tiistai 27. lokakuuta 2015

Huolta pidellessä

Hetkeäkään en ole koiravuosieni aikana katunut sitä, että olen tullut ottaneeksi noita hännäkkäitä hyyryläisiä kotiini ja sydämeeni asumaan. Mutta kun haluaa pitää huolta toisesta eläväisestä olennosta, se huoli on kannettava myös silloin, kun se käy painavaksi.

Ennätimme juuri viikko sitten hehkuttaa puolison kanssa, miten ihanan rennolta elämä vaihteeksi tuntuu, kun kumpikin koira voi hyvin. Lunan jalkavamma näytti parantuneen mainiosti, ja kolmen ontumattoman kuukauden jälkeen olimme vihdoin uskaltaneet lakata stressaamasta kaverusten keskinäisiä juoksuralleja ja vahtaamasta mustin askeleita iltaisin.


Seuraava sydämentykytys vaani kuitenkin jo nurkan takana. Tiistai-illan agilitytreeneissä ohjasin Hatin huolimattomuuttani liian jyrkässä kulmassa puomille, sen toinen takajalka lipesi reunan yli ja terävä kantti hiersi nivusen ilkeän näköisesti vereslihalle. Samassa rytäkässä toisen etujalan kannuskynsi napsahti poikki ydintä myöten. Vammoja tarkastellessani ensimmäinen ajatus oli: "Mokasin ja rikoin koirani!" Kotimatka sujui surkeissa fiiliksissä.

Kaikeksi onneksi Hatti selvisi tapaturmasta pintanaarmuilla. Pelkäämiäni mustelmia, turvotusta tai ontumista ei ilmaantunut, katkennut kynsi näytti siistiltä ja ruhjeetkin lähtivät nopeasti arpeutumaan, joten parin päivän tarkkailun jälkeen naaliainen sai taas mennä viilettää tavalliseen tapaan. Treenihallille palataan tänään tekemään helppoja ja hallittuja puomiharjoituksia, jotta pääsemme kumpikin yli mahdollisista henkisistä traumoista (veikkaan, että ne ovat suurempia emännällä kuin koiralla).


Arki ehti tuskin asettua takaisin normaaliin, leppoisaan uomaansa, kun aivan tavallisen metsälenkin jälkeen perjantai-iltana Luna nousi levolta konkaten kolmella jalalla. Vain muutaman askeleen verran se varoi vasenta takajalkaansa, mutta selvääkin selvemmin. Kuukausien panostus ja toiveikkuus tuntuivat valahtavan hukkaan silmänräpäyksessä. Epäuskoisin ja lannistunein mielin koetimme yhdessä käydä läpi, miksi ihmeessä näin saattoi käydä ja miten ihmeessä tästä eteenpäin. Väsyneessä päässäni hautui jo varsin toivottomia ajatuksia, ennen kuin aamu valkeni ja tuo muka haudan partaalla kituva eläinparka tervehti minua omaan riemukkaaseen tyyliinsä, kaikilla neljällä tassulla tarmokkaasti tepastellen.

Ehkä tästä sittenkin taas selviydytään. Luna sai kipulääkettä kolmena päivänä, ja vaikka ontuminen ei ole toistunut, joutuu musta sähikäinen tyytymään lyhyisiin hihnalenkkeihin ainakin ensi viikkoon asti, jolloin päästään neuvottelemaan lääkärin kanssa.


Tiedän, ettei kaikkea voi ennakoida, mutta kylläpä onkin helppoa kaivella jälkikäteen, mitä minun olisi pitänyt tietää ja tehdä toisin! En voi olla tuntematta hetkittäin jopa pientä katkeruutta siitä, että Luna, joka on pikkupennusta asti joka ikinen päivä liikkunut vapaana vaihtelevassa metsämaastossa ja kolmesti kuvattu luustoltaan virheettömäksi, ei nyt kestä normaalia koiranelämää, kun taas moni muu koira porskuttaa vuodesta toiseen kovassa käytössä ilman ongelmia.

Elämä ei ole reilua, joten vertailu ei johda mihinkään. Sen sijaan, että haikailen, miten hienoa olisi päästä agiliitämään Lunan kanssa ja miten se raukka ei nyt saa kirmata villinä ja vapaana, yritän keskittyä niihin mielekkäisiin asioihin, joita voimme tehdä. On vain nähtävä vähän vaivaa. Voin ottaa koirat mukaan kauppareissulle ja kävelyttää niitä taajamareittien sosiaalisen median äärellä. Voin sirotella ruokanappulat pihalle etsittäväksi ja pakastaa lihat Kongeihin. Voin tehdä Lunalle yhä haastavampia nosework-harjoituksia ja ihailla sen työmotivaatiota ja oppimiskykyä. Ja voin edelleenkin joka päivä sulaa noiden ihastuttavien mantelisilmien edessä, taipua mustan tassun määrätietoisiin sylivaatimuksiin, kuunnella syvää unihengitystä ja luottaa siihen, että juuri tässä meillä molemmilla on hyvä olla.

4 kommenttia:

  1. Luin taas mielenkiinnolla tekstisi. Tosi harmillista, että koirilla on kremppoja ja välillä kipuakin. Mutta tykkään mahdottomasti tekstistäsi ja tavastasi analysoida – järkevästi, tunteita unohtamatta – koiriasi.
    Myönnän, että blogitekstisi herättävät sympatiaa kohtalotoverin näkökulmasta (närästyskoira, viimeiset kuukaudet erilaisten tassuvaivojen kierteessä jne.), mutta vaikka hyppäänkin ne lennokkaimmat, aktiivisten harrastusten parista tekemäsi postaukset joskus omantunnontuskissani yli, aina tulen mielenkiinnolla katsomaan, mitä uutta sulla nyt on :)

    Sain muuten hyvän vinkin Avita-vitamiinivalmisteesta, kiitos siitäkin. Purkki on ostettu, ja nyt vaan pähkäilen, uskonko M&M:n myyjää, joka sanoi, ettei antaisi vitamiineja silloin, kun koira taas täysravintoa (vitaminoituja raakapullia, Maukas tms.) vai teenkö vitamiinilisästä rutiinin, enkä pelkää yliannostuksia. No, toistaiseksi olen taiteillut jossakin välimaastossa ja yrittänyt muistaa vitamiinit, mutta ennen kaikkea rasvat. Niiden unohtuminen pitkäksi aikaa kostautuu kutisevana nahkana, ja siitä on enää pieni matka rikki raavittuun nahkaan, ja se ei ole yhtään hyvä juttu.

    Pikaista tassujen ja kynsien tervehtymistä teille! Aurinkoisia syyslenkkejä, sinulle ja karvatassuille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia palautteesta, Mai! Harrastuspostauksien tarkoituksena ei todellakaan ole aiheuttaa lukijoille huonoa omaatuntoa :D Blogissa nyt vain tulee esiteltyä mieluummin sitä mitä on tehty kuin mitä on jätetty tekemättä.

      Raakatäysravinnoista ainoastaan Maukkaan Into, Kunto ja Tarmo ovat ravintosisällöltään sellaisia, että vähimmäistarpeet täyttyvät ilman lisiä. Vähimmäistarpeiden ylittyminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin yliannostus, vaan monen ravintoaineen kohdalla voi olla hyötyä hieman minimiä suuremmasta saannista. Avital Nutrientista saatavia B- ja E-vitamiineja on yleensä hyvä lisätä varsinkin aktiivisille koirille, ja sinkki ja D-vitamiini edistävät vastustuskykyä ja ihon hyvinvointia. (Ja kuten totesit, myös riittävä rasvan saanti on koiralle kaikin puolin tärkeää.)

      Yliannostuksia ei siis tarvitse näillä määrillä pelätä, mutta parasta on aina tarkistaa ne oman koiran perustarpeet, kirjoittaa ne itselle muistiin ja laskea annostukset niiden mukaan.

      Toivottavasti teilläkin vaivat helpottuvat ja saatte nauttia rennon koira-arjen parhaista puolista!

      Poista
  2. Sen verran tutulta kuulostaa Lunan oireilu, ettei vaan syy löytyisi välilevyn pullistumasta? Rtg-kuvissahan ne ei näy, vaan diagnoosiin vaaditaan ct- tai magneettikuvaus. Ja todellakin tiedän, miten ahdistavaa tuo koiran liikkeiden jne seuraaminen on, siinä tuntee välillä olonsa ihan mielisairaaksi... Lunalle paranemisia!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Marika! Pullistuman mahdollisuus on kyllä käynyt mielessä. Kaikki Lunaa hoitaneet lääkärit, fyssarit, osteopaatti ja hieroja ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, ettei siihen viittaavia oireita ole. Ortopedin diagnoosi kuului "pohjelihaksen yläpään kiinnityskohdassa ulommassa jänneluussa repeytymismurtuma". Nyt kun ollaan menossa vastaanotolle uudestaan, täytyy ottaa vielä puheeksi tuo välilevyasia.
    Huoletonta syksyn jatkoa teillekin!

    VastaaPoista