sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Hauis-Hatikainen heräämössä

Lemmikkieläimet lievittävät stressiä - ainakin silloin, kun ne nukkuvat kiltisti kotisohvalla eivätkä altistu maailman vaaroille. Mutta kun yhtä lemmikkiä on juuri kuntoutettu koko talvi, ja toinen joutuu sairaslomalle puoleksi kesää, saattaa emännän stressikäyrä pompsahtaa kauas terapeuttisen tason yläpuolelle.

Hatin kanssa oli tarkoitus päästä heinäkuussa vihdoin tykittämään täyttä vauhtia agilitykentillä, kun olimme palautuneet alkukesän pienistä vastoinkäymisistä, SM-kisareissusta, juhannusvieraista ja työkiireistä. Intoa puhkuen ilmoittauduin kilpailuihin ja valmistauduin lähtemään valmennusryhmän treeneihin yli kuukauden tauon jälkeen. Mutta yhtäkkiä Hatti ontui. Kesken aamuisen olkkaripainin se nosti etujalan jäykkänä ilmaan, kuin se olisi mennyt "lukkoon", ja paneutui hetkeksi surkean näköisenä makailemaan. Mistään ei löytynyt aristusta, turvotusta, ei edes roskaa anturoiden välistä.
Olisin voinut helposti unohtaa koko episodin, sillä se oli ohitse yhtä äkkiä kuin alkoikin. Pikkukelpiessä on aina ollut hiukan draamakuningattaren vikaa, ja nyt muistin, että pari vastaavanlaista tilannetta oli aiempina vuosina kuitattu muurahaisen puremalla tai riehuperäisellä lihaskrampilla. Aiemmasta poiketen oire kuitenkin tällä kertaa toistui viikon sisällä, ja minuun iski pieni paniikki. Lunan vammasta olen oppinut kantapään (tai nuljuluun) kautta, että näkyvä ontuminen tuppaa olemaan vain jäävuoren huippu, eikä sen aiheuttaja hoidu pois muutamassa päivässä, jos viikoissakaan. Mitä jos jotakin on jo peruuttamattomasti vialla? Mitä jos Hatistakaan ei enää ole agilitykoiraksi? Tunteiden ja muistojen myräkkä ehti hetkessä pyyhkäistä mielen pyörryksiin, ennen kuin arki koitti ja pääsimme eläinlääkärin pakeille.

"Tällähän on valtavat lihakset", kommentoi lääkäri ensi töikseen tunnustellessaan Hatin raajoja ja selkää läpi. Olkapäästä löytyi aristusta, joka viittasi selvästi biceps-jänteen tulehdukseen. Kaiken varalta koipi kuvattiin vielä varpaista lapaan asti, mutta nivelissä ei onneksi ollut sanomista. Tulehduskin on lievää laatua, vaikkakin vaatii jatkuvaa huoltoa ja tarkkailua, jottei pääsisi uusimaan tai kroonistumaan. Kuukauden agilitykielto kuulosti jopa lyhyeltä niihin synkkiin visioihin nähden, joita olin päässäni maalaillut. Lopullinen agilitysta luopuminen olisi nimittäin taatusti ottanut todella koville, kun upea matkamme Hattiaisen kanssa tuntuu olevan vasta aluillaan, joten olen onnellinen, ettei sellaiseen päätökseen ole nyt aihetta.

Läpivalaisu osoitti, että pieni sammakko on ehjä.

Vaikka treeni- ja kisasuunnitelmien jäädyttäminen harmittaa, olen ehdottomasti valmis pitämään pidempäänkin taukoa ja panostamaan kuntouttavaan liikuntaan, hierontaan ja laserhoitoon, jos vain pieni murunen voi sen ansiosta pysyä terveempänä ja kestää paremmin rakkaan yhteisen harrastuksemme rasituksia. Omat turhautumisen tunteet ja rahanmenetykset ovat loppujen lopuksi pieni hinta siitä.

Kun rauhoitettu potilas oli röntgenkuvauksen jälkeen saanut herätteen, sen häntä heräsi ensimmäisenä vastaamaan jutteluuni. Kohta harhaileva katsekin nousi ihmettelemään tuota takapäässä heiluvaa kummaa ilmiötä. Onnekseni sain tämän hellyttävän hetken videolle!

1 kommentti: