Selkäni kipuili koko viime kesän. Vaivat pahenivat aina agilitytreenien ja -kisojen jälkeen, mutten antanut sen pysäyttää menoa. Vaikka joskus kisastartin jälkeen kävelykin tuntui vaikealta, otin vain starttien välissä Buranaa ja marssin sitkeästi uudestaan lähtöviivalle. Radalla kipu unohtui, koska agility ja kesä nyt vain olivat elämää parhaimmillaan. Sen eteen olin valmis vähän kärsimään.
Elokuun alussa Hatti ontui hetken sitä etujalkaansa, jossa vuotta aiemmin oli diagnosoitu hauisjänteen tulehdus. Päätin heti, että nyt pidetään kunnon tauko, ainakin kaksi kuukautta eli hallikauden alkuun asti. Koiran terveydestä ei tingittäisi, vaikka itse tuskin maltoin odottaa paluuta radoille. Ryhdyin panostamaan Hatin ja itseni kuntouttamiseen: laseria, fysioterapiaa, vesikävelyä, jumppaa, venyttelyä... nyt hoidettaisiin meidät molemmat kiireesti takaisin kuosiin!
Syyskuun viimeisenä päivänä, juuri hallikauden kynnyksellä, kiire loppui äkisti. Jäätävä kipu säteili alaselästäni vasenta jalkaa pitkin varpaisiin, jalkaterä puutui hervottomaksi pökkelöksi enkä kyennyt liikkumaan kuin nelinkontin tuskasta itkien. Tajusin nopeasti, että kyseessä täytyi olla välilevyn pullistuma, josta kuntoutuminen veisi kuukausia. Muutaman päivän makasin lattialla kyljelläni - ainoassa kivuttomassa asennossa - ja kävin läpi tunteita laidasta laitaan. Kipulääkkeiden voimin könysin sitten huteran pökkelöjalan päälle ja aloin opettaa sitä uudelleen kävelemään. Hitaasti ja huolellisesti lenkkeilin olohuoneen käytävää edestakaisin ja keittiösaarekkeen ympäri. Kaivoin kävelysauvat komeron nurkasta, köpötin pihan poikki metsän reunaan ja takaisin. Irtisanoin agilityn valmennusryhmäpaikkani, vedin kalenterista yli kaikki lähitulevaisuuden merkinnät ja asetin uudeksi urheilulliseksi tavoitteekseni puolen tunnin kävelylenkin metsässä.
Olisin voinut kuvitella masentuvani tilanteesta. Mutta kun kipu vie jalat alta, elämä kaventuu nyt-hetkeksi ja on pakko keskittyä vain hengittämään, ottamaan askel kerrallaan ja taas lepäämään. Mieleni oli yhtäkkiä optimistisempi ja seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kun mitään ei voi tehdä, mitään ei tarvitsekaan tehdä. Velvollisuudet ja odotukset kaikkosivat. Pää lakkasi toviksi pähkäilemästä kaikkia koiraurheilun finessejä, jumppaharjoituksia, venyttelyjä, hyppytekniikkaa, vireenhallintaa, kehonhuoltoa, häiriötreenejä, superkompensaatiota ja etteinytvainsattuismitään.
Päivät koostuivat pienistä onnistumisista. Nautin valtavasti arkisista kotiaskareista, läheisten tapaamisesta, myötätunnosta ja yhä paremmin toimivista jaloista. Käppäilin hiljakseen yhä pidempään pitkin metsäpolkuja ja hymyilin koirien riemukkaille hippaleikeille sen sijaan, että olisin pelännyt niiden juoksevan itsensä rikki. Huonompina hetkinä paneuduin makuulle, silittelin silkkiturkkista koiraa kainalossa ja tunsin toisen lämpimän käärön polvitaipeessa. Nuo pehmoiset kaverit eivät vaatineet valiotitteleitä, SM-tuloksia, optimoituja harjoitusohjelmia ja mestariluokan liikkeitä. Ne vaikuttivat täysin tyytyväisiltä saadessaan touhuta metsässä omia juttujaan, nostaa minulle sukat lattialta, vispata häntää satunnaisille vieraille ja loikoilla vieressäni, ihan lähellä. Huomasin olevani aivan riittävä näinkin, melkoisen tehottomana ja voimattomana.
Jos joku olisi tuolloin sanonut, etten vielä puolen vuoden kuluttuakaan olisi juoksukunnossa, olisin väittänyt vastaan ja lujaa. Kevät tuntui kaukaiselta haavekuvalta, jolloin kaikki olisi varmasti taas ennallaan ja uusi kisakausi aluillaan. Se haave auttoi jaksamaan monotonisena toistuvaa päivärutiinia, vaikka päänuppi alkoi viikkojen kuluessa tempoilla tekemisen puutteessa ja haikailla jonnekin kotimetsää kauemmas. Lumi peitti maan, lähimmälle treenihallille oli matkaa yli 50 kilometriä eikä autossa istuminen tehnyt hyvää iskiashermolle, joten koiraharrastajan kärsimätön mieli sai tyytyä olkkaripuuhasteluun nenähommien ja temppuilun muodossa.
Olisin helposti voinut tarttua takaisin kiireen syrjään ja suunnitella kaikki tekemiseni agilityn suurta comebackia silmälläpitäen - rakentaa koiralle kuntoa nousujohteisesti ja kouluttaa sille itsenäisiä estesuorituksia, jotka eivät vaatisi itseltäni juoksemista. Vointiani kyseleville vastailin tavan vuoksi, että toivottavasti kevättä kohti päästään jo palaamaan treeneihin. Kuvittelin, että minun odotettiin ja oletettiin vastaavan niin. Ehkäpä itse odotin ja oletin haluavani paluuta enemmän kuin mitään muuta. Kaipuu harrastuskentille eli sisälläni, mutta mitä juuri agilitysta oikeastaan haikailin? En minä toivonut kauko-ohjattavaa esterobottia. Kaipasin Hatin ja minun yhteistä paloa. Vauhdikkaan urheilun tuomaa endorfiini- ja adrenaliinilatausta. Itseni voittamisen tunnetta. Sitä älytöntä innostusta, joka loistaa läähättävän koiran silmistä ja joka saa minut valvomaan puoli yötä ylikierroksilla. Kenties näihin elämyksiin löytyisi muitakin teitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti