maanantai 9. maaliskuuta 2015

Agility on hauskaa - ja kuormittavaa

Agikoira käyttää lihaksiaan monipuolisesti suorittaessaan erilaisia esteitä peräjälkeen. Se juoksee, hyppii, kiipeää, kääntyilee ja pujottelee minkä kintuista lähtee. Agilityn kaltainen nopeuskestävyyslaji vaatii koiran lihassoluilta anaerobista eli hapetonta energiantuottoa, jonka sivutuotteena syntyy maitohappoa.

Lyhyessä intensiivisessä rutistuksessa lihakset siis työskentelevät eri tavalla kuin aerobisella peruslenkillä, vaelluksella, metsästyskokeessa tai valjakkokilpailussa. Tämä on syytä ottaa huomioon myös palautumisessa. Usein kuvitellaan, että palautustoimiin tarvitsee ryhtyä vain, jos suoritus kestää tuntikausia ja koira uupuu silminnähden. Tai että palautumiseen olisi panostettava vasta huipputason kisakoirien kohdalla. Radalla pinkova koira ei kuitenkaan tiedä, onko kyseessä kotikunnan koirakerhon viikkotreenit vai MM-finaali. Se antaa kaikkensa kuntotason mukaan - ja ehkä vähän ylikin. Moni harrastelija treenaakin koiraansa tietämättään riskirajoilla, kun intoa piisaa enemmän kuin kuntoa ja suunnitelmallisuutta.


Vaikka lyhyen spurtin aikana ei kuluteta suurta määrää energiaa ja välitön väsymyksen tunne näyttää haihtuvan nopeasti, ehtii rasitus saada lihaksissa aikaan eräänlaisen tulehdusreaktion. Harrastustasollakin näitä spurtteja tehdään harjoitusten tai kisojen aikana yleensä vähintään kaksi, ja viikkoon saattaa sisältyä useita harjoitus- ja kisapäiviä. Mitä tottumattomampi elimistö on tällaiseen kuormitukseen, sitä herkemmin maitohappoa kertyy tukkimaan lihasten verenkiertoa, ja sitä hitaammin rasituksen vaurioittamat kudokset eheytyvät. Jos tämä kuvio toistuu liian tiuhaan ja palautuminen jää kesken, aineenvaihdunta juuttuu kuluttamaan elimistön omia voimavaroja. Purkamaton stressitila ikään kuin kasautuu kehoon, ja kunto kääntyy laskuun.

Agilityn vaatimaa fyysistä kuntoa ei rakenneta agitreeneissä, vaan kaikkialla muualla: metsämaastossa, hihnakävelyillä, ravilenkeillä, tasapainotyynyn päällä, ruokakupin ääressä ja kotisohvalla. Koiran lajitaitojen ylläpitämiseen riittää yksi rata- tai tekniikkatreeni viikossa. Elimistöä voidaan auttaa maitohapon poistamisessa liikkumalla kevyesti heti suorituksen jälkeen. Kudosten eheytymistä ja energiavarastojen täyttymistä puolestaan voidaan edistää kiinnittämällä huomiota ruoan laatuun ja ajoitukseen. Kokonaisuus ratkaisee. Esimerkiksi leppoisaa elämää viettävä kotikoira tuskin tarvitsee satunnaisten umpihankilenkkien jälkeen elektrolyyttilisiä ja proteiinijauheita, vaikka lihaskunto onkin ollut koetuksella. Sen sijaan harrastuskoiraa, jolla on takana kisaviikonloppu ja parin päivän kuluttua ohjatut treenit, ei kannata edes päästää hankeen riekkumaan, vaan rento palauttava lenkki suunnataan helppokulkuiseen maastoon.


Myönnettäköön, että omalla kohdallani oppi palautumisen tärkeydestä on toden teolla mennyt perille vasta kantapään kautta - joitakin vuosia sitten ajoin nimittäin kroppani melkoiseen tilttiin liian innokkaalla juoksuharjoittelulla ja jouduin muokkaamaan asennettani ronskein ottein uusiksi.

Ylikunnon eli hermostollisen ylirasitustilan syntymekanismit ovat aivan samanlaiset ihmisellä ja koiralla, kuntoilijalla ja huippu-urheilijalla. Kun kuormitus on toistuvasti liiallista suhteessa palautumiseen, energiansaantiin ja kuntotasoon, romahdus on väistämätön. Harrastelija ei voi elää kuin ammattiurheilija. Kovalla harjoittelulla ei voi päästä huippukuntoon, jos elimistölle ei ole ensin luotu edellytyksiä kestää kovaa harjoittelua.

Ylikunnossa kuntoni oli siis kaikkea muuta kuin hyvä. Nimikin kertoo siitä, että kokonaiskuormitus meni överiksi. Juuri ennen alamäen alkamista treenit tuntuivat sujuvan suorastaan robottimaisen kevyesti: sykkeet pysyivät alhaalla, ei hengästyttänyt eikä hikikään tahtonut nousta pintaan. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta helppouden hurma hämärsi todellisuudentajun.


Pitkään kertyneestä ylikuormituksesta toipuminen vei minulta kuukausia, eivätkä ne olleet mitään mukavia kuukausia. Koska autonominen hermostoni kävi ylikierroksilla ja koko kroppa oli jatkuvassa stressitilassa, ei ollut ihan helppo tehtävä ottaa rennosti ja lepäillä. Öisin uni ei tullut, lihakset jännittyivät ja säpsähtelivät itsekseen, mieli oli levoton ja ailahteleva, sydän eksyi rytmistä, ihoa kuumotti ja kihelmöi. Päivisin jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, pienikin ponnistus vei voimat eikä ruoka maistunut. Vastustuskykyni oli nollassa ja infektiot iskivät hanakasti.

Koiran ylikunto-oireiden tunnistaminen ajoissa on tietysti vieläkin vaikeampaa kuin ihmisen. Viimeistään silloin, jos koira vaikuttaa väsähtäneeltä tai treeni ei kulje, vaikka harjoitellaan paljon, olisi syytä pysähtyä tutkailemaan, onko kaikki kunnossa. Toki niin fyysisen kuin psyykkisenkin stressin sietokyvyssä on yksilöllisiä eroja, eivätkä kaikki kovaa treenaavat agilitykoirat ajaudu ylikuntoon. Jokaisen harrastajan tulisi kuitenkin pitää mielessä lajin repivä luonne ja myös henkinen vaativuus oman koiran edellytyksiin nähden. Rasituksen ja palautumisen sopiva suhde on kehityksen A ja O.


Verryttelystä ja jäähdyttelystä olen kirjoittanut aiemmin postauksessa Vauhtihirmut vaatekaapilla.
Palautusjuomareseptejä ja muuta juttua palautumisesta löytyy otsikoilla Meno-paluu ja Jauhot suuhun.

2 kommenttia:

  1. Olipas ajatuksia herättävä postaus!
    Kiva blogi muutenkin, liityin lukijaksi :)

    http://mariansheltit.blogspot.fi/

    VastaaPoista