perjantai 30. joulukuuta 2016

Hilla ja Muhvi, ikuisesti yhdessä

💕2006-2016💕

Järki ja tunteet eivät aina puhu keskenään samaa kieltä, kun tulee aika puntaroida iäkkäiden lemmikkien elämänlaatua. Kymmenvuotiaiden kanivanhustemme kohdalla olimme jo pitkään ennättäneet valmistautua luopumisen ajatukseen, mutta samalla myös miltei huomaamatta mukautuneet yhä lisääntyviin vanhuuden merkkeihin. Hilla ja Muhvi olivat molemmat sokeutuneet, ja muutkin aistit heikentyivät vähitellen niin, ettei liikkuminen tahtonut onnistua törmäilemättä ja ruokakuppikin oli aina hukassa. Hilla oli alkanut nukkua entistä enemmän eikä pystynyt pitämään itseään kunnolla puhtaana. Valveilla ollessaan seniorit vaikuttivat kuitenkin ihmeen pirteiltä, ja kummallekin maistui ruoka ja hellyys toisen kyljessä. Niinpä elelimme vain päivästä ja viikosta toiseen kuten ennenkin, siivosimme, huolehdimme ja kuljimme ovista varoen.

Onneksi koirat olivat meitä viisaampia. Joitakin viikkoja sitten ne alkoivat herätellä meitä öisin haukkumalla, alkuun vain kerran tai pari, mutta pahimmillaan jopa seitsemän kertaa yössä. Päivisinkin ne vahtivat pupujen touhuja entistä hanakammin. Emme lainkaan ymmärtäneet, mikä niitä riivasi. Miksi ne nyt yhtäkkiä alkoivat ylireagoida kaikkiin pupujen liikkeisiin, vaikka olivat eläneet koko ikänsä saman katon alla?! Valvottujen öiden jäljiltä uupuneina ja pahantuulisina päädyimme kokeilemaan jos jonkinlaisia nukkumajärjestelyjä ja harkitsimme jopa turvautumista haukunestotuotteisiin. Ei ollut kehumista kenenkään meidän elämänlaadussa.

Siinä vaiheessa tuli mieleen, ettei koirien yöhaukkuminen välttämättä ollutkaan pelkkä raivostuttava tapa. Tietenkin ne aistivat kanien voinnista enemmän kuin me pystyimme näkemään, ja paimenina ne ilmaisivat huoltaan lauman hauraimmista jäsenistä. Tilanteen täytyi olla niillekin melkoisen stressaava. Miksi siis jäisimme odottamaan pupujen kunnon dramaattista romahtamista? Korkeintaan siksi, että omat tunteemme kaipasivat lisäaikaa. Tiesimme kuitenkin, etteivät 10-vuotiaat luppakorvat enää vetreämmiksi muuttuisi, vaan jyrkkä alamäki voisi olla edessä hyvinkin pian. Ratkaisu oli vain parasta tehdä viivyttelemättä, vaikka se tuntui vaikealta.


Jo aiemmin olimme keskustelleet siitä, että kun aika koittaa, vanhat sydänkäpyset saisivat lähteä yhdessä. Ne olivat kumpikin menettäneet aiemmat elämänkumppaninsa, löytäneet toisensa vanhoilla päivillään ja olleet viimeiset lähes kolme vuotta erottamattomat, joten yksin jääminen ei tulisi enää kysymykseen. Viime perjantaina Hilla ja Muhvi saivat syödä mahansa täyteen banaania, siementankoa ja muita erikoisherkkuja ennen viimeistä eläinlääkärireissua. Onnellisen yhteisen taipaleensa päätteeksi ne nukahtivat boksiinsa pehmoisina toisiinsa nojaten.

Paimenet olivat oikeassa, ja yöhaukut loppuivat heti pupujen lähdettyä. Useimmiten taitaakin olla niin, että silloin kun luopumispäätöstä ryhtyy oman lemmikin kohdalla vakavissaan miettimään, on aivan oikea aika sille päätökselle. Talo tuntuu hiukan tyhjältä ilman sitä ihastuttavan itsepäistä kanienergiaa, joka on sulostuttanut elämäämme kaikkiaan jo miltei 15 vuoden ajan. Nuo vastustamattomat karvaturvat ovat jättäneet sydämeeni Y-nenän muotoiset jäljet.


2 kommenttia:

  1. Voi sentään...
    Olipa kauniisti kirjoitettu pupuystävistäsi.
    Hyvää matkaa pupuille porkkanamaahan!

    VastaaPoista