggets Active -kuutioita. Tosi käteviä hätävaraeväitä, sillä pienet palat ovat nopeita sulattaa ja helppoja annostella. Sellaisenaan näiden ravintosisältö jää proteiinin ja rasvan osalta vähän köykäiseksi, joten tämä tuotemerkki ei aivan onnistu lunastamaan "complete meal" -lupauksiaan.

Aiemmin saimme Mustilta ja Mirriltä testattavaksi myös Natures:menu-sarjaan kuuluvia Bricks-pakasteaterioita ja märkäruokia. Näistä molemmista sanoisin samaa kuin Nuggetseista: ihan näppäriä satunnaiseen käyttöön, mutta pääruokana en käyttäisi säännöllisesti. Huonosti sulavista vihanneksista tulee miinusta - isot herneiden, lantun ja porkkanan kappaleet aiheuttivat ainakin meillä tyrmääviä hajuhaittoja ja tulivat samannäköisinä ulos. Märkäruoat maistuivat makuraadille mainiosti viikonloppureissussa.

Luonnollisuus on kaunis haavekuva, mutta todellisuudessa luonto on melko raadollinen. Jalostettujen kainalolemmikkiemme elämä on monelta osin etääntynyt luonnon lainalaisuuksista. Koska minulla on mahdollisuus, haluan huolehtia siitä, että ne saavat sopivasti energiaa ja rakennusaineita, että niillä on puhtaat kiiltävät turkit ja ehjät valkeat hampaat toisin kuin villeillä esivanhemmillaan. Silloin voin myös toivoa niiden elävän paljon pidempään kuin keskiverto susi luonnon armoilla.

Harvinaista herkkua

Eilen Mustin ja Blondin agitiimimme teki sellaista historiaa, että kolmesta kisastartista yksikään ei mennyt hylyksi. Ensimmäisellä radalla meno oli hieman hätäistä ja molempien hienoinen ylivire näkyi huolimattomuusvirheinä (rima, keppivirhe ja kielto putkella). Keskimmäisellä radalla kaikki osui kohdalleen, ja harvinaisen vaivaton suoritus tuotti nollatuloksen. Kakkosluokan ensimmäistä LUVAamme ja luokkavoittoa tuuletettiin railakkaasti! Viimeiselle radalle ei ihan parasta latausta enää riittänyt, mutta lempeähkön tuomarilinjan ansiosta selvisimme yhdellä kieltovirheellä.

(Jos kiinnostaa, Sähköpaimenten YouTube-kanavasta voi katsella muitakin kisavideoitamme mm. viime viikonlopulta, jolloin avasimme tulostilimme kakkosissa vaatimattomasti mutta vapautuneesti.)

Kisareppuun pakattiin mukaan Mustin ja Mirrin lähettämiä Trick & Treat Miniluu Duo Lammas & Riisi -koulutusnameja joiden avulla Lunan kiihkeä kaipuu radalle saadaan edes hetkittäin suunnatuksi toisaalle omaa vuoroa odotellessa. Uudelleensuljettavat pussit ovat käteviä, jottei makupaloja tarvitse kalastella yksitellen repun pohjalta muiden varusteiden seasta.

Laadunvalvontaosastomme suoritti tietenkin ennakkotarkastuksen.

Pitkän kilpailupäivän päätteeksi kaikki osapuolet ovat ansainneet hiukan "vapaamuotoista makoisaa herkuttelua", johon Trick & Treat Minttupalojen mainitaan tarkoitetun. Minttuisa tuoksu miellyttää kyllä ihmisnenääkin, mutta emäntäväki malttoi tällä kertaa pitäytyä omien herkkujensa parissa.

Asiaa on ehdottomasti tutkittava lähemmin.

Eikö niin, että loput on mulle???

Nakertaako närä?

Olen aiemminkin maininnut, että Lunaa vaivaa ajoittain närästys. Välillä menee kuukausia ilman oireilua, ja sitten taas saattaa tulla useana päivänä viikossa "kohtauksia", jolloin Luna alkaa yhtäkkiä nieleskellä voimakkaasti ja pyydellä ulos levottoman oloisena. Pihalla se pyrkii syömään ahnaasti heinää, ja usein sallinkin tämän itsehoitokeinon, koska siitä ei seuraa oksentelua vaan tilanteen rauhoittuminen. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi närästyskoirat tuntevat niin pakottavaa vetoa juuri tuoreeseen heinään.

Vaivan syitä ja ratkaisuja on arvuuteltu jos jonkinlaisia, mutta mitään selkeää ei ole oivallettu. Oireilua on esiintynyt satunnaisesti niin kuiva-, raaka- kuin sekaruoankin yhteydessä, ja laukaisevana tekijänä näyttäisi olevan milloin valkosipuli tai puolukka, milloin luut tai viljatuotteet. Mikään näistä ei kuitenkaan närästä säännönmukaisesti. Joskus nieleskely saa alkunsa, kun Luna poukkaa suoraan unesta pystyyn touhottamaan. Samasta ruokavaliosta ja elämäntyylistä huolimatta Hattia ei närästä (muutoin kuin silloin tällöin henkisesti). Jos tekisin gallupin lukijoiden kokemuksista, erilaisia närästyksen aiheuttajia ehdotettaisiin varmaankin enemmän kuin yksi per vastaaja, koska jokainen reagoi yksilöllisesti. (Kommentteja saa silti heitellä!)

Yksi varteenotettava vihje oli se, että närästelijälle ei kannattaisi antaa jauhemuotoisia kalkkilisiä. Seurasin tarkemmin tätä johtolankaa ja sain selville, että nimenomaan kalsiumkarbonaatti, jota on miltei kaikissa edullisimmissa kalsiumvalmisteissa, vaikuttaa vatsahappoihin neutraloivasti. No niinpä tietenkin - käytetäänhän samaista ainetta maaperän happamuuden säätelyssä, ihmisten liikahappoisuuslääkkeissä ja elintarvikkeiden happamuudensäätöaineena. Ja koskapa koiraeläimen mahan on määrä sulattaa raakaa liha- ja luuainesta, ei sen pH:ta parane kovasti laimennella.

Tästä oivaltuneena päätin jättää Lunan aterioista kalkkijauheen pois ja korvata sen munankuorimurskalla. Hetken aikaa temppu näytti tehoavan, kunnes taas tuli pari hankalan oloista närästyspäivää. Jälleen pohdiskelin aivosolut sauhuten, mitä voisin tehdä toisin. Heureka! Mitähän se munankuoren kalsium onkaan, ellei juuri karbonaattia?! Vähähappoisessa mahassa emäksinen kalsiumkarbonaatti imeytyy sitäpaitsi tavallistakin heikommin.

Mielestäni lisäkalsiumia kuitenkin tarvitaan, sillä rustoluista tai heiveröisistä broilerinluista ei juuri lähteeksi ole, ja tiiviimmät luut taas aiheuttavat ainakin Lunalle herkästi sulamattomien palojen oksentelua ja taululiitujen ulostamista. Perinteinen barffaus perustuu suuriin luumääriin - vieläpä varsinaisen ruoan kustannuksella - luonnollisuusargumentin varjolla, mutta minusta on järjetöntä altistaa jalostettua lemmikkieläintä luonnon riskeille ja puutoksille, kun tavoitellaan luonnottoman pitkää koiranelämää luonnottomissa oloissa ihmisen hoivissa. Närästyksestä kärsivälle koiralle (kuten ihmisellekin) sopiva vaihtoehto voisi olla kalsiumsitraatti, jota lähdenkin seuraavaksi metsästämään apteekin hyllystä. D-vitamiini on myös tärkeä imeytymisen tehostaja.

Omasta kokemuksesta tiedän, että jos vatsavaivoihin on muutenkin taipumusta, stressi on omiaan pahentamaan tilannetta. Täysillä elävä Lunakin taitaa olla jonkin verran herkkä stressiperäiselle oireilulle. Koiran kohdalla stressin aiheuttajia voi olla vaikea tiedostaa, koska kyse on usein myönteisistäkin asioista, joista koira innostuu ja nauttii: reissut, treenit, kisat, kyläilyt, ihmis- ja koiravieraat, kiihdyttävät hajut, koirien väliset jännitteet, noutoleikit... puhumattakaan isommista elämänmuutoksista, kuten muutto uuteen kotiin tai uusi perheenjäsen. Stressi voi olla monenmoisten käytöshäiriöiden ja fyysisten vaivojen taustalla, vaikka sitä ei aina tulisi ajatelleeksi. Esimerkiksi Hatin liityttyä laumaamme Luna sairasti elämänsä (toistaiseksi) ainoan suolistotulehduksen. Ovathan kakarat tosi rasittavia.

Stressitekijöiden tunnistaminen ei tarkoita, että kaikkea kiihdyttävää toimintaa pitäisi ryhtyä välttämään - kyllä aktiivinen eläin tarvitsee virikkeitä. Meillä kiinnitetään huomiota siihen, ettei treeneissä käydä peräkkäisinä päivinä eikä kisatahtia suunnitella liian tiiviiksi. Vierailijoiden tai kyläreissujen jälkeinen päivä pyritään rauhoittamaan mahdollisimman tavanomaiseksi, eikä koiria huomioida koko ajan, jotta kierrokset eivät nousisi turhaan. Fyysisestä rasituksesta palautumisen tueksi annan treeni- ja kisapäivien ympärillä B-vitamiini- ja magnesiumlisiä sekä maitohappobakteereita.

Muiden kotikonstien lisäksi Lunalla on nyt kokeilussa melatoniini, 1,5 mg iltaisin. Joitakin viitteitä melatoniinin yhteydestä närästykseen on jo saatu, vaikka tutkimukset ovat vielä alkutekijöissään. Ei siis tarkkaan tiedetä, mihin mahdollinen vaikutus perustuu, mutta ilmeisesti sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että stressi vähentää melatoniinin eritystä, ja toisaalta närästyksestä kärsivillä ihmisillä on todettu tavallista alhaisempia melatoniinitasoja. Vajauksen korjaaminen voisi siis rauhoittaa stressaantunutta elimistöä, parantaa unen laatua ja sitä kautta katkaista stressiperäisen oireilukierteen. Kun mahan happotasapaino normalisoituu, myös ravintoaineiden imeytyvyys paranee ja vastustuskyky kohenee.

Toki koiraa voi närästää satunnaisesti ihan ilman mitään erityistä syytäkin, eikä yksittäisistä kerroista tarvitse huolestua. Ensiapuna voi toimia jotakin seuraavista:
- piimä, maustamaton jogurtti, kermaviili tai tilkka maitoa (jos koiran maha sietää maitotuotteita)
- lusikallinen Molkosan-heravalmistetta veteen sekoitettuna
- pellavansiemenlima, eli liotettujen pellavansiementen liotusvesi, tai ripaus turvotettua pellavarouhetta
- löysä kaurapuuro
- ruoka-annoksen jakaminen useaan pieneen ateriaan päivässä
- limakalvoa suojaava lääke (esim. Antepsin) tyhjään mahaan ensimmäiseksi aamulla ja/tai viimeiseksi illalla (happoja neutraloivia närästyslääkkeitä en käyttäisi, samasta syystä kuin kalsiumkarbonaattiakaan).

Koiran on myös syytä noudattaa moitteettomia elämäntapoja eli vältellä kahvia, alkoholia, tupakointia, ylipainoa ja kumaria työskentelyasentoja!

Neropatti vapaalla jalalla

Miten nuorta paimenkoiraa ulkoilutetaan rauhallisesti hihnassa kahden viikon ajan? Siten, että pidetään hihnan päästä tiukasti kaksin käsin kiinni ja koetetaan pysyä rauhall... viuuuh! Pojoing! *@#¤%&*! Ei tässä mitään, olkapääni vain meni ehkä sijoiltaan ja pari sormea katkesi. Hatti ODOTA! Viereen! EIIIH! Älä kierrä neljättä kertaa sen puun ympäri samaan suuntaan!

Toipuminen on sujunut hienosti, vaikka hetkittäin pelkäsimme potilaan ratkeavan ompeleiden kohdalta kahtia kaiken asiattoman riekunnan seurauksena. Haava parani siististi, ja siinä 5.-7. toipilaspäivän tienoilla sitä näytti kutittavan armottomasti - tietäähän sen, miltä arpeutuva iho tuntuu. Kiemurtelevan ja ravistelevan otuksen oloa koetettiin helpottaa suihkuttelemalla vatsan aluetta lämpimällä vedellä ja rasvaamalla varovasti Bepanthenilla. Kömpelö kauluri ei estänyt ponnekkaita rapsutteluyrityksiä, joten tuunasimme joutilaasta T-paidasta trendikkään haaremihousumallisen haalarin, joka viriteltiin kiinni kaulapantaan. Joustava vyö otettiin vanhoista narttupöksyistä.

Eläinten pukeminen muotivaatteisiin on räikeää rääkkäystä.

Olen jokseenkin iloinen siitä, että leikkauksen jälkeinen sairausloma on nyt lusittu. Tulen niin onnelliseksi, kun katselen koirien vapaata liitoa ja leikittelyä. Hatin lonkka- ja kyynärkuvista saatiin oikein myönteinen lausunto Kennelliitosta: lonkat B/A, kyynärät 0/0. Pääsemme siis toden teolla aloittelemaan kisauraa, kunhan tästä kuntoudutaan rauhassa. Agitreenien sijaan keskitytään vielä jonkin aikaa älyllisempiin harrasteisiin. (Tosin niinä hetkinä, kun tuo pikku älypää kieriskelee lattialla ja keskustelee lelun tai puruluun kanssa vivahteikkaasti öristen, en voi olla aprikoimatta, poistettiinko siltä kenties lisääntymiskaluston lisäksi muitakin osia.)

Samalla voimmekin syventyä tärkeään tuotetestaustyöhömme Mustin ja Mirrin lähettämien uutuusnamien parissa. Söpöjen Pooch & Mutt -minikeksien suurin plussa meille on vehnättömyys. Terveysvaikutteiset ainesosat (esim. "nivelten hyvinvointia" ylläpitävä ruusunmarja ja "koiran henkistä suorituskykyä" lisäävä neidonhiuspuu) ovat minusta sinänsä turhia, mutta niiden varjolla namit on voitu pakata erivärisiin purkkeihin erilaisin etiketein (Brain & Train, Active Mobility ja monta muuta), mikä on ihan hauska idea.

Vekkulin näköistä purkkia on kätevä säilyttää vaikka eteisessä ulko-oven vieressä, mistä pikkuruisia luukeksejä voi napata taskuun lenkille lähdettäessä. Kuiva koostumus ei sotke, mutta rapsahtaa kivan mureasti kahtia tarvittaessa. Kun musta kelpie vainusi herkkueväät taskun läpi, se tarjoutui auliisti kulkemaan metsäpolulla aivan tuntumassa ja esittämään parhaita temppujaan, kuten kannon päällä pyörähdyksiä.

Näiden vastustaminen vaatii jo melkoista mielen hallintaa.

Henkinen suorituskykyni on selvästi kasvussa.

 

Koiranunta ja pureskeltavaa

Viime lauantaina astelin Lunan kanssa ensimmäistä kertaa kakkosluokan starttiviivalle kämmenet nihkeinä. Vaikka tuloksia ei meille näistä kisoista kirjattu, teimme kaksi ihan kelvollista rataa ja päällimmäiseksi jäi tyytyväinen mieli.

Edellisen yön unet jäivät vähiin, koska koirat nukkuivat poikkeuksellisesti meidän sängyssämme (ne pääsevät sinne vain silloin, kun meillä on yövieraita) ja olivat vähän levottomia kaikesta sosiaalisesta innostuksesta. Minusta on ihanaa nukkua satunnaisesti koirien kanssa, mutta eihän sitä oikein nukkumiseksi voi kutsua. Tyypit kyllä vetävät tyytyväisinä sikeitä - poikittain meidän välissämme peittojen päällä. Ne muuttuvat nukahtaessaan tonnin painoisiksi lämpöpattereiksi, potkivat unissaan naamaan ja hyökkäävät keskellä yötä antamaan helliä kielisuudelmia. Silti aina kun makaan valveilla kuumissani, vaikeaan asentoon paketoituneena, nuuhkin unitassujen vienoa popcornin tuoksua ja kuuntelen tasaista tuhinaa, olen aivan lällytäynnä onnea ja rakkautta.

Kilpailuja edeltävänä yönä olisin toki suonut nukkuvani kunnolla, mutta lohduttauduin sillä, että olen selviytynyt maratoneistakin univajeessa, miksen sitten kahdesta alle minuutin mittaisesta suorituksesta. Hermoilin tätä kakkosluokan aloitusta kyllä miltei yhtä kovasti kuin ihka ensimmäisiä virallisia kisojani. Eniten jännitän oikeastaan kaikkea muuta kuin itse suoritusta: olenko riittävän ajoissa kisapaikalla, onko kaikki tarvittava mukana, tuleeko kiire rataantutustumiseen, ehdinkö opetella radan kunnolla ja tehdä kaikki haluamani rutiinit rauhassa, onko minulla ja Lunalla sopiva vire ja muistanko varmasti kuunnella tuomarin lähtöluvan... Samanaikaisesti olen aivan liekeissä siitä, että kohta pääsemme tekemään sitä mitä rakastamme! Tuijotan radalle silmät kiiluen enkä kykene syömään tai kommunikoimaan normaalisti, joten huoltojoukoilla riittää työsarkaa.

Nyt koin erityisen haastavana sen, että maksiluokka starttasi ensimmäisenä, joten lähtövuoromme oli jo toisena kaikista kakkosten koirakoista. Yleensä katson mielelläni muutaman muun ratasuorituksen ennen omaa vuoroa ihan vain muistin tueksi. Onneksi reilu tuomari antoi seitsemän minuuttia aikaa tutustua rataan tavanomaisen viisiminuuttisen sijaan. Eivätkä nuo pelkäämäni radat mitään ylivoimaisen vaativia olleet, vaikka tasoero olikin selvä ykkösluokkaan nähden. Minulle ja Lunalle ehkä sopivatkin tällaiset kohtalaisen kiemuraiset radat paremmin kuin suoraviivaiset vauhtirallattelut. Hankalan tuntuisiin kohtiin tulee keskittyneeksi tehokkaammin kuin sellaisiin, jotka vaikuttavat helpoilta.

Olin asettanut näiden kisojen tavoitteeksi, että onnistuisin hallitsemaan hermoni radalla ja pitämään kiinni omasta ohjaussuunnitelmastani. Tavoite jotakuinkin täyttyi, vaikka tulihan tuolla agiradalla pyörähdettyä jokunen turha hätävalssi. Kelmie puolestaan keksii aina silloin tällöin jotakin jäynää, kuten nyt agiradalla renkaan alituksen ja hyppyradalla ensimmäisen riman ali suhahtamisen. Vastaisuudessa muistan sitten taas suunnitella etukäteen myös koiran sijoittamisen lähdössä riittävän kauas ekasta hypystä, ja hyppytekniikkaakin lienee hyvä kertailla.

"Jos tulee hylky, niin jatkakaa voittaja-asenteella maaliin", kehotti tuomarina toiminut Anne Savioja puhuttelussaan. Näin me teimme, ja maalissa upea musta suikero sai vuolaat kiitokset osakseen. Seuraavana päivänä, kun siskoni ehdotti spontaanisti ilmoittautumista yhteisiin kisoihin ensi viikonlopuksi, sain itseni kiinni sellaisesta ihastuttavan kepeästä ajatuksesta, että mikäs siinä, eihän kaikkiin kisoihin tarvitse mennä niin täydellisen virittäytyneenä ja varmistelleena! Voihan sitä käydä vetäisemässä pari rataa treenimielessä, vaikka olisikin matkustanut, viettänyt seuraelämää ja kenties nukkunut kehnosti kuuman kelpiekasan alla.

Kisaviikonloppujen välillä on vain tärkeää huolehtia palautumisesta sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Tällä viikolla käydään ainoastaan kerran agitreeneissä, muina päivinä kirmaillaan löyhäpäinä metsässä ja tehdään kevyttä aivovoimistelua (jota minun osaltani voidaan nimittää myös ansiotyöksi). Koiralle yksi luontaisimmista rentoutumiskeinoista on pureskelu. Mustin ja Mirrin lähettämästä herkkupaketista löytyi paljon ajanvietettä, kuten Dental Plus -puruluita.

En kyllä kaikilta osin allekirjoita kuvausta "erityisen sitkeä ja herkullinen purutikku isoille koirille", sillä keskikokoiset koe-eläimemme pistelivät näitä menemään sellaiseen tahtiin, että tein puolivälissä vaihtokaupat ja jemmasin patukoiden loput odottamaan toiseen kertaan. Viljat valmistusaineluettelon kärkipäässä aina hiukan arveluttavat, mutta herkullisuudesta ei ole epäilystäkään.

Pienempi mustikka-jogurtti-purutikku kuulosti niin kiehtovalta, että pehmokoira Luffekin lähestulkoon heräsi henkiin kuolaamaan.

Vain koira

Koiria kuulemma inhimillistetään liikaa. Sitä on ihan tutkittukin.

Niille puetaan vaatteita.

Niille ostellaan leluja.

Ne saavat nukkua pää tyynyllä

ja rellestää mielin määrin.

Joillakin koirilla on jopa oma blogi!

Häiriköitähän niistä sitten tulee.

No joo. Alkuun linkittämäni artikkeli vetää mutkat surutta suoriksi ja kiteyttää, että nykyään on paljon vihaisia koiria, koska "koiria kohdellaan...vauraissa teollisuusmaissa nykyään yhä useammin inhimillisinä olentoina, aivan kuin koirat olisivat pikkulapsia". Harmillista, koska haluaisin uskoa, että mainitulla tutkijalla olisi kiinnostavampikin ydinajatus kuin japanilaisen koiranvaateputiikin kauhistelu.

Se, puetaanko koiralle kylmällä säällä takki tai viedäänkö hänet lomahoitoon koirahotelliin, ei liity mitenkään käytöshäiriöihin. Eikä kyllä vauvoihinkaan. (Sivumennen sanoen: mihin ihminenkään tarvitsee kauneushoitoloita, nimipäiviä, smokkeja ja röyhelömekkoja? Eivät ne ainakaan inhimillisyyttä mittaa.)

Muotiterminä viljeltävän inhimillistämisen juuret ovat paljon syvemmällä, ihmisen sisäsyntyisessä taipumuksessa nähdä asiat vain omasta näkökulmastaan. Tämä ei ole mikään nykyajan trendi, vaan näkyy uskonnoissa ja tarinoissa kautta historian. Kognitiotieteen mukaan ihminen pyrkii tiedostamattaan ihmisenkaltaistamaan ilmiöitä, joita muutoin olisi vaikea ymmärtää. Olemme aikojen alusta asti olleet niin riippuvaisia toisista ihmisistä, että ajattelumme on hyvin ihmiskeskeistä. Koira vetoaa ihmiseen juuri inhimillisten piirteidensä takia.

Oikeastaan aika hämmästyttävää, että itseään älyllisesti ylivertaisena pitävä laji jämähtää tällaiseen muinaisen mustavalkoiseen käsitysmuottiin. Suuressa empatiakyvyssämmekään me emme vain pysty kuvittelemaan sellaista tunne- ja aistimaailmaa, jota emme itse ole kokeneet, dokumentoineet ja nimenneet. Esimerkiksi koiran joko tulkitaan tuntevan syyllisyyttä tai katkeruutta kuten ihminen, tai sitten se vähätellään "vain koiraksi", koska inhimillistäminen on hyihyi. Silti tuolle vain-eläimelle on puolestaan kehittynyt ainutlaatuinen taito tarkkailla ihmisen käytöstä ja mukautua siihen. Niin että kumpikos tässä olikaan viisaampi? Meillä olisi niin paljon opittavaa muilta luontokappaleilta, jos vain näkisimme nenäämme pidemmälle.


Kyllähän moni puhuu koirasta lapsenaan - mikäpä siinä, jos kokee halua vanhemmuuteen. Itse en ole jälkeläisiä kaivannut, eikä minulla ole tarvetta toimia äitihahmona koirillenikaan. Koiran omistajuudessa on kuitenkin kiistämättä hyvin paljon samaa kuin vanhemmuudessa. Pieni vauva, oli sitten ihmisen tai muun eläimen pentu, tarvitsee vain perustarpeiden tyydytystä: sopivasti täysipainoista ravintoa, puhdasta ja turvallista elinympäristöä, sopivaa lämpötilaa, kehityskauden mukaisia fyysisiä ja henkisiä virikkeitä, sosiaalista kanssakäymistä, rutiineja, rajoja ja läheisyyttä, ja yksilöllisten kykyjen mukaan myös yhä enemmän vastuuta. Aivan kuten koirasta, myös ihmislapsesta voi tulla aggressiivinen, manipuloiva ongelmatapaus, jos sille ei aseteta johdonmukaisia rajoja ja kerrota, minkälainen käytös on sopivaa.

Sitten jos koiran vauvittelu johtaa siihen, että "lapsi" syö vain epäterveellisiä herkkuja, saa liian vähän mielekästä tekemistä ja oppii hakemaan huomiota huonolla käytöksellä, ollaan jo kaukana inhimillisestä kohtelusta. Ei ihmislapsestakaan tule tasapainoista tällä reseptillä. Inhimillistämisen sijaan kyse on esineellistämisestä: elävistä olennoista tehdään koriste-esineitä, harrastuskoneita tai statussymboleita oman minän jatkeeksi.

Eläimen pitäminen ihmisen korvikkeena on toki surullista, niin kuin korvikeajattelu yleensäkin. Sitävastoin minusta on valtavan hienoa ja kiehtovaa, että ihmisen ja koiran välinen kiintymys ja luottamus voi muodostua yhtä lujaksi kuin läheinen ihmissuhde. On ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin eläinten kuin lajitoveriensa seurassa. Ehkä heissä on erityislaatuista herkkyyttä.

Vain koira ymmärtää sanoitta.