Pohdintoja putken pimeästä päästä

Hattiksen ja Lottiksen showkiertue jatkuu. Viime lauantain kisoista jäi kaksijakoiset fiilikset. En pelkää haasteita, mutta näin tuoreena kakkosluokkalaisena yrittäisin mieluiten onnistumisia omantasoisilla radoilla kuin harjoittelisin kisatilanteessa kolmosluokan tasoisia koukeroita. Niiden aika tulee sitten joskus, kun olen valmiimpi ohjaamaan Hattia turvallisesti sillä tasolla.

Yksikään ratamme ei toki mennyt hukkaan, vaikkei tuloksia saavutettukaan. Tällä kertaa tuli testattua Hatikaisen kanssa ohjaustekniikoita, joille ei aiemmin vielä ole ollut kisoissa käyttöä. Osa toimi yhtä hyvin kuin treeneissä, osa taas vaatii vielä paljon hiomista. Oma tähtihetkeni oli viimeisen radan lopulla onnistunut sylikäännös ja sen jälkeinen rohkea spurtti putken päähän, jonne ehdin kuin ehdinkin rakettikelpien kanssa rinta rinnan. Kylläpä voikin yksi sylkkäri buustata itsetuntoa!

https://www.youtube.com/watch?v=aNd9Dxb7Ac0

Tämä meidän häröilymme oli vielä suhteellisen harmitonta, sillä ohjausvirheistäni huolimatta Hatti nähdäkseni välttyi vaaratilanteilta ja piti hauskaa koko rahalla. Medikokoisena se ei onneksi joudu venymään hypyissä äärirajoilleen, kuten pikkumaksi Luna, jonka kanssa olen moneen kertaan puntaroinut koko harrastuksen mielekkyyttä. Kieltämättä joskus hirvittää katsoa maksiluokkien kilpailuja, kun tiukat suunnanvaihdot ja ahtaat estevälit saattavat pakottaa koiran lähestymään estettä luonnottomasta kulmasta, äkkijarruttamaan täydestä vauhdista ja ponnistamaan lähes pysähdyksistä hyppyyn itseään korkeamman riman yli. Ketteränkin koiran nivelet ja jänteet ovat järjettömän kovilla, kun tämä toistuu useita kertoja radan aikana päivän jokaisessa startissa, kenties monena päivänä viikossa. Kaiken kukkuraksi kiihtynyt koira saa usein suorituksen jälkeen palkkioksi syöksähtää tavoittelemaan kimpoilevaa palloa.

Ratojen suunnittelu on oma taiteenlajinsa, jossa vastuullisuus on suuressa roolissa. Etevimmätkin ohjaajat ovat vain ihmisiä, joiden ennakointi- ja reaktiokyky ei aina voi olla silmänräpäyksessä muuttuvien tilanteiden tasalla. Riskit ovat sitäkin suuremmat, jos ratojen vaikeutta ja rimojen korkeutta ei ole mitoitettu koirakon tasoluokkaan sopivaksi. Olen jopa kuullut puolusteltavan 65 cm:n rimakorkeuksia sillä, että ne hillitsevät koiran vauhtia. Jaa-a. Innokas agikoira suorittaa hypyt joka tapauksessa täysillä. Korkeat hypyt täydessä vauhdissa ja vireessä kuulostavat minusta vaarallisemmalta yhtälöltä kuin hieman matalammat hypyt täydessä vauhdissa ja vireessä.

(© Miia K-M)

Luulen, etten ole ainoa agilityfani, jota huolettaa lajin suuntaus. Rataprofiilit tuntuvat muuttuvan yhä mutkikkaammiksi ja ihanneajat tiukemmiksi. Vaikka koirien nopeus ja ohjaajien taitotaso kovenevat, monen kilpailun tuloslista koostuu parista yliaikaisesta tuloksesta ja pitkästä hylkyrivistä. Jokin tässä ei nyt käy järkeeni. Eikö olisi reilumpaa kilpailijoita kohtaan, jos useammalla olisi mahdollisuus onnistua, ja nopein onnistuja voittaisi? Ennen kaikkea olisi reilua koiria kohtaan, jos haasteita ei haviteltaisi niiden terveyden kustannuksella.

Näitä epäkohtia pohdiskellessa meinaan jo vallan synkistyä, viskata kisalisenssillä vesilintua ja ryhtyä käärimään kelpieitä pumpuliin. Maailma on vaaroja täynnä. Omilla valinnoillani voin onneksi kuitenkin merkittävästi vaikuttaa yhteisten harrastusvuosiemme määrään ja laatuun. Parhaimmillaan agility on hiuksianostattavan taidokasta urheilua, taianomaista yhteisymmärrystä ja säkenöivää elämäniloa ihmisen ja eläimen välillä. Ja kun oma kunnianhimoni hetkittäin yllyttää: nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, täydellisemmin, Hattivatti palauttaa olennaisten ajatusten äärelle.

*Tärkeintä ei ole nollavoitto, vaan se että menee PUTKEEEEN!*
(© Anu L.)