keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Instan ihmekoirat ja muita riittämättömyyden harhoja

Sen jälkeen kun Sähköpaimenet liittyivät Instagramiin, olen löytänyt seurattavakseni monia kiinnostavia ja inspiroivia koiraharrastajia eri puolilta maailmaa. Iltaisin selailemme yhdessä puolison kanssa söpöjen lemmikkien kuvia ja ihailemme videopätkiä, joissa ruotsalaiset superkoirat treenaavat ehtymättömällä draivilla päivästä toiseen. Videoiden lomassa vilahtaa silloin tällöin vedoksia muistivihkon sivuista, joille jokainen harjoitus on huolellisesti suunniteltu. Tekosyitä ei tunneta. Perheen lapset ja toiset koirat toimivat apuna häiriötreeneissä, tai sitten ne istuvat nätisti käskyn alla odottamassa vuoroaan. Kauppareissun ohessa pyörähdetään kivat pienet citytottikset ostoskeskuksen käytävällä, ja pyykin ripustuksen aikana koira saa kätevästi pitkäkestoisen paikkamakuuharjoituksen pesutuvan lattialla. Yhdeksänviikkoiset pennut hallitsevat jo tokon alokasluokan liikkeet ja osaavat rauhoittua käskystä.

Instan ihmemaan äärellä juttelemme, että mekin voisimme koettaa panostaa vähän enemmän tuollaisiin arjen tottelevaisuustreeneihin. Sehän on oikeasti tosi helppoa: kaikenlaisissa eri tilanteissa ja ympäristöissä voisi tehdä jotakin pientä, mikä kehittäisi häiriönsietoa ja keskittymiskykyä. Tästähän oli puhetta jo silloin Norjan reissuun lähtiessä, mutta sitten se jäi, kun oli niitä vuoria ja kaikkea... Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä! Kyllä meidänkin metsäläisistä voi vielä tulla superkoiria!


Kelpiet pakataan taas kyytiin, kun lähdemme lähikaupunkiin asioille ja kyläilemään. Ne kiskovat nelivetoina Mustin ja Mirrin ovesta sisään ja ottavat kaiken ilon irti henkilökunnan huomiosta sillä välin, kun toinen emäntä lastaa lihapakasteita koriin ja toinen vaihtaa kuulumisia tutun myyjän kanssa. Ystäväperheen luona viihdymme muutaman tunnin ja ihastelemme kahvipöydästä hymyillen, miten lapset ja koirat näyttävät nauttivan toistensa seurasta. Kun vielä olemme selviytyneet kaikista kaupunkilenkkeilyn extreme-haasteista, kuten talutushihnoista, kakkapusseista ja liikennesäännöistä, jättäneet väsyneet kelpiet autohäkkeihinsä lepäilemään ja haahuilleet tunnin marketin leipäosastolla elämää suurempien päätösten repiminä, olemme todellakin kaikki ansainneet lokoisan koti-illan sohvalla.

Siinä päivän Instagram-syötettä selaillessa se sitten muistuu mieleen: eipä nyt TAASKAAN tullut tehtyä tottista siellä kauppakeskuksen parkkihallissa, ei häiriötreeniä lapsiperheen luona eikä paikallaoloa Mustissa ja Mirrissä. Huono koiranomistaja -kohtaus uhkaa. Onko ihmekään, ettei meillä mitään osata?! Ei olla arvokisakelpoisia eikä edes valioita lajeissamme. Tuurilla onnistutaan kerran vuodessa, mutta enimmäkseen saa aina vain kärsiä ja hävetä.


Mutta hetkinen nyt... Kuka muka määrittelee kelpoisuusvaatimukset minun ja koirieni keskinäiselle suhteelle? Kenelle ollaan tilivelvollisia siitä, miten oman lauman arki sujuu? Ja kenen muun mielipiteellä todella on väliä, jos perusasiat ovat kohdallaan? Tässä me olemme juuri viettäneet yhdessä mukavan ja virikkeidentäyteisen päivän, jonka jäljiltä huonostikasvatetut eläimemme näyttävät aivan siltä, kuin olisimme niille maailman parhaita omistajia. Ja niinhän me olemmekin. Huono koiranomistaja -kompleksi on oikeasti aivan yhtä turha kuin huonon vanhemmuuden syndroomatkin. Ne kun syntyvät vain ja ainoastaan jokaisen omista harhakuvitelmista.

Voihan some, taas menin halpaan! Juutuin kiertämään ahdasta riittämättömyyden rinkiä, enkä muistanut olevani itsekin yksi pieni Instagram-illuusio muiden joukossa. Siellä, missä yksi kuva tai puolen minuutin videoklippi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on äärimmäisen helppoa rakentaa editoitua ja filtteroitua rinnakkaistodellisuutta, jonka kauneus on katsojan silmissä.

Se, että joku on hyvä jossakin, ei tarkoita, etten minä olisi tarpeeksi. On aivan oma valintamme, paljonko olemme valmiita panostamaan koulutuksen finesseihin ja minkälaisia tuloksia voimme sen perusteella odottaa. Suomen mestariksi tähtäävän on tehtävä töitä kuin mestari. Me emme ole valinneet sen luokan omistautumista, joten harjoitustahtimme taitaa olla juuri oikea meille. Intoillaan ja filosofoidaan paljon, unohdetaan puolet, tehdään vähän sitä sun tätä, pidetään taas vähän taukoa ja yritetään uudelleen. Usein mokataan, joskus rokataan.

4 kommenttia:

  1. Tärkeää!! Samaa huonon koiranomistajan kompleksia on tullut täälläkin podettua, eikä some ainakaan paranna sitä, joten tällaiset tsemppiajatukset olivat tosiaankin tarpeen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vertaistuesta :) Taitaa olla loppujen lopuksi varsinainen kansantauti koiraihmisten keskuudessa. Täytyy vain koettaa muistaa, ettei some kerro koko totuutta!

      Poista
  2. Välillä kieltämättä iskee valtava alemmuudentunne ja huono ihminen- kohtaus, mutta se mene ohi, kun nappaa ne parhaat kaverit mukaan ja lähtee sinne metsään hetkeksi hengittämään. Siinä muistaa kummasti, miksi ne koirat mulla on ja miksi ne musta tykkää ja päinvastoin.
    Ei koirat onneksi (!) mieti, miten niillä ois potentiaalia vaikka mihin ja huono kauhea emäntä kun ei tee "mitään" niiden kanssa. Ne miettii, että me mennään metsään, pellolle ja puistoon ja kotona saa kölliä sylissä ja häiritä kaikin mahdollisin tavoin tietokoneella oloa ja muuta tärkeetä :D

    Ja jos kattoo meidänkin some-seikkailuja... no. Pääasiassa koirat on viime aikoina esiintyneet vanhoissa kuvissa tai pöllineet tyynyjä ja peittoja. Sitä meidän omaa arkea, joka on meistä niin hurjan kivaa siksi, että me ollaan lauma :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, metsälenkit ovat kyllä tehokkainta päänselvitystä! Ja se tunne, kun katsoo kaksiin kirkkaisiin kelpiensilmiin ja tietää, että noille tyypeille olen ihan paras juuri tällaisena <3

      Poista