perjantai 12. kesäkuuta 2015

Virtapiikki

Alkavan viikonlopun aikana Oulussa kilpaillaan agilityn suomenmestaruuksista. Team Sähköpaimenet ei vielä tänä vuonna ole valmis isoille areenoille, vaan seuraa tapahtumapäivityksiä netin välityksellä kotoa käsin ja toivoo seurakavereille onnistuneita suorituksia. Mutta ensi vuonna me aiomme olla mukana noissa karkeloissa! Minä, jonka aikatähtäin ei yleensä tahdo tarkentua ensi viikkoa etäämmäs, huomaan yhtäkkiä asettaneeni kristallinkirkkaan kokonaistavoitteen vuoden päähän. Hämmästyttävää - etenkin jos ottaa huomioon minun ja Hatin ailahtelevaisen suoritusprofiilin.


Alkeellisen alun jälkeen Hatti Shown kakkoskausi on kuitenkin lähtenyt mukavaan nousuun, ja siinä sivussa on herännyt vahva luottamus siihen, että meistä medisäätäjistä voisi sittenkin olla metsästämään niitä SM-nollia vuoden kuluessa.

Toukokuun puolella tunsin jo oloni voittajaksi, kun Mikkelistä heltisi kakkosluokan ensimmäinen palkintosijamme sujuvahkolla viitostuloksella. JOS JOS JOS olisin ohjannut tuon yhden hupsun hypyn huolellisemmin, niin... No niin. Jossittelu vasta hyödytöntä onkin. Saatoin joka tapauksessa olla ainoastaan tyytyväinen iloiseen yhteiseen meininkiimme.


https://www.youtube.com/watch?v=fdXVnIDkJnc

Kuun vaihteessa piipahdimme sukulointireissun päätteeksi Helsingissä kirmaamassa pari starttia Purina Open -kisasarjassa. Tai siis Hatti kirmasi. Omat matkustamisen kangistamat kinttuni koettivat sinnitellä perässä parhaansa mukaan, ja Hatikainen joutui muutamaan otteeseen tiedustelemaan lisäohjeita. Tällä systeemillä onnistuimme kuin ihmeen kaupalla luovimaan A-radan puhtaasti läpi, ja ensimmäinen LUVA-nollamme kakkosluokassa vei meidät selvään voittoon ja oikeutti siten Purina Open -finaalipaikkaan. Olin haljeta ylpeydestä!


https://www.youtube.com/watch?v=-A14y6e8N2w

Finaaliin pääsy tarkoitti uutta pääkaupungin reissua seuraavan viikon keskiviikkona. Olin jo ennättänyt ilmoittautua Mikkelin kisoihin tiistai-illaksi, joten puntaroin viimeiseen asti kaksipäiväisen rupeaman mielekkyyttä. Pelkän finaaliradan takia tuskin olisin jaksanut tien päälle lähteä, mutta samana iltana Purina-areenalla oli ohjelmassa myös kakkosluokkien viralliset kisat, ja vierailu anopin luona yhdistyi reissuun kätevästi. Päätin siis, että pitäisimme Hatin kanssa koko viikon lepotaukoa treeneistä ja harjoittaisimme sitten turnauskestävyyttämme omalla pienimuotoisella kiertueella. Täytyyhän tulevien SM-kisaajien totutella suoriutumaan myös useamman päivän urakoinnista.


Mikkelin iltakisoissa se sitten kolahti kohdalle: täydellinen rata. Se värisyttävä flow, joka korvaa tuhatkertaisesti kaikki hankaluudet, toilailut ja lannistukset. Unelmien rata, jota maalailin joulukuisessa postauksessani: "Jonakin päivänä, kun kaikki osuu kohdalleen, minä juoksen radalla kevein askelin, hiukset hulmuten, ja ohjaan varman rauhallisin ottein kiiltäväturkkista koiraa, joka kiitää epäröimättä esteeltä toiselle vähintään viiden metrin sekuntivauhdilla, otamme murskavoiton ja saan ylpeänä julkaista videon silmiähivelevästä suorituksestamme."

Juuri näin tapahtui. Ensimmäistä kertaa koskaan onnistuimme suorittamaan radan täysin epäröimättä, ilman ainuttakaan ylimääräistä pyörähdystä, kaarrosta tai pelastelua. Fiilis oli vallan huikea!


https://www.youtube.com/watch?v=z6OajmJc2z4

Mikkelin loput radat liitelin pää pilvissä hylyiksi, enkä hurmokseltani saanut edes yöllä nukutuksi. Minulla on vielä paljon opittavaa kisavireen hallinnasta menestyksen huumassa. Seuraavana päivänä takkini tuntui tyhjältä ja maan pinnalla juokseminen jähmeältä. Hattiainen sen sijaan osoittautui jälleen emäntäänsä kylmähermoisemmaksi kilpailijaksi ja kulki Helsingissäkin reippaasti ja tarkasti juuri niin kuin ohjasin. Hatin mielestä oli vain mahtavaa, etten ohjannut oikein - saihan sen ansiosta kurvata vähän ekstraa, oikaista renkaan vierestä ja syöksyä uudestaan PUTKEEN!


https://www.youtube.com/watch?v=3wB-9Zvm-JQ

Juhlista on hyvä lähteä silloin, kun ilo on vielä ylimmillään. Tässä vaiheessa rauhoitetaan tahtia hieman ja pysytellään muutama viikko poissa kisakentiltä. Tauko tekee taatusti hyvää paitsi Hatille, myös minulle, joka jo unissanikin juoksen agiratoja teknomusiikin tahtiin. Yli kolmen viikon odotus tuntuu tuskastuttavan pitkältä, kun on juuri päässyt menestyksen makuun. Mahtaako agilitykuplan ulkopuolellakin olla elämää?

Onhan siellä. Syreenin tuoksua, linnunpoikasia, juhannusvieraita, koti-iltoja ja kelpieiden ilolaukahduksia metsätiellä.

Sähköpaimen latauksessa.

2 kommenttia: